Tilitys siitä, kun ympäristö sairastuttaa

Kiitos tästä kommentista. Lämmitti mieltä. Tiesin kyllä, etten (onneksi) ole ainoa, joka on tällaisessä tilanteessa, mutta helpottaa kuulla muiden kokemuksia kirjoitettuna. :)

Nyt kun on jo "housussa" niin on aika vähän mahdollisuuksia vaikuttaa. Olen katkera, helvetin katkera, ja tulen olemaan sitä aina. Pikku hiljaa olen tajunnut vähäiset vaikuttamismahdollisuuteni ja sen, ettei tilanne tule muuttumaan. Nieltävä on ja yritettävä elää sen kanssa. Yrittää itse päästä pois siitä diagnoosi-ajattelusta ja nähdä itsensä normaalina ihmisenä, jolla nyt vain on jotain tiettyjä ominaisuuksia, joita muilla ihmisillä ei välttämättä ole. Kun on tällä hetkellä liikaa aikaa ja vähän eristäytnyt, saa diagnoosi-ajattelu vallan päässäni, mutta kun olen enemmän muiden kanssa tekemisissä, tunnen olevani normaali...kunnes taas vaivun diagnoosisynkkyyteen. Eli siinä mielessä on minulla mahdollisuus vaikuttaa ainakin sitten kun pääseen saikulta töihin.

Olen kyllä Kannassa tehnyt kiellot. Nyt vain akuutisti se haittaa hoitoani, koska tarvittava tieto ei siirry eri hoitotahojen välillä, mutta en silti aio kieltoja poistaa.

Lopetat rikosten tekemisen ja toisten terveystietojen urkkimisen, sekä identiteettivarkaudet, salakuvaamisineen ja feikkiprofiileineen? Te ette tule IKINÄ olemaan osa perheeni elämää,että kukakohan se katkera ja kateellinen on? Ime sitä itseään, mitä olet, saastaa.

"Olen kyllä Kannassa tehnyt kiellot. Nyt vain akuutisti se haittaa hoitoani, koska tarvittava tieto ei siirry eri hoitotahojen välillä, mutta en silti aio kieltoja poistaa. "

Omakannasta voi tulostaa ne osat potilaskertomuksia, joita tarvitaan muissa hoitopaikoissa, ja viedä tai lähettää ne sinne paperilla. Näin olen itse tehnyt...

"Nyt kun on jo "housussa" niin on aika vähän mahdollisuuksia vaikuttaa."
Sama olo minulla, mutta yritän silti. Ne muutokset mitä olen tähän mennessä saanut itsestäni kirjoitettuihin teksteihin ovat auttaneet yllättävän paljon. Pieneltä vaikuttavat epätarkkuudet ja vääristymät muuttavat kokonaiskuvaa ratkaisevasti, ja kun ne korjattiin, teksti näyttää jo aivan toiselta. :)

"Mielenterveydenhuoltojärjestelmä" ei salli potilasteksteihin muuta kuin itse tuottamaansa aineistoa. Potilaan asemassa oleva henkilö ei voi saada kirjallista näkemystään liitetyksi osaksi potilaskertomustaan, eikä myöskään häntä tutkineiden ulkopuolisten psykiatrien lausuntoja. Ne minua pitkään yksityisesti hoitaneiden psykiatrien lausunnot, joilla sain kumotuksi yhden sairaaladiagnooseistani, on skannattu sairaanhoitopiirin asianhallintajärjestelmään osana tekemääni muistutusta, mutta potilastyössä olevat eivät koskaan näe niitä, vaan vain sen mitä ovat itse minusta kirjoittaneet. Virheelliseksi myönnettyä diagnoosia he eivät onneksi enää näe missään, koska viittaukset siihen on vaatimuksestani poistettu potilasteksteistä. Minulle on kuitenkin aivan riittävästi riesaa siitä että joudun Kannasta katselemaan heidän muita sepustuksiaan minusta ja elämästäni... Ja miettimään miten
Omakannan kiellot pitävät. Nimittäin
niiden tekemisestä ja siitä missä yksikössä ne milloinkin toimivat saa aika ristiriitaista tietoa Kelasta ja tietosuojavastaavilta...

Järjestelmä varaa siis itselleen oikeuden luoda "virallinen totuus" jostakusta ihmisestä ja hänen psyykestään, käytöksestään ja toiminnastaan, kokonaisvaltaisesti. Se on huikeaa vallankäyttöä, joka otetaan meidän yhteiskunnassamme itsestäänselvyytenä...

Järjestelmäähän on kritisoitu vuosikymmeniä eri vaiheissa ja eri tahoilta, myös sen sisältä... Britanniassa on nyt viimeisen kymmenen vuoden ajan ollut kehitteillä toisentyyppinen tapa kuvata ihmistä. Psykologit siellä haluavat luopua diagnooseista, ja ehdottavat tilalle kertomustyyppistä formulaatiota, jonka ammattihenkilö laatii yhdessä palvelunkäyttäjän (ei siis "potilaan") kanssa. Kertomus tehdään vaiheittain usean tapaamisen aikana siten, että siinä yhdistyvät apua tarvitsevan ihmisen oma näkemys tilanteestaan ja siihen johtaneista tekijöistä, ja ammattilaisen näkemys joka perustuu hänen työkokemukseensa ja tieteelliseen tietoon. Diagnoosin sijaan käytetään kertomuksesta johdettua lauseenmittaista tiivistelmää.

Lähtökohtana on traumatietoinen lähestymistapa, jonka mukaan psyykkiset ongelmat ovat seurausta ylivoimaisista tilanteista ja olosuhteista elämän eri vaiheissa.

Tässä diagnoosittomassa toimintamallissa katsotaan, että se, mitä ihmisestä kirjoitetaan, on osa hänelle annettavaa apua. Ihmisen pitäisi siis tuntea saavansa apua siitä, miten hänen tilanteensa tulee kuvatuksi hoitojärjestelmän teksteissä. Tämä on aika mullistava ajattelutapa. Britanniassa psykologeille ja psykiatreille järjestetään jo koulutusta siihen.

https://www.researchgate.net/publication/318734743_Psychological_Formulation_as_an_Alternative_to_Psychiatric_Diagnosis

Pari otetta artikkelista vapaasti (ontuvasti) suomennettuna:
...Diagnoosi on psykiatrian Graalin malja ja oikeutus sen olemassaololle.

...Psykiatrisen diagnoosin vahingollisin vaikutus ihmiseen on, että sen myötä hänen kokemuksensa menettävät merkityksensä. Poistaessaan ihmisen kokemuksista niiden henkilökohtaisen, sosiaalisen ja kulttuurisen merkityksen diagnoosi tekee "ihmisistä, joilla on ongelmia" "ihmisiä, joilla on sairaus".

Olisikin Suomen malli joka olisi Keroputaan malli. Minä tutustuin siihen oikeaan Suomen malliin ylikuormittavissa olosuhteissa mitä koin, mitkä johti psykoottiseen masennukseen.

Siihen oikeaan Suomen suljetun hoidon malliin kuului mm. pakottamista, omaan kehoon kajoamista erilaisin lääkeainein vastoin tahtoa, pakkohoitolappu, suljettuja ovia, uhkailua (jos et tee miten me sanomme tai lääkityksiä mitä me määräämme, sinulle käy niin ja näin), vangittuna oloa, diagnoosipakkomielteisyyttä, neuroleptitokkuraa ja monia päällekkäin syötyjä lääkityksiä niiden vaikuttaessa minuun ties miten mutta ne oli vissiin Käypää hoitoa - täysin oikeutettua, läheisten mukana ollessa minusta puhumista kolmannessa persoonassa "X(nimeni):lle pitäisi vielä kokeilla lääkityksiä" (tunsin olevani joku objekti mille sai tehdä miten vain), itsemurha-ajatuksia hoidosta. Mitenkään kukaan ei koskaan kyseenalaistanut sitä, että tullessani hoitoon olin paremmassa kunnossa kuin mihin hoito hiljalleen johti. Se oli vain osa sairauttani.

Selvisin ns. psykoottisesta masennuksesta hoidosta huolimatta mutta se otti useita vuosia sen jälkeen ja traumojen työstöä. Oma traumansa oli lääkkeien alasajon aiheuttamat olot kehossa. Mihinkään näihin ei saanut oikeaa tukea vaan jälkityöstö piti käydä läpi itse, yleensä kohdaten täydellistä ymmärtämättömyyttä ns. ammattilaisten osalta. Ihme, että selvisin kaikesta elossa. Olo on käytännössä sama kuin väkivaltaa kokeneella. Se olikin väkivaltaa. Täytti täysin väkivallan, henkisen ja fyysisen merkit, paitsi tietenkin hoitohenkilökunnan itsensä mielestä. Mieleltään sairaita kun pitää "hoitaa", kovin keinoin. Jos vastaavia tekoja tekisi joku ei ammattilainen jollekin vieraalle ihmiselle, se olisi rikos.

Hoito ei toiminut enkä mennyt sillä parempaan suuntaan.Kärsin vakavista dissosiaatio-oireista koko ajan siellä ollessani. Se oli keino kestää ylitsepääsemätön tilanne. Mitään oireita ei käyty siltä osin läpi, että miksi koin niin vaan oireisiini suhtauduttiin sellaisena, että ne tarvitsevat lääkitystä.

Välillä tuntuu, että he haluavat lyödä ihmisen pohjalle, eivät nostaa sieltä saatika osoittaa mitään ymmärrystä tai kykyä nähdä asiat toisen ihmisen kautta. Kanta on niin täynnä kaikkea kuraa enkä traumojeni takia sitä kykenisi edes muuttamaan. Kaikki minusta kirjoitetut merkinnät on kirjoitettu toisen näkökulmasta niin ettei minulla "hulluna" olisi mitään oikeuksia niitä kaikkivoipaista lääkäriä kohtaan saada muutettua.

Paras on unohtaminen.

Osaston jälkeen pääsyäni pahimmista katkeroitumisen, voisi oikeastaan sanoa vihan ja traumatisoitumisen tunteista kokemaani "hoitoa" kohtaan, päätin hakea "apua" aikanaan, vaikka siihen olin jo hyvin kriittisesti, miksiköhän lie, alkanut suhtautua. Se johti siihen, että käytännössä traumani avautuivat uudelleen.

Olin taas samassa tilanteessa, istuin lääkärin vastaanotolla jossa lääkäri analysoi mikä minussa on vialla ja kirjoitti minusta tarinaa käyttäytymiseni ja sanomisieni ongelmista (osastolla siihen liittyi pelko siihen että menettää oikeutensa kulkea vapaasti tai sai pakkolääkityksen listalle tai lääkityksen nostoja tai muita mitä lääkäri koki minulle tärkeäksi minkä noudattamisen tärkeyttä hoitajat sitten vahtivat kuin poliisi ikänään). Minussahan täytyi olla joku perustavanlaatuisesti vialla, koska olin joutunut osastolle enkä ollut kyennyt tuottavaan toimintaan. Tarinaan oli koottu kaikki sanomani asiat osastolta alkaen, kaikki mitä sanoin, voitiin käyttää minua "vastaan" papereilla osoittaen että minussa on joku perustavanlaatuisesti vialla. Kaikkia yksittäisiä pieniä huomautuksia vilisi papereissa, kaikki siihen sävyyn kirjoitettuna että vaikutan että minussa on jotain vialla, reagointimalleissani on jotain vialla, mitä olin mennyt sanomaan mikä kuulosti oudolta. Mietin aina mikä näiden papereiden funktio loppupeleissä oli. Hoitajan mukaan ne olivat vähän tämmöinen ikävä asia, jotta voi saada hoitoa. Mitään haittaahan diagnooseista ei olisi?

Minulle vakuuteltiin, että avohoidossa kaikki on vapaaehtoista. Tietäen sen, kuinka nopeasti vapaaehtoinen psykiatrian puolella voi muuttua pakolliseksi, minulle valitettavasti jäi irrationaaliset pelot päälle vaikkei syitä peloille olisikaan. Jokikinen lääkärinaika sai sydämeni hakkaamaan, pelon tunteiden vyörymisen päälleni, ahdistuksen kohoamisen, samanlaisen puolustautumisen tunteen tarpeen mikä osastolla oli (opin miettimään sanani hyvin tarkkaan ettei mitään väärinymmärryksiä tule mikä tietenkin on mahdotonta aina kahden lyhyesti toisia tuntevien ihmisten tapaamisessa). Pelkästään siksi, että lääkärillä oli oikeus kirjoittaa minusta niin voimakkaita asioita, mitkä pistivät suoraan sisimpääni, kuin tikarit. Valitettavasti tällä toisella ihmisellä on näissä tapaamisissa suuri valta toiseen nähden vielä lisäksi johtaen oloon jossa olisi pieni maan matonen tuomitsevan tuomarin edessä. Kehoni reagoi tapaamisiin taistele-ja-pakene reaktiolla, koska ne muistuttivat traumoistani.

Opin välttämään tiettyjä liian voimakkaita ilmaisuja, ettei väärinymmärryksiä tule, opin välttämään kielikuvia, kaikkea mikä johtaisi johonkin epäilyttäviin ilmaisuihin papereissani, jotka jäisivät elämään pitkiksi ajoiksi papereihini ja tuntuisivat painolastilta. Opin olemaan kertomatta itsestäni yhtään enempää kuin oli tarvis, jottei minua satutettaisi enempää. Olin saanut todenteolla oppia, mitä liian voimakkaista ja kriittisistä mielipiteistä oli saanut seurata. Olin kertonut peloistani ja saanut papereihin harhaluuloisuus merkintöjä osastolla. Psykiatri suhtautui todellisuudentajuuni jatkuvasti sitä epäillen ja etsien siitä heikkouksia.

Lääkärinaika johti siihen, että minua pitäisi diagnosoida. Minua ei voisi muuten auttaa ilman diagnoosia. Tunsin tarvetta puhua ja kertoa tarinaani ja käydä traumaattisia kokemuksia läpi, mutta kuukausia myöhemminkään mihinkään ongelmien käsittelyyn ei päästy, koska minulla ei ollut diagnoosia, koska lääkäri ei tiennyt minkä diagnoosin saisin. Täten terapian haku oli mahdotonta.

Diagnoosipapereissani oli myös diagnoosi, mitä lääkäri ei pitänyt minulle oikeana. Mutta olin "syyllinen kunnes toisin todistetaan" ja diagnoosin purkamiseksi tarvitsisin vielä psykologin aikoja, jossa jouduin käymään täysin saman trauman läpi, mitä osaston psykologin ajoilla käymisestä seurasi. Osaston psykologin lausuntoja käytettiin osastolla mm. lääkityksen nostamisen perusteena ja hän oli psykiatrin käsikassara osastolla - hän yritti selvittää mikä ongelmani oli. Hän syynäsi minua lukuisten eri rasti ruutuun-kyselyiden, tarkkojen kysymysten, ja Rorschach-testien perusteella. Hän seurasi tarkkaan, miten reagoin musteläiskiin papereilla ja nämä kertoivat minusta jotain todella merkittävää sitten, mitä analysoitiin papereissani.

Kaikki nämä siksi jotta voitaisiin tietää, mikä minun diagnoosini olisi. Se olisi hyvin tärkeää jotta minua joskus pystyttäisiin alkaa auttamaan. Minä itse toivoin vain henkilöä joka olisi kuunnellut tarinani jotta pikkuhiljaa olisin voinut käydä sitä läpi. Toisaalta traumatisoitumiseni oli niin vakavaa, että kukaan ei oikein uskaltanut alkaa käymään traumojani kanssani läpi. Toisaalta uskon, että loppupeleissä millään hoitohenkilön pätevyydellä ja erikoistumisella ei ole mitään väliä, jos hän ei osaa edes yrittää asettua toisen asemaan ja kuunnella.

suomen-malli kirjoitti:

Olisikin Suomen malli joka olisi Keroputaan malli. Minä tutustuin siihen oikeaan Suomen malliin ylikuormittavissa olosuhteissa mitä koin, mitkä johti psykoottiseen masennukseen.

Siihen oikeaan Suomen suljetun hoidon malliin kuului mm. pakottamista, omaan kehoon kajoamista erilaisin lääkeainein vastoin tahtoa, pakkohoitolappu, suljettuja ovia, uhkailua (jos et tee miten me sanomme tai lääkityksiä mitä me määräämme, sinulle käy niin ja näin), vangittuna oloa, diagnoosipakkomielteisyyttä, neuroleptitokkuraa ja monia päällekkäin syötyjä lääkityksiä niiden vaikuttaessa minuun ties miten mutta ne oli vissiin Käypää hoitoa - täysin oikeutettua, läheisten mukana ollessa minusta puhumista kolmannessa persoonassa "X(nimeni):lle pitäisi vielä kokeilla lääkityksiä" (tunsin olevani joku objekti mille sai tehdä miten vain), itsemurha-ajatuksia hoidosta. Mitenkään kukaan ei koskaan kyseenalaistanut sitä, että tullessani hoitoon olin paremmassa kunnossa kuin mihin hoito hiljalleen johti. Se oli vain osa sairauttani.

Selvisin ns. psykoottisesta masennuksesta hoidosta huolimatta mutta se otti useita vuosia sen jälkeen ja traumojen työstöä. Oma traumansa oli lääkkeien alasajon aiheuttamat olot kehossa. Mihinkään näihin ei saanut oikeaa tukea vaan jälkityöstö piti käydä läpi itse, yleensä kohdaten täydellistä ymmärtämättömyyttä ns. ammattilaisten osalta. Ihme, että selvisin kaikesta elossa. Olo on käytännössä sama kuin väkivaltaa kokeneella. Se olikin väkivaltaa. Täytti täysin väkivallan, henkisen ja fyysisen merkit, paitsi tietenkin hoitohenkilökunnan itsensä mielestä. Mieleltään sairaita kun pitää "hoitaa", kovin keinoin. Jos vastaavia tekoja tekisi joku ei ammattilainen jollekin vieraalle ihmiselle, se olisi rikos.

Hoito ei toiminut enkä mennyt sillä parempaan suuntaan.Kärsin vakavista dissosiaatio-oireista koko ajan siellä ollessani. Se oli keino kestää ylitsepääsemätön tilanne. Mitään oireita ei käyty siltä osin läpi, että miksi koin niin vaan oireisiini suhtauduttiin sellaisena, että ne tarvitsevat lääkitystä.

Välillä tuntuu, että he haluavat lyödä ihmisen pohjalle, eivät nostaa sieltä saatika osoittaa mitään ymmärrystä tai kykyä nähdä asiat toisen ihmisen kautta. Kanta on niin täynnä kaikkea kuraa enkä traumojeni takia sitä kykenisi edes muuttamaan. Kaikki minusta kirjoitetut merkinnät on kirjoitettu toisen näkökulmasta niin ettei minulla "hulluna" olisi mitään oikeuksia niitä kaikkivoipaista lääkäriä kohtaan saada muutettua.

Paras on unohtaminen.

Lue lisää

Unohtaminen ei ole paras! Se vain lisää epätoivoa. Jotta jaksaa, uskaltaa, ja osaa toimia tilanteen muuttamiseksi tarvitaan kanssaihmisten ja vertaisten tukea. Kukaan ei pysty sitä järjestelmää vastaan toimimaan yksin, se on yksi vahvimmista mitä on.