Unihiekkaa

Kuljemme tässä hetkeä samaa,
päivän varjojen taakseen unohtamaa.
Pieni hetki ja sekin jo murtuu,
yön pimeyteen taas maisema turtuu.

Laskit sydämmelleni mietteitäsi
muutamia.
Koversit ja poltit.
Tekee kipeää muistella
mitä en saanut.
Mutta olen kiitollinen
tuskasta.
Tunnen sinut lähelläni silloin.

Terveiseni eräälle, jota ikävöin, mutten voinut olla edes ystävä, eikä hänkään.
Kaikkea hyvää.

Aamulla löysin linnunsulan huoneestani

Kun katse ehtii jo unien luokse,
haaveiden helmaan pimeään juokse.
Ken oli siellä vaikka yksin sä jäit,
pienen merkin siitä vain näit.

Yksinäinen ajatus yössä vainoaa untani.
Käännän kylkeäni katsoakseni mustaa seinää.
Käännyn toiselle kyljelleni nähdäkseni mustan ikkunan.
Pyörähdän selälleni ja tuijotan mustaa kattoa.
Nousen istumaan, laitan valot yöpöydän lukulamppuun.
Näen mustat ajatukseni.
Menen makuulle ja tuijotan pakenevaa unta.
Jossain on valoa, muta se ei ole täällä.
Sinä olet siellä,
valossa johon en yllä.
Katson mustaa kattoa mustassa pimeydessä, valot päällä.
Mustaa seinää, mustia ajatuksiani.
Ikävöiden valoani.

Vain täysikuu jossain pimeän takaa,
yön yksinäisen valonsa matkallaan jakaa.
Kun unen peitto on umpeen painanut luomen,
matkan päässä on taas valkea huomen.

kaukana, takana sinisten vuorten
syöksyvän virran ja metsien nuorten
rakkaani silmänsä sulkee ja nukkuu
kaipuuni tummuvaan iltaan hukkuu:

kuuletko hiljaisen kuiskaukseni
kaikuvan metsissä, rakkauteni
yötuulessa kutsun sua, kyyhkyseni
ja tuon sulle hehkuvan sydämeni

Sitä se on kun säkeneet sisällä käy,
polttavaa vaikka liekkiä ei näy.
Kuin yötivaalla tähdet kutsuisi kuuta,
kaukaista odotusta, kaipausta, mitä muuta?

Lupaa kysymättä laski varjot maille,
niin paljon jää usein unelmat valoa vaille.
Haaveita vain unet uupuneen kerää,
totuuteen aamu aikainen herää.

Lensi lintu ikkunan taa,
kopautti sitä nokallaan.
Viestin antoi, perille kantoi.
Rakastan sinua,
niin sen sanoi.
Mitään muuta en tahtonut kuulla,
taivasta, kuuta en hänen suulla.

Illan hämyssä nuo kulkijat kummat,
taivaan sylissä sateiset pilvet tummat.
Kuin olisi kesä vielä yöhön lämpöä luo,
kuin enne jostain suuresta tuo.

Hu-huu

Sanoitta puhuu kuin kertoen taikaa,
kai lienee muistellut mennyttä aikaa.
Talven jälkeen iltayöstä kuunnellaan taas,
noita lemmenlauluja kun vielä lunta on maas.

Kuin pakoon kirkkainta tähteä,
täytyy taas pimeään yöhön lähteä.
Tuletko mukaan unieni luokse,
kauas muiden katseilta juokse.

Vuosia sitä odotin,
että hänet tapaisin.
Kauas pilvet karkaavat,
niin unelmat kuin ajatuksetkin.

Kauempana kuin minne katse kantaa,
unelmatkin uupuu sinne pitkin taivaanrantaa.
Yökin ehtii ennen kuin sen taas huomaa,
silti mennyt päivä ja uusikin on valon luomaa.

Miksi vain öisin lentää
lintu tuo tumma
riimien myötä tännekin entää
yötä kohden tulla?

Siivillä unten jo tahtoo mennä...

Kuin lintu, joka ansaan lennähti,
avoimesta ikkunasta sisään pyrähti.
Seiniin onneton törmäili, siipiään kovin räpytti.
Odotti sinistä taivasta, vaikka viimeistä lentoa.
Toivoi, hiljaa piipersi, höyhenen jos rakas näkisi,
linnun lämmöllä muistaisi, luokseen tulisi.

Päivän kirkkaan kulkee silmiänsä varoen,
uneen lentää taas siipiänsä haroen.
Tuntemattomia ovat haaveilijain retket,
miten jakaa voi nämä onnelliset hetket.

Sanoja, sanoja, sanoja...

Niin vähän vain toiselle toistaa,
tuskin edes unihiekkaa silmistä poistaa.
Tuskin mieleen jää mitään sanoista illoin,
silti jotain se herätti silloin.

Höyhen kevyt untuva,
leijui viereen ihana.
On kuin nukkuisi toiveunta,
yllä rauhan valtakunta.

Miten se koskettaa vaikka tuntea ei saata,
kuin joku hiiren hiljaa voisi vierellä maata.
Niin vain tulee ja muiston antaa,
sitä hetken voi kauniina mukanaan kantaa.

Jotain kosteaa,
tyynyllä kimaltaa,
SIlmänurkista vierähtää,
muistoihin häviää.
Kuin kosketus höyhenen,
muistan edelleen sen,
posken niin pehmoisen
vierelläin tunnen sen.

Saanko tulla uniisi tähtenä sadun keijun,
niin pienenä silmäkulmaasi leijun.
Näet sen kun aamulla huomisen huomaa,
siinä se on hänen tähdenlentona kaukaa tuomaa.

Taivaan mittainen valon kaari,
toiveita täynnä höyhensaari.
Aamu valkeni valoisana,
höyhen mukana saarelta.

Unen untuva leijui kun uinuit rusoposkin,
tunsitko miten hellästi sillä koskin.
Mitä sanoit kun viivytin vierellä aikaa,
tiesit kai mikä on unien taikaa.

Viipyilyn höyhenen,
hitaan kutituksen,
sain sen tuntemuksen.
Kuulitkohan kuiskauksen,
mukaan liitin höyhenen.
Oliko taikaa unien,
tunsitko sinäkin sen.

Suden hetkellä saapui niin kaihoisasti,
tunsin sen unen uumeniin asti.
Silmien alle keräsi välkkyvän vanan,
kuullessani sen ikimuistoisen sanan.

Hyvää yötä ja aamua ♥️

Voi yölintu,
Minä etsin sulkia aamuisin,
sinä lentelet vain iltaisin.
Unimaassa silti kohdataan,
siellä sinut nähdä saan.

käy lintu yöpuulle yksinänsä
taas unessa toivoisi löytävänsä
yölinnun tuon uljaan, mieleisensä
sen liitävän hiljaa vierellensä

ja yhdessä nousemme korkealle
pilvien ylle, tähtien alle
on pilvien niityt nyt vuoteenamme
ja tähtien holvit yöverhoinamme
kun katseemme kohtaa, ja kosketamme

niin hymyillen nukkuu kun metsässä sataa
ja unissaan ympäri Linnunrataa
saa liidellä vierellä rakkaimpansa
ja hellästi hyväillä sulkiansa
ja kujertaa suojassa siipiensä
yölinnun tuon unien, kyyhkysensä

Yölintunen lentää taas päivän taa,
kuu hopeinen ja tumma maa.
Mikä lohtu sen on aamun koi,
joku toinenkin joka vielä unelmoi.

Nämä runot ovat parhainta täällä.
Kiitos.
<3

Yössä yksinäisen,
toive on yhteinen.
Hetken unelmiin sukeltaa,
vaihtaa maata, maisemaa.
Linnun lentoa tavoittaa,
liitää, kiitää yli murhemaan,
etelän lämpöön, tunnelmaan.

Linnut lentävät sinne missä on hyvä näin,
toiset valoa kohden, jotkut yötä päin.
Sama aurinko, kuu ja tähdet,
yön jälkeen uuteen päivään lähdet.

Mitähän miettii taivaalla kuu,
kun veikeään hymyyn käy sen suu.
Ihmisten kohtaloita noita,
risteileviä hassuja tarinoita.
Hyvän yön tuokoon rakkaalle,
mieleni valtaajalle, armaalle.

”Jos vuori ei tule Muhammedin luo, Muhammed menee vuoren luo”.

Kaukana siellä missä haaveet vain halasi,
sinne kylmään ja jäähän taivaan haamukin palasi.
Kaunista nähdä nauru kultansa suulla,
tuntea lämpö ja sananen hempeä kuulla.

Surun aistii sanojen takaa,
jossain haaveet odottaa, makaa.
Niin paljon pidättää itsellään,
päättänyt näin sydämessään,
maksaa sydän verellään,
rakkauden mielessään.

Sanomattomat sanat, suuhun sulkeutuneet surut,
kätkettyjen muistojen pienet kullanmurut.
Haaveet heräävät kuin kuu kirkas yöhön,
kulkee kulkuansa kauas unelmien tähtein vyöhön.

Kaunista oli jokainen hetki,
silmiin eksynyt sydämen retki.
Muistissa jokainen hymyn kare,
kyynelten sekoittama vesisade.
Kiertyy yhteen matka sydänten,
pehmoisten hellien ajatusten.

Niin katosi taas päivän valo vain,
seurakseni taivaalle täyden kuun sain.
Muistuttaa illasta kun silmiin syttyi tähdet,
tietä näyttää milloin matkaan lähdet.

https://youtu.be/BR7EaHbPe54
Tanssiin yhtyy askeleet unisen,
kauas, kauemmas keinuu lento höyhenen,
jättäen hyvästin sen.

Muistan sen kerran lähellä lintujen
matkalla ympäri maailman äärien
ukkosten äänten saattelemana
kohti taivasta kiitävien

Siellä uumenissa kivisen vuoren
lähellä matkaan lähtevien lintujen
sinut ensi kertaa tapasin
tiennyt vielä tuolloin en
miten sisältäni minua koskettaisi hän
yönlintu sievä suloinen

Paikallaan yölintu pysynyt ei
hetken aikaa vielä uumenissa
kivisen vuoren sisuksien
kunnes lensi äärelle järven aaltojen
oman pienen pesänsä rakensi
kanssa ystäviensä asusti
silloin lintua yön kutsua yritin
mutta tuon kauniin linnun kadotin

Kohti kuusien ja metsien
lähti yölintu varoen
keskellä puiden havujen
käpyjä itselleen haalien
latvaan puun korkean
yölintu lensi paikalleen istahtaen

Juurelta tuon puun korkeimman
yölinnun sattumalta näin
milloinkaan lintua tuota ihmeellistä
minä mielestäni unohtanut en
vaan liian korkealle oksalle lensi lintunen
josta minä häntä edelleen katselen
ajatellen, että jospa vain musta lintunen
kuulisi alta paksujen oksien
tuon kutsuhuutoni hiljaisen
yölintua ikuisesti kaipaavan

Höyhenen pienen hennon untuvaisen,
jostain irronnee tiesin kun näin leijuvan sen.
Niin lähellä mutta jossain kaukana kuitenkin,
yö helmaansa kätkee kaiken kuten ennenkin.

Niin höyhen kuin
kuu kultainen,
kertoo sen,
ilta jokainen,
on aikaa kaipauksen.

Näin taivaalla alas leijailevan
lumihiutaleen pienen valkoisen
hlijaa tuulen mukana liitäen
kuun valoa vasten loistaen

pian maan pinnalle laskeutui
tuo pienen pieni haituvainen
vaan kun sitä tarkemmin katselin
se untuva olikin pehmoinen

katseen ylös käänsin ja havahduin
paikaltaan oli lähtenyt se lintunen
taivaalla kuuta vasten liidellen
maan pintaa hiljaa katsellen
vielä tuolloin tiennyt en
mihin seuraavaksi laskeutui
yölintu yltä puiden latvojen

lumenvalkeasta untuvasta kuitenkin
tiesin että alla sysimustien siipien
oli linnulla sisus lumenvalkoinen

Näin jonkun erikoisen unen.... olin jälleen seikkailemassa jossain ihmeellisissä paikoissa, tietysti.

Kun en käytä mitään unipillereitäkään, niin silloin voi nähdä jänniä unia, kun aivotoiminta on normaalia... en ole käyttänyt kymmeniin vuosiinkaan.

... nyt en saa ajatuksesta kiinni että mikähän tuokin seikkailu-uni oli, mutta, niin..

Taisteluprinsessoja taisi olla minua suojelemassa tuossakin unessa.

Vuodenaikoja vaihtuvia,
ohi kulkevia vuosia.
Haikeita ajatuksia,
muutoksen tuulia.
Unohtunut ei höyhen untuvainen.

ylös puuta kohti katselin
ja mieleni päättäväisenä rohkaisin
puun oksia pitkin ylös kiipesin
koska yölintua lähemmäksi tahtosin

lähempänä latvaa uudelleen laulaen
kutsuin yölintua sieltä luokseni
kunnes kuulin linnun laulun suloisen

arkaa lintua pois pelottaa halunnut en
joten hentoisesti sitä lähemmäs houkutin
pian viereeni lensi tuo lintunen
ja sitä aivan vierestä katselin

liian lähelle sitä kuitenkin kurotin
alas asti maahan putosin
samalla oksat altani hajotin
pudotessa pahasti itseni satutin
ja yölinnun takaisin puun latvaan pelotin

vaikka loukkaantuneena maassa makasin
niin yölinnun taivasta vasten vielä erotin
mutta yölintu tuolloin hiljeni
ja taas vaiti minua katseli

kylmä tuuli luita myöten kolotti
ja pitkä matka linnun luokse väsytti
vaan höyhen pieni valkoinen
takin alla rintaa vasten lämpöinen
sai minut pysymään vielä alla oksien
joten puun juuren vielä nukahdin
yhä yölinnusta ja sen kauniista laulusta uneksien

Nukkui niin lempeästi rakkaansa siiven alla,
muisti ja ymmärsi, on lintuja paljon maailmalla.
Haaveilla voi tovin jos toisenkin,
todellisuus paras höyhennys kuitenkin 😊

Pimeä viikko juhlii Lemmikin iltaa,
lämmintä säätä ja kirkasta kuunsiltaa.
Mitä siinä tuntea voi hän alla untuvatäkin,
omaan ansaanko jää vai rikkooko häkin.

talvi saapui kylmä hiipien
tuoden pilvet eteen tähtien
hitaasti yltyvän lumisateen aloittaen
pikkuhiljaa kaiken alleen peittäen

vaikea nähdä läpi tihenevien tuiskujen
lumen peittämien puiden oksien
tai kuulla selvästi läpi talven tuulien

mutta yölinnun pikimustan
valkoista vasten yhä erotin
vaikka kylmä tunne kolottaa
yölinnun ääntä vieläkin odottaa

koska ääntäni lintu enää tuskin kuuli
otin taskustani kynän, paperin ja tuumin
paperille kauneimmat sanani kirjoittelen
paperilennokiksi mietteeni taittelen
ja kohti yölintusta ne lähetän

tuulen mukaan lähti lennokkini
mukanaan tuo kaunis viestini
rakas kaunis yölintuni
laula vielä ihana laulusi
älä lennä vielä kauas pois
sinut tahdon yhä luokseni

ylös päin välistä oksien
lensi liidokkini paperinen
sekoittui joukkoon lumisten hiutaleiden
yöhön pimeään häviten
kohti yölintua kadoten
hartaita toiveitani kantaen

Että sinä osaat sanoittaa kauniisti kaiken.
Luin nämä työmatkalla illan hiljaisuudessa hotellissa. Kummallista miten voi löytää puhuttelevaa tällä tavallakin...
Lämmin kiitos ja hyvää yötä kirjoittajalle.

Mietteissään aamuun herää
untuvaiset viereltään kerää.
Niitä voi aamuin tunnustella,
höyheniä helliä, silitellä,
nousta niin uuteen päivään.

Iltaisin
Minä niin tahtoisin,
että tähdenlennon näkisin,
silloin yhtä toivoisin,
että kanssasi kuuta katsoisin.

Raikas tuuli puhalsi
aamulla kun jälleen heräsin
katseeni latvaa kohti suuntasin
alta peitteen lumisen
siellä sitä lintua vielä katselin
tumman hahmon tutun yhä erotin
aidosti sitä lintua kaipasin
niin vahvasti sen viereen halusin

Sulan mustan sivusilmälläni huomasin
istumaan silloin lumen alta nousin
näin jäljet maassa lintusen
uskonut meinannut sitä en
alhaalla oli käynyt yölintunen

Sinne vaivun kauas unieni helmaan,
luonnonlapsen suureen kuvitelmaan.
Lentää linnut, yön kaiut kauaksi kantaa,
kutsuhuudot kun kiirivät pitkin taivaanrantaa.

Koko päivän nukkui lintunen
illan pimeyttä odottaen
yölintu joka herää henkiin iltaisin
kirkasta kuuta hiljaa katsellen
aina aamun asti valvoen

aivan kuten yön lintunen
minä samaa kuuta katselen
ei väliä missä lintunen
maan päältä sitä katsoen
molemmille on se saman kokoinen

vaikka ihmisten aika päivä on
niin pystyssä pitää mua yölintunen
monta yötä olen valvonut
taivasta pimeää katsonut

samoin nähnyt tuikkeen tähtien
kuun sirpistä palloksi vaihtuvan
kalpean valon loisteessa seisonut
yön elämää pellon reunalta seurannut
joskus kauriin ja jäniksen kohdannut
kuullut äänet ihmisten vaikenevan
ja askelteni kaukaisuudessa kaikuvan

vaikka yötä vasten väsyttää
niin yölintu ajatuksissani asustaa
kutsuu minut pimeään yöhön odottamaan
taivaan merkkejä aamuruskaan asti katsomaan
suuria tunteita mielessäni käsittelemään

Onko lintupari koiraiden tämä...

Taivaanrannan kulkija ei arpaa heitä,
yöhön tummimpaan ei kasvojaan peitä.
Mieltä vaivaa ei mitä joku sanaton pohtii,
sananen vain jotain kaunista ken tohtii.

Jonkin verran myöhemmin
puun juurella kun taas kävelin
näin yhtäkkiä sen lintusen
maan päällä ympäri hyppien
marjoja maasta noukkien
siemeniä suuhunsa laittaen
lounaastansa makoisasta nauttien

Vain sivusilmälläni sen huomasin
välimatkan päästä ihailin
hiljaa kiven takaa hiipien
varovaisesti lintua välttäen
vieläkin luottamuksen puutetta pelkäen
sen vielä ruokarauhaan jättäen
kolme kertaa sen lopulta ohitin
ja aina kun sen sivuutin
muistin miksi sitä seurasin

Näky yölinnun ihanan
toi sen tunteen takaisin
hakkaamaan sai sydämeni
suonissani virtaamaan vereni
herätti henkiin koko kehoni
jännityksen ihmeellisen nostatti
joka mieleni täysin huumasi

Hetkeksi katosi se ikävä
mieltäni raskaasti painava
syvä kaipuu palava
hetki liian vähän kestävä
ei ehkä koskaan palaava

Linnun luota vielä katosin
hetkeksi vielä jätin taakseni
ei vielä ollut aika oikea
yölintua vierelleni kutsua
sekä aiemmat virheeni sopia

Hopeisen harson takaa,
kuu kurkistaa salaa.
Näkee huurteiset helmet,
lahjat jokavuotiset,
kimaltavat kyynelet.

Unien unelmat, varjojen viehkeät valtiaat,
yön syleilyyn suljen silmäni väsyneen laupiaat.
Kauas uuteen tarinaan taas kuu saa johdattaa,
yöpuun oksan suojaan uinahtaa.

Tahtoisin lentää etelään,
muut ovat jo siellä.
Nyt on vain myöhäistä,
jäätyisin matkalla.
Siksi höyhensaarilla
on paikka lintusilla,
etelään tahtovilla.

Ylös maasta nousi usvaverho utuinen
näin eteeni metrin ehkä kahden
himmeät puiden varjot
epäselvät haaleat hahmot

Linnusta viime näkemän
tunsin jälleen ikävän
rinnassani niin kipeän
ja kaipuun tunnetta vain pahentavan
tuon humun varmuuden kadottavan

Halusin huutaa linnulle kutsun
pyytää läpi sankan sumun
ehkä kutsuuni se vastaisi
vielä vierelleni lentäisi
ja minusta vielä pitäisi

En sitä kuitenkaan tehdä pystynyt
sillä kun linnun puun latvaan pelotin
sen jälkeen vannoin ja lupasin
etten lintua enää koskaan voi
tahdo pelottaa pois

Onnistu ei siis huutoni tuo
ellei lintu sitä minulle suo
jos sen virheen tekisin
sen kenties ikiajoiksi kadottaisin

Lupaus etten sitä tekisi
hiljensi siis ääneni
sitoi taakse käteni
estäen mitä halusin

Aina laitan linnun edun edelleni
otan iskut vastaan mielelläni
tunnen tuskan sisälläni
riudun hiljaa mielessäni
poltan tuhkaksi sydämeni
jos sen vaihtoehtona on
että sille mielipahan suon

En muuta voi siis kuin odottaa
että usva paksu katoaa
kun voin liikkeet yölinnun lukea
sen suusta laulun sanat kuunnella
hartaasti sen silmiin kadota
tietäen etten sitä varmasti pelota

On odotus mielelle
kuin vesi kielelle.
Miettii, miten ratkaisee tämän,
kohtalonsa arvan, elämän.
Olisiko oikea aika nyt,
odotukseen on väsynyt.
Höyhentä katselee, silittelee,
tunteitaan ajattelee.
On hyvä oppia pohtimaan,
ratkaisua odottamaan.
Kaiken saa, mitä tarvitsee ihminen,
luottaa siihen myös lintunen.

Yli kukkulan kumman, taakse jäävät kivet ja kannot,
pitkin polkujen pettävien, sinne kulkusi vannot.
Raskas pilvien taakka myrkyn ennettä luoden,
kohtalon kulku oman suojansa suoden.

Tästä paikasta tuo usva kertoo
kaiken minkä sen läpi kuulen
mitä näyttää seinämä utuverhon
usko siitä mitään ellen tarkkaan näe

Silti vaikka tarkkaan nähdä luulen
niin sitä sata kertaa epäilen
ainoa paikka josta löytyy totuus
on meidän oikea todellisuus
yölintu mielessäni
ja ikävän tunteet sisälläni

Yö samettinen,
tähtiä tuikkien.
Tuo uneksiville,
rakastaville, kaipaaville,
höyhensaari pehmoinen,
sydän rauhaisa suloinen.

Tuuli vihmainen lyö kasvoja päin,
paikkaa lämpöistä taasen vaille ma jäin.
Höyhenet ovat läpimärkiä päältä,
minne ja miksi pois katoaisin täältä.

Voisinpa sulkea silmäsi hetkeksi,
muuttaa murheesi kesäretkeksi.
Suudella surun pois otsalta,
ohittaa sen sun kohdalta.
Sulkea syliin rakastavaan,
jotta tuntisit tuoksut kesämaan.

Miten nämä menee,
en tiedä, kuka mitäkin kirjoittelee,
toivon ettei mikään täällä ole aiheuttanut pahaa mieltä.
Näissä on niin paljon epäselvyyttä.
Jos sinä-muodossa onkin jotakin,
anonyymiä on kirjoittelu kaikin puolin.
Jos rakkaani olisit, en ikinä pahaa oloa sinulle tahtoisi, enkä muutenkaan täällä kenellekään :’(

Tiedäthän...
Kun on oikein surullinen,
rakastaa auringonlaskuja.

Levollista yötä.

Sumussa vielä yksin makaan
ei tuulen virettä lähimaillakaan
näen vain haalean utuisen harmaan
näkymän peittävän kankaan

Yölinnun varjon ylläni kuvittellen
linnun hahmot joka puolella nähden
kuvittelin sen sekaan heinien
pusikkojen alta luulin näkevän
välistä kivien pilkistävän

Matka pilven alla ankeaa
eksyneenä ympäriinsä taivaltaa
sokeana metsässä kompurtaa
kun ikävä sisällä nakertaa

Jokin oloani silti helpottaa
rintaani vasten yhä lämmittää
pehmeänä ihoani vielä silittää
ja minua yhä lohduttaa

Se hento pieni valkoinen
sulka pieni untuvainen
jota vielä nytkin vaalin
aito muisto lintusen
ylläpitää minussa toivon

Kun sitä hetken vielä katselin
kädessäni vielä pitelin
niin sen silloin tajusin
mistä untuva oli peräisin

Puista korkeimman lintu valitsi
puun huipulle pesäpaikkansa rakensi
jos ei metsän keskellä tuulisi
joka usvaa kauas puhaltaisi
niin yläpuolella puiden latvojen
tiesin tuulen yhä puhaltavan

Jos ylös puuta pitkin kiipisin
usvan lävitse vielä nousisin
sieltä varmasti näkisin
ehkä yölinnun jälleen tapaisin

Viimeksi vaan kun sitä yritin
niin sieltä silloin putosin
sain kamalat ruhjeet veriset
haavat syvät kirvelevät

mutta sitä kipuakin pahempaa
kaikista iskuistani kipeimpää
oli se kun lintu oksaltaan lehahti
ja minut yksin silloin jätti

niin synkkää ja niin haikeaa
on ilman yölintua vaeltaa

Mietin vielä itseksein
ennen kuin mä nukahdan
unten maille rojahdan

Paikka jossa linnun kerran näin
ruohomätäs välissä juurien
tai kanto vieressä kivien
niiden luona leppoisaa
oksien alla rauhaisaa

Siksi vielä aattelin
ehkä niiden luokse vielä istahdan
päivän päätteeksi rojahdan
mietin siellä pienen hetkisen

Tuskin näen siellä lintua
mutta paikkaa tahdon muistella
ja siksi siellä käydä haluan
muistoksi sille päivän
jona näin mä sen lintusen
vartin verran muistelen
sen jälkeen pois päin astelen

Voisit lopettaa tuo märinän ja ruikutuksen.
Olet vajonnut itsesääliin ja nyt itket sitä täällä.
Kuka nainen tuollaista ruikutusta jaksaa kuunnella, ellei sitten ole mies... Kaksi ruikuttavaa miestä, onnea vaan teille.
Tämä höyhen piirtää nyt maisemaa ja viiltää pois kaiken onnettoman määkimisen. En kuuntele enkä katsele enää yhtään ruikuttavaa märisijää. Tajuatko, ai et. No, ei ole sekään yllätys.
Ryhdistäydy!

Kun ilta lopulta hämärsi
päätin hiljaa mielessäni
ei sumussa kannata vaeltaa
yksin puun juurella vaikertaa
odotella maassa enempää

Ylös päin mä vielä katsoin
kädelläni oksaan tartuin
tason tukevan jalalleni etsin
pian kohti latvaa kipusin

Varma oli tällä kertaa ote
lähellä runkoa oli keho
rauhallinen ja tyyni mieleni
ei ahdistusta ei pelkoa
epävarmuutta vailla selkoa

Mitä ylemmäs mä nousin
sitä selkeämmin mä näin
usva jääden alleni
tyyni peitto silloin oheni
tuulen vire virkosi
ja sumu täysin katosi

Puun juuresta katsoen
himmeni hahmo ihmisen
sekoittui sekaan hämärän
vielä hetken sen erotti
kunnes läpi usvan katosi

Monta päivää myöhemmin
tuuli lopultakin heräsi
näkymä metsään silloin palasi
ja koko puun taas erotti

Ei ollut missään enää lintunen
eikä myöskään ihminen
ainoastaan jäljet kenkien
näkyivät alla juurien
väli pitkä oli askelten
polku suora vailla mutkia

Löysikö ihminen lopulta lintusen
ei sitä tämä tarina kerro
totuus löytyy tuolta jostakin
poissa kaukana luota palstojen
yhä nytkin muuttuen
tosielämän tahtiin jatkuen

On tämä tarina ikävän
kaipuun sydämen sitkeän
näkymä siihen minkä koin
mitä tunsin kun sen näin
sitä jota pitkään hain
ja jota todella rakastin

Siroa pientä somaa
illan hämärän omaa
kuun edessä lentävää
yölintua mielessäin

Myrskyää meri ja taipuvat rannan puut,
tuuli vaikertaa minne kaikkoavat kaikki muut.
Vaan siellä jossain liekö lintunen lämpöä vailla,
kun höyhen untuvainen kostui kyyneleen lailla.

Korppi musta paikalle lensi
tilannetta hetken vielä seurasi
josko jotain vielä sanomatta jäi

Aamu uusi kirkas,
lakaisi moitteet, pilkat.
Mietin linnunpoikasia,
suita auki ammottavia.
Tarpeensa näyttää ilmeisen,
puutteen ruoan, rakkauden.
Emo kantaa mukanaan,
suuhun kaiken oksentaa.
Hyvän sekä pahan,
täyttää siten pienen mahan.

Lämpöinen on tunne kiintymyksen,
tiiviin yhteyden, ymmärryksen,
Tunnen olon hyväntuulisen,
Suudelmasi, odotuksen.

Vain korppi tietää
mistä tarina todella kertoo

Huomisesta, väistämättä eteen tulevasta
hetkestä ei kenenkään vielä tietämästä
kuitenkin varmasti tapahtuvasta

Päivät monet mainitut
edessämme vielä odottavat
mitä tapahtuu niiden välissä
kuinka monta onkaan jäljellä
vielä onpi näkemättä

Minun tarinassain on vain joutsenet,
puhtaan valkoiset höyhenet.
Hiljaa keinuu lammella,
kaulat vienosti kenolla.

Suudelmia, suudelmia.
Huulia lähes onnellisia,
vaan ei omia.

Kaiken hyvän aloittajalle toivon,
kirkkaan joulun tähtösen valon.