Kertokaa kokemuksia paniikkihäiriöstä! onko kukaan sairastunut siihen nuorena? (kuten minä alle kaksikymppinen)missä kohtaukset tuli? miten se vaikeutti elämääsi? miten selvisitte siitä? helpottiko joku lääke?.. ei nuihin tarvi vastata kunhan jotain kertoisitte...minulle olisi paljon hyötyä kertomuksistanne, sillä se on minulle tällähetkellä aika uusi asia joka rajoittaa elämääni huomattavasti...:(
Paniikkihäiriö
panikoiva
9591
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sairastuin paniikkihäiriöön maaliskuussa 1998 eli olin silloin 20-vuotias.
Olin kotona kaverini kanssa, kun tuli vain olo, että kuolen....ei sen kummosempaa, vaikkakin se oli ihan kamalaa!
Menin seuraavana päviänä lääkärini luo ja selvisi, että olin sairastunut paniikkihäiriöön (Olin ollut monta vuotta jo masentunut).
Pääsin lääkärini kautta mielenterveyskeskukseen ja kävin siellä juttelemassa vuoden verran psykologin kanssa. Tämän jälkee sain lääkkeet, koska pelkkä "keskusteleminen" ei tuottanut tulosta, vaikkakin auttoi.
Lääkkeeni ovat olleet Seroxat ja Oxepam. Ne ovat auttaneet, enkä ole joutunut vaihtamaa lääkkeitä kertaakaan.
Muutin kolme vuotta sitten toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja täällä ei ollut mahdollisuutta päästä psykologille / psykiatrille.
Olen siis joutunut näin kauan jatkamaa lääkitystä, vaikkakin hyvin pieninä määrinä.
On päiviä etten ota lääkkeitä ollenkaan, joten siinä mielessä olen oppinut elämään paniikkini kanssa.
Olen saanut viimeeksi kohtauksen viime elokuussa, eli siitä on aikaa. Tämä kohtaus tapahtui junassa ja olo oli taas ihan kamala!
Sairauden kanssa on vain opittava elämään....minä olen siinä mielessä hyväassä asemassa, että voin ja osaan "ohjailla" ajatuksiani ja osaan jollain tavalla ennakoida ja ns. estää kohtauksen tuloa....en tiedä onko monella tällaisia kokemuksia?
Paniikkihan on ns. tunneperäinen sairaus, sairaus siinä mitkä muutkin kuten sokeritauti, astma jne....
On vain vaikeaa selitää ihmiselle, jolla ei ole ollut samanlaisia kokemuksia, että "hei, en voi tulla autoon, koska minua alkaa ahdistamaan ja saatan saada paniikkikohtauksen." Katsovat kylläkin, että olet hullu! =)
Paniikkiin kun sairastuu, ei se koskaan lähede pois....harmittaa sinäänsä, mutta eipä sille minkään voi, joudun vain elämään elämäni näin! Onneksi lääkkeet ovat keksitty!
Tällä hetkellä on ongellmani se, että joudun kohta pitämään lopputyöesityksen koulussa, koska valmistun nyt keväällä!
Minä en pysty, enkä ole valmis vielä siihen.
En tiedä ymmärtävätkö opettajat tai lääkäri tätä ongelmaa! Onko sinulla tai muilla vastaavia kokemuksia, ettei ole pystynyt esiintymään yleisön edessä?
tsemppiä sinulle ja suupielet ylöspäin.
Elämä kuitenkin voittaa! =)
Hei!
Itse sairastuin 7-vuotiaana. Parannuin 12-vuotiaana, sairastuin 16-vuotiaana, nyt 20 enkä voi poistua talosta ilman Xanoreita(rauhoittavia). Inhottavaa se on kun on koko aika sekaisin lääkkeistä eikä pysty mitään oikeastaan muistamaan, rauhoittavilla on sellainen vaikutus. Myöskään en jaksa pysyä hereillä kauaa Xanorin nauttimisesta, vaikka puolikas sellainen on todella pieni ja mieto lääke.. En pysty elämään yhdenkään kohtauksen läpi enää, tukehtumisfiilis on liian vahva. Se näkyy päällepäin kun yritän niellä mitä tahansa.. sylki on loppu niin ilmaa sitten. epätodellista elämää eletään. Haluaisin kouluun mutta se on melkoisen mahdotonta. Olen kuitenkin siellä rauhoittavien voimalla enkä oikein pysty keskittymään enkä hereillä pysymään. Masennusta ei silti onneksi ole. Cipramil on ainoa joka toimii minulle! Jouduttiin kokeilemaan vaikka mitä, ja vasta 2 vuotta sitten tämäkin löytyi... Pääasia kai on ettei jää kotiin, vaan vaikka sitten rauhoittavilla ulos vaan. 25% tekevät itsemurhan kun masentuu liiaksi.. mutta lääkärit ne sanoo että paniikkihäiriöstä voi parantua! Sen kun näkisi vaan.. pitäisi varmasti yrittää lähteä ulos ilman Xanoreiden tukea mutta se näyttää olevan nyt melkoisen mahdotonta
Itse olen sairastanut tätä tietämättäni jo noin 13 vuotiaasta asti. Aloitin silloin yläasteen muistaakseni. Tosiaankin kävin usein terveydenhoitajalla ja lääkärillä koska sain ihmeellisiä kohtauksia öisin. Tärisytti, sydän hakkasi nopeasti, tuli kylmiä ja kuumia aaltoja ja loppujen lopuksi kaikki päättyi aina oksentamiseen. Vikaa etsittiin silloin kuitenkin aina muualta joten tätä ei huomattu. Vasta nyt 20 vuotiaana kohtaukset lisääntyivät ja lääkäri totesi paniikkihäiriön olevan totta. En syö lääkkeitä tähän koska pyrin itse estämään kohtaukset oikealla ajattelutavalla ja jos kohtaus tulee teen hengitysharjoituksia. Aina ei auta mutta usein kuitenkin. Tämä ei rajoita pahemmin elämääni mutta hyvin voin tuntea kun olo muuttuu esim. kaupassa tai alkaa huimaamaan tai käsivarret alkaa puutua ja nipistellä. Toivon kuitenkin että jonain päivänä tämä kaikki olisi ohi. Kunhan ei sitten vaan pahene missään vaiheessa.Ja sellaisen asian olen huomannut että alkoholi ainakin minulla laukaisee erittäin herkästi kohtauksen joten olen joutunut jättämään sen kokonaan pois. Mutta tämä oli vaan minun tarinani ja toivottavasti siitä oli edes vähän apua. Tsemppiä!
itse sairastuin paniikkihäiriöön alle parikymppisenä. Se oli seurausta poikaystäväni harjoittamasta fyysisestä ja psyykkisestä väkivallasta.
Ahdistun esim. kaupoissa. Tuntuu, että kaikki tuijottavat minua! Alan hikoilla ihan mielettömästi ja pelkään sekoavani. Kamala tunne. Jonoissa tämä voimistuu. Välttelen tämän takia suuria tilaisuuksia, joissa on paljon ihmisiä. Alennusmyynteihin en ikinä kuvittelisi meneväni.
Olen syönyt parin vuoden ajan Cipramilia. Välillä pidin taukoa, mutta siitä ei tullut kerta kaikkiaan mitään. Inhottavaa kun elämäni on niin rajoittunutta! Opiskeluistani ei tule mitään kun jännitän ihmisiä. Usein jätän menemättä kouluun. Joskus tuntuu, että tämä vain pahenee...
Voimia sinulle! Toivottavasti selviämme...
mulla nää paniikkikohtaukset tuli koulussa. En aluksi tietenkään tiennyt mistä on kyse ja luulin ekakerralla vain sairastuneeni ja lähdin kotiin. Kotiin päästyäni olo oli tietysti ihan hyvä. No lääkäri totesi minulla olevan paniikkihäiriö ja antoi lääkityksen (cipramil 20 mg), mutta en kuitenkaan saanut itseäni enää sinne kouluun vaan siirryin kotiopiskeluun...:( tiedän että teen väärin, mutta nyt ei ollut oikein muuta vaihtoehtoa. Kun jäin kotiin opiskeleen, tuntui alussa siltä ettei enää uskalla lähteä mihinkään. Sitten vain pakotin itseni kauppoihin (en tosin lähtenyt yksin), uimahalliin yms. paikkoihin joissa on ihmisiä.
Olen niin kauan kuin muistan kärsinyt esiintymistilanteista ja lopulta se meni niin pahaksi että jouduin käyttämään beetasalpaajia (mikä ei kyllä ole edes paha asia) että pääsin suorittamaan nämä pakolliset esitelmät. Nehän eivät kuitenkaan poista sitä jännittämisen tunnetta joten lopuksi tuntui ettei niistä olekaan niin hirveästi apua -yöt sai aina ennen esiintymistä valvoa/nukkuin katkonaisesti.
No eiköhän tämä tästä ala parempaan päin mennä kun kevätkin tulee :). Koitetaan selvitä! onko kukaan muuten koskaan kuullut sanottavan että paniikkihäiriö on herkkien ihmisten tauti?
Kyllä, voisin kuvitella että luonteeltaan jollain lailla herkät ( enkä nyt todellakaan tarkoita mitenkään negatiivisesti ) ovat suuremmassa riskissä sairastua paniikkihäiriöön. Itse olen aina jännittänyt esiintymistä ja huomion kohteeksi joutumista, stressaan helposti ja olen "perfektionisti", siis hyvin herkkä panikoimaan. Itse sain ensimmäisen paniikkikohtauksen esiintymistilanteessa yläasteella, lopullisesti paniikkini puhkesi kun koin suuren järkytyksen suhteessani avopuolisooni. Koska jännitin kanssakäymistilanteita, en halunnut mitään terapiaa, sain Zoloft- lääkityksen, jota käytin muutaman kuukauden, kun tajusin että vointini on niin hyvä, että haluan yrittää ilman lääkitystä. En koe lääkityksen millään lailla sekoittaneen päätäni, se auttoi minut kestämään pahimman yli. Nyt olen itse valmistunut sairaanhoitajaksi. Saan välillä paniikkikohtauksia esim. kaupassa, mutta verrattuna siihen, että pari vuotta sitten en pystynyt edes lähtemään kouluun - voin mielestäni mainiosti. Toivottavasti Sinäkin löydät itsellesi oikean tien selviytyä paniikkihäiriöstä!
Sain ensimmäisen paniikkikohtauksen ollessani 10-vuotias. Paniikkihäiriöksi ne yltyivät ollessani 18.
Pikku hiljaa aloin pelätä kaikkialla. Kohtauksia en oikeastaan niin usein saanut, mutta en halunnut käydä kaupassa, en istua bussissa, metro oli kaikkein parin räikeine väreineen ja kirkkaine valoineen. En uskaltanut puhua ryhmässä eli en sanonut sanaakaan sen jälkeen, jos seurassani oli enemmän henkilöitä kuin yksi. Pelkäsin kaikkia paikkoja, joissa oli joku muu kuin minä. Se oli aivan hirveää.
Sain tietenkin lääkkeitä, kun en muuten mitään pystynyt tekemään. Xanoria. Otin pieniä annoksia ja ne auttoivat niin, että rohkaistuin liikkumaan ihmisten kesken. Jonkin ajan kuluttua pahin jännitys alkoi laueta enkä enää ahdistunut kauppaan mennessä. Näin vuoden kahden sisällä käyttäytymiseni muuttui luonnolliseksi, vaikka lääkkeistä huolimatta olin ajoittain joissakin tilanteissa ahdistunut.
Rupesin sitten jättämään lääkkeen ottamisen väliin. Kun en enää etukäteen muistanut jännittää, niin saatoin vasta kaupasta ulos tullessani muistaa, etten ollutkaan ottanut lääkettä ja olin selvinnyt ostoksista kuin tyhjää vain.
Harjoittelin myös sitkeästi. Yritin joka päivä voittaa itseni kerran. En enempää. Yritin vaikka selvitä koulumatkan yhteen suuntaan, niin takaisin tullessa saatoin hyvin mielin ottaa lääkkeen.
Näin pääsin hiljalleen pois kierteestä ja paranin. Välillä saattaa vieläkin ahdistaa yllättäen ja paniikkikohtauksen oireet alkavat. Taistelen oireita vastaan, mutta ne vain yltyvät, lopulta tunnen, etten voi estää kohtausta ja annan sille luvan tulla ja juuri sillä hetkellä se katoaa.
Tämä on minun tarinani. Toivon sulle tsemppiä. Ajattele itseäsi kannustavia asioita ja usko itseesi. Älä vähättele itseäsi, usko, että olet vähintään yhtä hyvä kuin kaikki muut ja että voit voittaa tautisi.
Hienoa!
Paniikista kun ei vain koskaan parane, se on valitettava tosiasia! Mutta on hienoa että olet pystynyt voittamaan sen =)
moi! mä oon kärsiny paniikkihäiriöistä jo yli 10 vuotta. vittumaista se on ollu ja tiedän mistä puhun. koulus ylä-asteel en pystynyt meneen kunnol syömään, koska jännitin niin hemmetisti. sit tuli poikakaveri, mikä veti mut täysin maahan. petti, sukupuolutaudit, alistukset, valehtelut kaikki mahd.mitä kiero jätkä voi keksiä. no olinhan niin nuori ja typerä, etten heti jättäny, vasta 8 vuoden jälkeen... mun elämäs on ollu tosi pal alamäkiä, mut en jää niitä suremaan. mun mielestä sun kannattais käydä juttelemas vaik psykiatrilla, koska kaikki ei tod. ymmärrä tätä "kuolemantautia". alota kaikki uudestaan vauvan askelin, jos oot tosi huonos kunnos... älä pakota ittees tekeen mitä sä et halua! jos saat kaupas paniikkikoht. tai huom. sen alkavan,rupee kierteleen hiljalleen kaupan väyliä ja rauhota ittees vaik näin, et mä oon tääl mul ei o mitään kiirettä ja hengitä rauhallisesti. rentouta ittees, ku meet nukkuun, osta pari rauhottavaa levyä ja kuuntele hiljasel. mul on lääkkeitä, mut sun ei kantsi ottaa niitä, ellei oo aivan pakko. seronil ja xanor on todettu mul hyviks. muista, et vaik suk on phäiriöitä, et oo muita huonompi! älä sorru viinaan, se vaan pahentaa! puhu avoimesti ystävilles sairaudesta, ne jotka haluu auttaa ja kuuntelee on sun kavereita! tärkeintä sun on sisäistää tää juttu niin, sä selviit ihan varmasti kulkemalla "vauvanaskelin" kyl sä varmasti selviät!