Saman kohtalon kokeneita?

Kunpa sitä olis voinut syntyä normaaliksi ihmiseksi mutta kyllä jo jotenkin tavallaan tajusin sen viimeistään yläasteella ettei minusta tule koskaan mitään enkä tule saamaan myöskään naisystävää enkä perhettä.

Näen tilanteesi näin: Kyse on minäkuvastasi joka on huono, koska nykytilanteesi ei vastaa toiveitasi. Seksi on ihan yliarvostettua muutenkin. Ajattelepa kaunista naista, miltä hän näyttää ilman hiuksiaan. Se on todellisuus. Sooloseksi voi olla paljon parempaa kuin huono seksi toisen kanssa.

Minusta sinun pitää irrottaa itsesi henkisesti näistä kaikista maailman asioista mitkä sinua painavat. Se on mahdollista, eikä sitä varten tarvitse kuolla. Itse uskon sitäpaitsi jälleensyntymiseen, Miksi? Kaikki on syklistä eli toistuvaa, joten miksi ei syntyminenkin. Lisäksi miksi juuri minä olen juuri minä? Mistä nämä ongelmani ja kiinnostukseni ovat tulleet? Ei niitä ollut minulla syntyessäni... Nimenikin olen saanut lahjaksi - se on minulle annettu kannettavaksi - se en ole minä. Myöskin nämä kaikki ajatukset ja niistä seuraavat tunteet, nekin on minulle opetettu tai olen ne oppinut maailmasta ulkopuolelta. Meillä ei ole mitään pysyvää persoonallisuutta, vaan minäkuvammekin rakentuu olosuhteiden perusteella ja kestää vain sen aikaa kun olosuhteet ovat läsnä.

Sinun pitäisi ehdottomasti muuttaa kotoasi pois ja elää itse. Vapaana kuin sarvikuono, joka elää metsässä ja kulkee minne haluaa. Nykyään sitäpaitsi tehdään lapsia usein aika vanhana. Tiedän monia jotka ovat hankkineet lapsia ja löytäneet kumppaninkin vasta joskus 45 vuotiaana. Ovat vain olleet hiljaa toteutumattomista toiveistaan siihen asti. Ei täällä ole mikään pakko saavuttaa mitään tai tehdä mitään. On niitä oranssikaapuisia munkkejakin, jotka ovat luopuneet suuripalkkaisista ammateista pilvenpiirtäjissä ja urheiluautosta ja joilla on ollut paljon naisia ja ovat silti hylänneet kaiken, istuakseen hiljaa ja kuunnellakseen hengitystään.

Kirjoitan ehkä myöhemmin lisää tähän.

Sinussa on paljon potentiaalia. Kirjoituksesi ovat kauniita. Terapia voisi auttaa sinua, oletko koettanut hakeutua?

Ihmiset niin mielellään neuvovat toisiaan täällä. En usko, että aloittajan tilanne korjautuu ystävällisillä neuvoilla.

Minä olen päälle 30 -vuotias nainen, ja tietystä näkökulmasta tarkasteltuna voi ajatella, että elämäni on mennyt pieleen huonon itsetunnon, masennuksen ja yleisen pessimistisyyteni takia. En aikanaan uskaltanut hakea minua todella kiinnostavalle alalle, koska uskoin, ettei minusta olisi siihen. En ole uskaltanut odottaa miehiä, jotka oikeasti ymmärtäisivät minua, vaan olen pompannut epätyydyttävästä suhteesta toiseen. Minulla on kavereita mutta ei yhtään ystävää - en tiedä tarkalleen, miksi näin. Viimeksi depressiotestistä tuli taas "vakavan masennuksen" pistemäärä, ja tämän lisäksi minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö. Lapsuuden perheeseen minulla ei ole oikeastaan yhteyksiä - vaikeuteni juontavat sieltä.

Ulospäin elämä näyttää kivalta. On hyväpalkkainen joskin vaativa työ, ihan ok parisuhde, rakas harrastus ja suunnitelmia tulevaisuudelle. Moni ei usko, että olen ollut masentunut viimeiset 20 vuotta. Välillä masennus hälveneekin mutta sitten se palaa taas, aina. Ulkokuori on kunnossa, mutta sisältä olen kovin, kovin rikki ja ajoittain erittäin itsetuhoinen.

Lääkitys ja terapia ovat elämäni isoja kulmakiviä, joita ilman jaksaisin huomattavasti huonommin. Sitä ihmettelenkin, että sinä AhdistunutMies tyrmäät niin voimakkaasti saatavilla olevan avun. Lääkityksiä on hyvin monenlaisia, samoin terapeutteja.

Oon 33-vuotias nainen ja kärsinyt myös mielenterveysongelmista n.11 vuotiaasta lähtien, masennuksesta 17 vuotiaasta saakka, josta asti olen myös syönyt lääkkeitä. Ensin tuli mielenterveysongelmat ja sitä seurasi ahdistava uskoontulo teininä (uskonto ja mielenterveysongelmat on huono kombo, ainakin mun elämästä teki helvettiä). Tää kaikki vei multa mahdollisuuden seurustelusuhteiden muodostamiseen (ja seksiin) ja myöskin ystävyyssuhteet on kärsineet pahasti. Oon tosi yksinäinen. Vasta kolmekymppisenä, uskonnollisista ajatuksista vihdoin vapautuneena, oon koittanut tapailla miehiä. Mutta eihän siitä mitään oikein tule. Kannan niin valtavaa häpeää ja itsetunto-ongelmat on kamalia. Vuosi sitten meni hiukan paremmin ja toivo heräsi jo parantumisesta, mutta nyt oon taas hirveessä kuilussa. Lääkityksiä muutettiin kesällä, kun halusin eroon SSRI-lääkkeistä. Sen seurauksena jäätävä ahdistus. Tällä hetkellä olen töissä, mutta vain määräaikaisessa suhteessa, joten pian olen taas tyhjänpäällä. NIinkuin monesti ennenkin.

Sitä kuulee kaiken maailman ihmeparantumistarinoita, mutta tää vuosi on kyllä vienyt multa toivon. Kaipaisin vertaistukea, mutta en löydä sitä. Mulla on muutamia ystäviä, joilla on myös ongelmia mielensä kanssa, mutta ei verrattavissa omiini. He kaikki ovat parisuhteessa, lapsiakin on tai ainakin suunnitteilla. Itse en voisi koskaan hankkia, olen siihen liian sairas. Tääkin taas yksi este parisuhteelle.

Täällä 40-vuotias nainen. Mielenterveysongelmia on ollut murrosikäisestä lähtien. Kaikki alkoi sosiaalisten tilanteiden pelolla, jonka jälkeen tuli masennus. Ahdistus- ja masennusoireet jatkuivat vähän aaltoillen vuosia niin että välillä oli parempia ja välillä huonompia kausia. Alle kolmekymppisenä sitten menin psykoosiin. Siitä seurasi pitkä sairasloma ja kuntoutustuki. Olen tässä ollutkin jo noin 10 vuotta kuntoutustuella. Toisinaan katkeruus nostaa päätään, kun mietin omaa sairastelua. Muut saa elää iloista ja hyvää täyttä elämää, ja minä en. Rangaistaanko minua jostakin? Jos yrittää kaivella hyviä puolia tilanteesta, niin niitä on ehkä se, että psykoosi ei ole uusiutunut nyt yli 10 vuoteen, ja olen pystynyt opiskelemaan yliopistossa, joskin aika hitaaseen tahtiin. Oikeastaan en edes haluaisi ajatella omaa elämääni. Elän kuitenkin, ja koetan ylläpitää toivoa. Jospa joskus olisin onnellinen, tai saisin hetken aikaa olla onnellinen.

Itse 27 ja aina kärsinyt mielenterveysongelmista. Tulevaisuudenkuvani on hyvin tuskainen, niin omalta kohdalta kuin koko ihmiskunnan. Minusta kirjaimellisesti tuntuu kuin olisin syntynyt helvettiin. Eniten hävettää se että olen tehnyt lapsia, koska olen kykenemätön vanhemmuuteen ja tosiaan minun mieleni kertoo minulle että kaikki tulee menemään huonosti. Liekö olen jo jossain psykoosissa kun tämmöisiä vain ajattelen. Toisaalta jossain sisimmässäni nauraen mietin ettei mikään tässä maailmassa ole vakavaa. Mutta kaikki vaan tuntuu järjettömän vääristyneeltä. En voi katsoa edes televisiota koska ne ohjelmat aiheuttavat niin pahaa oloa. Kaikkiin asioihin liittyy negatiivinen mielikuva. En pääse niistä yli. Jos lapsia ei olisi niin päättäisin päiväni, vaikka en sitäkään hyvänä ratkaisuna pidä. En vain kestä enää. Minulla on niin yksinäinen ja lohduton olo. Toivottavasti saamme jostain vielä toivoa.

Paljon hyviä neuvoja, ja paljon myös sellaisia että niiden antaja ei selvästi tiedä mitä on vakava masennus.

Tuossa tilanteessa parhaita vaihtoehtoja olisi pakkohoito ja/tai lääkitys joka auttaisi pahimnan yli. Valitettavasti tuskin tulet saamaan niistä kumpaakaan, mutta kannattaa yrittää. Valitettavan moni joutuu hakemaan lääkkeensä jopa kadulta, joka taas johtaa helposti muihin aineisiin sortumiseen.

Kaiken kaikkiaan, suomalainen mt-hoito on hirvittävässä jamassa. Toimivan lääkityksen antaminen nähdään pahempana kuin potilaan itsrmurha, joka nyt on vähintäänkin sairasta.

Lukiessani teidän tuntemuksia ja kokemuksia, tulee mieleeni, että huumoria pitäisi kylvää reilusti.
Huumorilla nimittäin on positiivinen vaikutus ja myönteinen.
Media rummuttaa onnettomuuksia, vääristynyttä totuutta, huolia yms. joten niitä ei kannattaisi kuunnella tai lukea. Ainakin itse huomaan, että ne masentavat aina, kun niitä höpöhöpö tarinoita luen tai kuuntelen. Mietinkin usein, että onko mediassa niin sairaita tyyppejä töissä, että ne sairastuttaa myös muut.
Mutta huumoria.
Jos minulla olisi mahdollisuus, niin perustaisin töyhtöpäiden klubin. Sinne saisi tulla kaikki hassut, huonot ja väsyneet piristymään. Voisimme miettiä kaikkea pöhköä, kuten vaikka avaruusmäärärahojen määriä ja jakoperusteita. ( eihän semmoista kai oikeasti ole, kun avaruusmääräraha).
Kaikenlaisia tuollaisia tärkeitä pohdintoja. Sitten liikuntaa vaikka ilmapalolla lentopalloa pöydän yli ja muuta tärkeää.
Eli siis että hölmöilyä hallitusti ja hauskasti. Jokainenhan voi sitä tietenkin harrastaa itsekin.
Se vapauttaa ja päästää ihmistä irti painoista.

Unohda sitten kaikki viralliset hoitovaihtoehdot. Älä yritä väkisin muuttaa itseäsi joksikin mahdottomaksi. On liian suuri harppaus ajatella itsensä "kunniallisena veronmaksajana" jos on alun toistakymmentä vuotta ollut enemmän tai vähemmän kaikesta syrjällä. Tavoitteiden on oltava pienempiä.

Aloita joku harrastus. Joku, johonka väkisinkin uppoaa ja jossa unohtaa itsensä. Varsinkin musiikilla on ihmeellistä ja todistettua voimaa monessa asiassa. Katsopa oman kuntasi kansalais- tai työväenopiston kurssitarjontaa.

Minä olen 34 vuotias nainen ja olen kärsinyt mielenterveysongelmista yli kymmenen vuotta. Sitä ennenkin nuoruudessa puhkesi sosiaalisten tilanteiden pelko, jonka kanssa pärjäsin järkeilemällä ja päättäväisyydellä. Nuorena aikuisena kuitenkin jokin loksahti paikoiltaan, pelot palasivat, niiden myötä viime vuosien aikana jatkuva ahdistus ja tähän tilanteeseen liittyvä masentuneisuus. Olen töissä ja naimisissa, siinä mielessä asiat ovat hyvin, mutta eivät ne olosuhteet muuta sitä sisäistä pahaa oloa ja tunnetta siitä, että on täysin epäkelpo ja arvoton. Apua en ole osannut hakea, häpeän tätä liikaa.

Hirveää lukea kuinka ihmiset kuvailevat itseään sairaus- ja oirekielellä. Leimat on hyvin opittu.

Jos löytyy hyvä terapeutti, joka osaa ja uskaltaa kysyä mitä on tapahtunut ja miten se on vaikuttanut elämääsi, ja kuunnella, niin se on yksi keino päästä eteenpäin. Näin oman kokemukseni mukaan. Minusta tässä ketjussa on vain terveitä ja normaaleja ihmisiä, joilla on riittävästi kärsimystä ilman diagnostisia leimoja, leimoja jotka eivät tuo vastausta eivätkä apua, vaan eristävät muista ja alentavat itseluottamusta, ja sotkevat minäkuvaa entisestään.

pilanneet terveytesi ?

Toivottavasti olet rehellinen, ainakin itsellesi ?

se voi auttaa ja parantaa terveyttäsi....

http://www.tritolonen.fi/artikkelit/185-masennus-depressio

Olin suunnilleen samassa kunnossa 30 vuotiaana. Onneksi tajusin ettei ihminen ole pelkästään fyysinen ja psyykkinen olento vaan myös henkinen. Jos ei välitä henkisestä puolesta niin mikään muukaan ei voi sujua koska se on itseasiassa tärkein osa-alue. Se määrää meneekö elämä ylämäkeen vai alamäkeen.

Uskonnoista viis, mutta jollain tavalla henkinen puoli on huomioitava ja toteutettava käytännön elämässä. Eri ihmisten elämässä se voi tarkoittaa eri tapoja, Jokaisen on löydettävä itse oma tiensä. Minä lähdin joogan ja meditaation tielle, enkä ole katunut päivääkään. Elämästäni tuli seikkailua, toisten auttamista ja jatkuvaa uusiutumista, kiitollisuudella.

Jos olet jo tekemisissä henkisten asioiden kanssa ja yhä masentunut, jotain lisää tarvitaan. Elämä 'masentaa' joskus tarkoituksellakin, pakottaen ihmisen etenemään päättäväisemmin.

Poikani oli hyvin masentunut viimeiset aikansa. Viimeisen kerran nähtiin jouluaattona -17.

Tämä kaikki oli seurausta työtapaturmasta jonka vuoksi sitä leikattiin monista kohdin. Kipulääkitys oli sitä luokkaa että sen oli vaikea pysytellä hereillä ja välillä puheesta ei saanut mitään selvää.

Näin ollen oli myös vaikea ihmisille jotka pitivät olla sille lähimpiä. Hirveät velat, älyttömiä autonremppoja jne. Pian ei kukaan heistä enäää jaksanut häntä. Minä jaksoin koska olin se ainut. Meillä oli hyvät välit mutta en läheskään aina ymmärtänyt missä nyt mennään.

Sitten 16.4. pienestä hotellista löytyi hänen ruumiinsa. En tiedä kuolinsyytä vieläkään vaikka poliisi laittoi sen 16.4.

Ei hajuakaan mitä sitten tapahtui. Soitin viikko sitten Oikeuslääketieteelliseen laitokseen ja kysyin asiaa. Vastaus oli että siinä on vielä paljon tutkittavaa.

Ainoa mitä tiedän että hän oli saanut edellisenä perjantaina huumeiksi verrattavia lääkkeitä. Silloin puhuimme puhelimessa viimeistä kertaa ja hän oli tosi iloinen siitä että "nyt ei pitkään aiikaan särje mistään".
Mutta mitä hän teki noin 70 kilometriä kotipaikastaan? Oli ollut siellä jo aamuyöllä ja odottanut että hotelli aukeaa klo 7.

Mennyt huoneeseensa ja hieman enne puoltapäivää soittanut että voisiko saada aamiaisen huoneeseensa. Henkilö vei sen sinne ja poika nosti päätään että havaittu. En tiedä sanoiko mitään.

Iltapäivällä oli hotellin työntekijä mennyt koputtamaan ovelle että mitä asiakas meinaa. Koputukseen ei vastattu. Hän meni omilla avaimillaan sisään ja siellä makasi poikani sängyssään kuolleena kuin kivi.

Nyt kun on kaikki hautajaset sm ohi olen lukemattomat kerrat miettinyt olisinko jotain voinut tehdä toisin.
Autoin niin paljon kuin pystyin mutta mikään ei riittänyt. En myöskään nää hyvässä valossa niitä ihmisiä jotka heittivät sen yli laidan. Heidän suhteensa tunteeni on kuollut kuin itse vainaja.