Haluan kertoa tarinani. Rohkaisuksi muille, teille jotka ootte miettiny itsemurhaa nyt tai joskus. Se on joskus ainut ratkaisu, tai ainakin siltä saattaa tuntua huonona hetkenä.
Minulla on ollut rankka lapsuus, mutta olen siitä huolimatta saavuttanut elämässä paljon.
Lapsena mua ei ymmärretty, sairastuin masennukseen, hallitsemattomaan paniikkihäiriöön. Olen kärsinyt koko ikäni sosiaalisten tilanteiden pelosta. Nykyään olen sairastunut myös skitsofreniaan, harhaluuloisuushäiriöön ja psykoosiin useasti.
Tänä keväänä ajauduin epätoivoon, ja halusin kuolla pois. Otin 10,000e pikavippejä, koska olin päättänyt lopettaa elämäni.
Sain osan veloista maksettua, koitin tehdä töitä mutta sain potkut jokaisesta työpaikasta joihin pääsin, olin koko ajan psykoosissa. Yöunet meni ja olo oli niin sietämätön että päätin ajaa rekan keulaan. Olin uhkaillut itsemurhalla kuukauden päivät. Menin hyvästelemään perhettäni vielä kerran. Se oli ratkaiseva kaiken kannalta. Isoveli ohjas mut suljetulle osastolle. Olin jättäny psykoosilääkkeet ottamatta kaiken lisäksi.
2 kuukauden osastojakson jälkeen pääsin elämään arkea. Vaikka en enää tiedä, mitä elämässäni teen tulevaisuudessa, olen onnellinen ystävistäni ja joka-aamuisesta kahvikupillisestakin. Olen valokuvannut 10 vuotta, tehnyt noin.100 kuvauskeikkaa, pitäny näyttelyitä ja tehnyt paljon töitä nuorempana, auttanut perheen sisaruksia, tehnyt hyvää, auttanut muitakin elämässä eteenpäin, vaikka itsellä ollut vaikeaa.
Ajattalen, että enää mun ei tarvi tehdä mitään, mitä en halua, ja pakko ei ole tehdä mitään, mitä en jaksa.
Olen tyytyväinen tästä päivästä, mikä mulla on. Siitä, että en tehny itsemurhaa.
Aina on toivoa!
Minullekin sanottiin niin kun olin todella pohjalla.
Minulla on ollut rankka lapsuus, mutta olen siitä huolimatta saavuttanut elämässä paljon.
Lapsena mua ei ymmärretty, sairastuin masennukseen, hallitsemattomaan paniikkihäiriöön. Olen kärsinyt koko ikäni sosiaalisten tilanteiden pelosta. Nykyään olen sairastunut myös skitsofreniaan, harhaluuloisuushäiriöön ja psykoosiin useasti.
Tänä keväänä ajauduin epätoivoon, ja halusin kuolla pois. Otin 10,000e pikavippejä, koska olin päättänyt lopettaa elämäni.
Sain osan veloista maksettua, koitin tehdä töitä mutta sain potkut jokaisesta työpaikasta joihin pääsin, olin koko ajan psykoosissa. Yöunet meni ja olo oli niin sietämätön että päätin ajaa rekan keulaan. Olin uhkaillut itsemurhalla kuukauden päivät. Menin hyvästelemään perhettäni vielä kerran. Se oli ratkaiseva kaiken kannalta. Isoveli ohjas mut suljetulle osastolle. Olin jättäny psykoosilääkkeet ottamatta kaiken lisäksi.
2 kuukauden osastojakson jälkeen pääsin elämään arkea. Vaikka en enää tiedä, mitä elämässäni teen tulevaisuudessa, olen onnellinen ystävistäni ja joka-aamuisesta kahvikupillisestakin. Olen valokuvannut 10 vuotta, tehnyt noin.100 kuvauskeikkaa, pitäny näyttelyitä ja tehnyt paljon töitä nuorempana, auttanut perheen sisaruksia, tehnyt hyvää, auttanut muitakin elämässä eteenpäin, vaikka itsellä ollut vaikeaa.
Ajattalen, että enää mun ei tarvi tehdä mitään, mitä en halua, ja pakko ei ole tehdä mitään, mitä en jaksa.
Olen tyytyväinen tästä päivästä, mikä mulla on. Siitä, että en tehny itsemurhaa.
Aina on toivoa!
Minullekin sanottiin niin kun olin todella pohjalla.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.