Rippikoulussa minulle opetettiin, että kummius merkitsee lapsen uskonnollisessa kasvattamisessa auttamisessa, tukemisessa, olemaan kuuntelijana ja auttajana lapsen vaikeina hetkinä, sekä, että ennen kummius merkitsi sitä jos vanhemmille sattui jotain, niin kummit huolehtisivat siitä, että lapsi kasvaisi heidän luonaan aikuiseksi.
Itselläni on kaksi kummityttöä. Molemmat ovat veljieni lapsia (eri veljien :)) Toinen tytöistä asuu samassa kaupungissa aika lähellä kotiani ja toinen asuu noin 600 kilometrin päässä. On tietenkin oikein mukavaa tehdä ja touhuta tämän kaupungissani asuvan viisi vuotiaan tytön kanssa. On hauska vierailla puolin ja toisin, samalla ollen osa tytön elämää ja veljeni perheen elämää. Tämä toinen, nuorempi kummityttö onkin sitten toinen tapaus. Soittelemme lapsen äidin kanssa ehkä noin kerran kahdessa/kolmessa kuukaudessa ja minä vierailen siellä korkeintaan kaksi kertaa kuukaudessa. Eli en oikein osallistu lapsen elämään.
Noh, tämän 5-v. tytön vanhemmat ymmärtävät hyvin, että entisenä opiskelijana nykyisenä työttömänä minulla ei vain ole varaa ostaa lapselle kaiken maailman joulu/synttäri/nimppari/kissanristiäis - lahjoja, ja heille riittää se että olemme muuten tekemisissä, vaikka monesti olisikin useita viikkoja väliä ilman yhteydenottoja. Tämän nuoremman tytön vanhemmat taasen ovat täysin eriasia. Vaikka yritän pitää yhteyttä, kirjoittelemalla, viesteilemällä ja soittelemalla (kyllä, minä olen se joka tekee sen pienimmänkin aloitteen) niin tuntuu, ettei se riitä heille. He sanovat ymmärtävänsä kun en ole hankkinut lapselle esim. lahjoja, mutta jos en ole hankkinut, niin heti heistä oikein huokuu sellainen pettymyksen äänensävy ja tunne. Hyvä etteivät hauku pystyyn sen takia kun "vain soitin onnitellakseni, enkä ostanut lapselle jotain triljoonan euron maksavaa muotinukkea"...
Onko siis todellakin näin, että suurinta osaa vanhempia ei kiinnosta muu kuin se, että heidän lapsellaan on joku joka ostaa lapselle lahjat jotta he sitten voivat esittää naapurin kakaroille kuinka he saivat taas niin paljon enenmmän lahjoja?? Jos näin on niin kannattaisiko tällaisten vanhempien sitten pyytää lapselleen kummiksi joku sellainen, jolla on vahva taloudellinen tausta, eikä tavallista opiskelija-tallaajaa (jollainen siis tuolloin olin). Olen hyvin tyytyväinen 5-vuotiaaseen kummityttööni ja olen onnellinen että saan olla hänen kumminsa ilman taloudellista pakotetta, varsinkin kun olen juuri alkanut elää/rakentaa omaa kotia. Mutta toisaalta harmittaa, että suostuin nuoremman tytön kummiksi... tyttö kun ei tosiaan ole muuta kuin rahareikä... mitäköhän siitäkin tulee isona...
Noin... tulipahan taas purettua ajatuksia...
Kiitos kun jaksoit lukea loppuun asti ja toivon, että jaksaisit vielä jopa kommentoida kirjoitustani: niin positiivisesti kuin negatiivisesti, sillä palaute muilta ihmisiltä on ainoa tapa kasvaa paremmaksi. :)
Itselläni on kaksi kummityttöä. Molemmat ovat veljieni lapsia (eri veljien :)) Toinen tytöistä asuu samassa kaupungissa aika lähellä kotiani ja toinen asuu noin 600 kilometrin päässä. On tietenkin oikein mukavaa tehdä ja touhuta tämän kaupungissani asuvan viisi vuotiaan tytön kanssa. On hauska vierailla puolin ja toisin, samalla ollen osa tytön elämää ja veljeni perheen elämää. Tämä toinen, nuorempi kummityttö onkin sitten toinen tapaus. Soittelemme lapsen äidin kanssa ehkä noin kerran kahdessa/kolmessa kuukaudessa ja minä vierailen siellä korkeintaan kaksi kertaa kuukaudessa. Eli en oikein osallistu lapsen elämään.
Noh, tämän 5-v. tytön vanhemmat ymmärtävät hyvin, että entisenä opiskelijana nykyisenä työttömänä minulla ei vain ole varaa ostaa lapselle kaiken maailman joulu/synttäri/nimppari/kissanristiäis - lahjoja, ja heille riittää se että olemme muuten tekemisissä, vaikka monesti olisikin useita viikkoja väliä ilman yhteydenottoja. Tämän nuoremman tytön vanhemmat taasen ovat täysin eriasia. Vaikka yritän pitää yhteyttä, kirjoittelemalla, viesteilemällä ja soittelemalla (kyllä, minä olen se joka tekee sen pienimmänkin aloitteen) niin tuntuu, ettei se riitä heille. He sanovat ymmärtävänsä kun en ole hankkinut lapselle esim. lahjoja, mutta jos en ole hankkinut, niin heti heistä oikein huokuu sellainen pettymyksen äänensävy ja tunne. Hyvä etteivät hauku pystyyn sen takia kun "vain soitin onnitellakseni, enkä ostanut lapselle jotain triljoonan euron maksavaa muotinukkea"...
Onko siis todellakin näin, että suurinta osaa vanhempia ei kiinnosta muu kuin se, että heidän lapsellaan on joku joka ostaa lapselle lahjat jotta he sitten voivat esittää naapurin kakaroille kuinka he saivat taas niin paljon enenmmän lahjoja?? Jos näin on niin kannattaisiko tällaisten vanhempien sitten pyytää lapselleen kummiksi joku sellainen, jolla on vahva taloudellinen tausta, eikä tavallista opiskelija-tallaajaa (jollainen siis tuolloin olin). Olen hyvin tyytyväinen 5-vuotiaaseen kummityttööni ja olen onnellinen että saan olla hänen kumminsa ilman taloudellista pakotetta, varsinkin kun olen juuri alkanut elää/rakentaa omaa kotia. Mutta toisaalta harmittaa, että suostuin nuoremman tytön kummiksi... tyttö kun ei tosiaan ole muuta kuin rahareikä... mitäköhän siitäkin tulee isona...
Noin... tulipahan taas purettua ajatuksia...
Kiitos kun jaksoit lukea loppuun asti ja toivon, että jaksaisit vielä jopa kommentoida kirjoitustani: niin positiivisesti kuin negatiivisesti, sillä palaute muilta ihmisiltä on ainoa tapa kasvaa paremmaksi. :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei se ole se pieni lapsi joka niitä lahjoja vaatii, vaan ne vanhemmat. Älä anna vanhempien asenteen pilata suhdetta siihen pieneen lapseen. Kerrot lapselle kun tapaatte, ettei sinulla ole rahaa antaa lahjoja, mutta hän on ajatuksissasi ja rukouksissasi. Isompana muistaa varmasti keskustelunne.
Minulla ja eräällä ystävälläni (olkoon hän vaikka Maija) on samana vuonna syntyneet tyttäret. Yksi yhteinen ystävämme (olkoon hän vaikka Tiina) on molempien tyttöjen kummi. Minulle on täysin yhden tekevää, ostaako Tiina minun tyttärelleni niitä hienoja lahjoja vai ei, mutta Maija on täysin eri mieltä.
Esim. Maija soitti minulle Joulun jälkeen, ja kysyi mitä Tiina oli ostanut tyttärelleni joululahjaksi ja paljonkohan tuo mahtoi maksaa.. Ja kertoi sitten mitä hänen tyttärensä oli saanut Tiinalta..
Tiina on kertonut minulle rahatilanteestaan ja ymmärrän hyvin ettei opiskelijan rahat riitä kaiken maailman hienouksiin..
Lisäksi Maija on vertaillut tyttäriämme keskenään aivan vauvaiästä asti ja vertailu jatkuu edelleen.. Esim. eri kehitys vaiheet kuten puhumaan oppiminen ja liikkeelle lähtö. Olen yrittänyt olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta sen voin sanoa että ystävyytemme Maijan kanssa on kärsinyt todella paljon.
Suuri osa ihmisistä nykyään uskoo että kummin velvollisuus on osallistua lapsen tavaroiden ja vaatteitten hankintaan, ja se on kyllä tosi harmillista...
Oma poikani on samanikäinen kuin kummityttömme - 4-vuotias. Alussa oltiin aika paljon tekemisissä, mutta kun kummitytön vanhemmat erosivat ei olla pahemmin yhteyttä pidetty.. Viimeksi ollaan viime heinäkuussa käyty syntymäpäivillä.. Kun tyttö vielä asuu tuhlailevan äitinsä kanssa, en edes halua ostaa tytölle mitään kallista, koska rahapulassa äiti saattaisi sen kuitenkin myydä.. No ehdotimme mieheni kanssa (joka on myös tytön kummi) että alamme keräämään tytön tilille rahaa. Tytön äidille se sopi ja hänellä ei ole valtuuksia koskea tähän tiliin. Eli kalliita lahjoja ei tarvitse ostaa kun ei rahaakaan kauheesti ole. Kummityttö saa sitten 18 täytettyään ostaa kertyneellä summalla itselleen ihan mitä haluaa.. Minä haluaisin tyttöä nähdä useamminkin, mutta hänen äitinsä on hieman hankala asian suhteen.. Toivon että kun lapsi hieman kasvaa niin osaisi itsekin vaatia että hän haluaa kummejaan tavata ja näin tutustusimme paremmin.. Itse en ole mitenkään "uskonnollinen" joten tämä puoli kummeudesta ei toteudu.
Juuri siksi kysyimmekin seurakunnasta, onko kummi pakolinen, sillä emme olisi ketään halunneet "pakottaa" moiseen, sillä kristillinen kasvatuskin nykyisin on tai sitä ei ole.
Saimme vastauksena kummin olevan pakollinen. Tämäpä oli yllätys. Merkillisä pakkoja vielä tänä päivänä. Kyllä valinnaisuutta pitäisi tässäki jo olla emmehän elä suunnitelmataloudessa.
Kyllä tämä työssäkäyvän osa onkin näköjään surkea. Ei minulla olisi varaa matkustella 600 km:n päähän pari kertaa kuukaudessa. Aikakaan ei riittäisi, kun töissä tosiaan pitää joka päivä käydä.
Onneksi työttömänä pystyt siihen.
Ja mitä tulee kummilapsen vanhempien vaatimuksiin lahjoista ym., niin lopeta yhteys kokonaan. Palaa kummilapsen elämään sitten, kun hän on täyttänyt 18 ja/tai on omillaan, eli on muuttanut opiskelupaikkakunnalle tms.