Mitä tehdä, kun tilanne on epätoivoinen? Pitäisikö suuttua, kasvattaa katkeruutta vai hakisiko jostakin apua? Mistä sitä saisi?
On sanottu, että oikeanlainen aggressio, vihastuminen, saa puolustamaan sitä, minkä uskoo oikeaksi. Varsinainen suuttuminen, vihapäissään toimiminen edesauttaa harvoin hyviä asioita.
Apostolien teoissa kerrotaan Paavalin ja Silaksen joutumisesta vankilaan. Vankilaan joutuminen kuulostaa aina pahalta asialta. Joskus käy niinkin, että sinne joutuu syytön. Nyt oli käynyt juuri niin. Kaupungissa väitettiin heidän opettaneen kiellettyjä tapoja. He olivat kuitenkin vain toimineet, kuten Jeesus seuraajiansa kehotti toimimaan: opettaneet, saarnanneet evankeliumia, ajaneet eräästä orjatytöstä pois ennustajahengen.
Kansa ja hallitusmiehet nousivat heitä vastaan. Heidät piestiin ruoskimalla ja laitettiin sen jälkeen vankilaan, varmuuden vuoksi vielä jalkapuuhun kiinni. Vartijaa kehotettiin olemaan erityisesti tarkkana.
Voisi kuvitella Paavalin ja Silaksen olleen vihaisia ja katkeria. Tai epätoivoisia. Teksti kertoo kuitenkin toisenlaisesta tunnelmasta. Vangitut ja piestyt rukoilevat ja laulavat ylistäen Jumalaa toisten vankien kuunnellessa heitä.
Vankilassa tuntuu todellisena se, mitä Paavali kirjoittaa toisaalla: “Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.” (2. Kor. 4:8–10.)
Kesken kaiken tulee maanjäristys. Vankilan ovet aukeavat, kahleet kirpoavat.
Silloin työvuoroonsa nukahtanut vartija herää, näkee avoimet ovet ja kuvittelee kaikkien vankien karanneen. Hän ehtii varmasti pelätä mielessään, mitä hänelle nyt tapahtuu. Hän on epäonnistunut työssään. Vanginvartija tietää, että häntä voidaan rangaista kovalla kädellä.
Epätoivoisessa tilanteessa hän aikoo syöstä itsensä miekkaan. Paavali puuttuu silloin tilanteeseen: ”Älä tee itsellesi mitään! Me olemme kaikki täällä.” (Ap. t. 16:28.)
Dramaattisessa ja pelottavassa tilanteessa sanat ja vangittujen toiminta puhuttelevat vanginvartijaa. Hän ehkä miettii, mikä näistä miehistä tekee pelottomia, rohkeampia kuin hän itse on, vaikka hän on sotilas, vartija. Ja miksi he eivät pakene, vaikka se olisi mahdollista?
Hän kysyy tärkeän kysymyksen: mitä minun pitää tehdä, että pelastuisin?
Vankeuden, epäonnistumisen ja keskiyön pimeyden kehystämässä tilanteessa käydään nyt keskustelua elämästä ja kuolemasta. Paavalin vastaus kysymykseen on yksiselitteinen. “Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja perhekuntasi.” (Ap. t. 16:31.)
Paavali selittää Silaksen kanssa vanginvartijan perheenjäsenille Herran sanaa. Sanoma Kristuksesta, sovituksesta ja syntien anteeksiantamuksesta saa tarttumapintaa sydämessä, joka juuri on ollut kuolemanpelossa.
Usko synnyttää rakkauden, ja vanginvartija palvelee: pesee piestyjen haavat, kutsuu nämä yhtäkkiä tutuksi ja ystäviksi tulleet aterialle. Teksti kertoo, että koko talonväki riemuitsee yhdessä siitä, että he uskovat Jumalaan.
On sanottu, että oikeanlainen aggressio, vihastuminen, saa puolustamaan sitä, minkä uskoo oikeaksi. Varsinainen suuttuminen, vihapäissään toimiminen edesauttaa harvoin hyviä asioita.
Apostolien teoissa kerrotaan Paavalin ja Silaksen joutumisesta vankilaan. Vankilaan joutuminen kuulostaa aina pahalta asialta. Joskus käy niinkin, että sinne joutuu syytön. Nyt oli käynyt juuri niin. Kaupungissa väitettiin heidän opettaneen kiellettyjä tapoja. He olivat kuitenkin vain toimineet, kuten Jeesus seuraajiansa kehotti toimimaan: opettaneet, saarnanneet evankeliumia, ajaneet eräästä orjatytöstä pois ennustajahengen.
Kansa ja hallitusmiehet nousivat heitä vastaan. Heidät piestiin ruoskimalla ja laitettiin sen jälkeen vankilaan, varmuuden vuoksi vielä jalkapuuhun kiinni. Vartijaa kehotettiin olemaan erityisesti tarkkana.
Voisi kuvitella Paavalin ja Silaksen olleen vihaisia ja katkeria. Tai epätoivoisia. Teksti kertoo kuitenkin toisenlaisesta tunnelmasta. Vangitut ja piestyt rukoilevat ja laulavat ylistäen Jumalaa toisten vankien kuunnellessa heitä.
Vankilassa tuntuu todellisena se, mitä Paavali kirjoittaa toisaalla: “Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.” (2. Kor. 4:8–10.)
Kesken kaiken tulee maanjäristys. Vankilan ovet aukeavat, kahleet kirpoavat.
Silloin työvuoroonsa nukahtanut vartija herää, näkee avoimet ovet ja kuvittelee kaikkien vankien karanneen. Hän ehtii varmasti pelätä mielessään, mitä hänelle nyt tapahtuu. Hän on epäonnistunut työssään. Vanginvartija tietää, että häntä voidaan rangaista kovalla kädellä.
Epätoivoisessa tilanteessa hän aikoo syöstä itsensä miekkaan. Paavali puuttuu silloin tilanteeseen: ”Älä tee itsellesi mitään! Me olemme kaikki täällä.” (Ap. t. 16:28.)
Dramaattisessa ja pelottavassa tilanteessa sanat ja vangittujen toiminta puhuttelevat vanginvartijaa. Hän ehkä miettii, mikä näistä miehistä tekee pelottomia, rohkeampia kuin hän itse on, vaikka hän on sotilas, vartija. Ja miksi he eivät pakene, vaikka se olisi mahdollista?
Hän kysyy tärkeän kysymyksen: mitä minun pitää tehdä, että pelastuisin?
Vankeuden, epäonnistumisen ja keskiyön pimeyden kehystämässä tilanteessa käydään nyt keskustelua elämästä ja kuolemasta. Paavalin vastaus kysymykseen on yksiselitteinen. “Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja perhekuntasi.” (Ap. t. 16:31.)
Paavali selittää Silaksen kanssa vanginvartijan perheenjäsenille Herran sanaa. Sanoma Kristuksesta, sovituksesta ja syntien anteeksiantamuksesta saa tarttumapintaa sydämessä, joka juuri on ollut kuolemanpelossa.
Usko synnyttää rakkauden, ja vanginvartija palvelee: pesee piestyjen haavat, kutsuu nämä yhtäkkiä tutuksi ja ystäviksi tulleet aterialle. Teksti kertoo, että koko talonväki riemuitsee yhdessä siitä, että he uskovat Jumalaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Elkää nussiko niitä penikoitanne
Mee töihin