Ahdistaa ja väsyttää. Kaikki on ihan hyvin kai, mutta minua ei kiinnosta mikään. Perheenjäsenet kiinnostaa ja läheiset kiinnostavat, mutta tunnen olevani taakka oikeastaan kaikille. Ei minua varsinaisesti koskaan kuunnella kotona, vaikka asiat ovatkin nykyään ihan hyvin. Olen kiittämätön paska ja itsekäs kun valitan kaikesta turhasta niinkuin tästäkin nyt, vaikka toisilla menee paljon huonommin.
Vituttaa kun ei voi olla vittuuntunutkaan rauhassa, aina minusta tuntuu että ei tämä ole mitään ja että ansaitsen sen kuitenkin koska olen ollut sellainen paska ihmisille. Siitä kai kertoo sekin, jos olen yrittänyt puhua mietinnän jälkeen jollekin ystävälleni, he vaihtavat puheenaihetta omiin ongelmiinsa. Kaikki purkavat minulle tunteitaan ja ongelmiaan, enkä kohta enää jaksa olla jätemylly.
En tiedä mikä minulla on. Ehkä kaksi vuotta sitten kun olin 8:nnella luokalla, itkin ehkä sen koko vuoden ajan joka ikinen yö itseni uneen. Silloin oli vanhempien avioero käynnissä ja vähän kaikenlaista. Vieläkään ei ole isän kanssa suhteet ihan ennallaan, jos tulevat koskaan ihan kokonaan olemaankaan.
En jaksaisi tavata ketään tai puhua kenellekään mitään. En jaksaisi tehdä samoja asioita kuin ennen. Tuntuu että lukion jälkeen en osaa tehdä enää mitään. Jään vain paikoilleen niinkuin aina välillä muutenkin, tuijotan seinää ja mietin tyhjää. Yritän lukea kokeisiin, koulussa menee ihan hyvin eikä kukaan uskoisi että minua ei kiinnosta yhtään. Muutenkaan kukaan ei oikein jaksa kuunnella. Tuskin tämä ihan oikeasti ketään kiinnostaa. On ehkä hyvä vain kirjoittaa nämä tähän ja huomata että olen aika säälittävä. En voi mennä terveydenhoitajalle koska se on sukulaiseni. En voi mennä psykologille koska se on tuttavani. En pysty tappamaan itseäni. Tämä on niin uskomattoman turhauttava ja turha tunne. En kykene ihastumaan keneenkään tai itkemään edes. Jos melkein itken, ei tule kyyneliä, ahdistun vain.
Tämä tunne on varmaan niinkuin helvetti.
Vituttaa kun ei voi olla vittuuntunutkaan rauhassa, aina minusta tuntuu että ei tämä ole mitään ja että ansaitsen sen kuitenkin koska olen ollut sellainen paska ihmisille. Siitä kai kertoo sekin, jos olen yrittänyt puhua mietinnän jälkeen jollekin ystävälleni, he vaihtavat puheenaihetta omiin ongelmiinsa. Kaikki purkavat minulle tunteitaan ja ongelmiaan, enkä kohta enää jaksa olla jätemylly.
En tiedä mikä minulla on. Ehkä kaksi vuotta sitten kun olin 8:nnella luokalla, itkin ehkä sen koko vuoden ajan joka ikinen yö itseni uneen. Silloin oli vanhempien avioero käynnissä ja vähän kaikenlaista. Vieläkään ei ole isän kanssa suhteet ihan ennallaan, jos tulevat koskaan ihan kokonaan olemaankaan.
En jaksaisi tavata ketään tai puhua kenellekään mitään. En jaksaisi tehdä samoja asioita kuin ennen. Tuntuu että lukion jälkeen en osaa tehdä enää mitään. Jään vain paikoilleen niinkuin aina välillä muutenkin, tuijotan seinää ja mietin tyhjää. Yritän lukea kokeisiin, koulussa menee ihan hyvin eikä kukaan uskoisi että minua ei kiinnosta yhtään. Muutenkaan kukaan ei oikein jaksa kuunnella. Tuskin tämä ihan oikeasti ketään kiinnostaa. On ehkä hyvä vain kirjoittaa nämä tähän ja huomata että olen aika säälittävä. En voi mennä terveydenhoitajalle koska se on sukulaiseni. En voi mennä psykologille koska se on tuttavani. En pysty tappamaan itseäni. Tämä on niin uskomattoman turhauttava ja turha tunne. En kykene ihastumaan keneenkään tai itkemään edes. Jos melkein itken, ei tule kyyneliä, ahdistun vain.
Tämä tunne on varmaan niinkuin helvetti.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.