Asperger suhteessa sellainen että se ikäänkuin pysäyttää sen toisen elämän. Itselleni käynyt noin. Ne vuodet jotka olin aspergerin kanssa ovat elämässäni kuin poissa. Kaikki matkat mitä teimme, niin olin niillä matkoilla yksin.
Oma aspergerini oli todella kova väittelemään. Siinä oli hänellä kyseessä ennemminkin oikeassa oleminen kuin totuus. Minä pidin kiinni totuuden löytämisestä niissä valtavissa ja taatusti naapureita häiritsevissä kinoissa mitä välillämme oli, mutta ihan piippuun vedin itseni. Antoi kyllä periksi lopulta toisin kuin narsisti, mutta minä uuvuin aivan suunnattomasti. Lopulta olin melkein kirjaimellisesti loppu. Pysyin hengissä koko suhteen ajan (mikäli sitä voi hengissäpysymiseksi kutsua) sen voimin, että minulla muuta seuraa (saa ajatella miten haluaa). Minulle oli äärettömän tärkeää se että sain inhimillisyyttä osakseni. Se muu seura pelasti minun henkeni, oletan.
Ainakin minun aspergerini kykeni vieraskoreuteen tavalla, jolla voisi kuvitella narsistin toimivan. Hän peitti lostavasti pomottavan ylimielisen ja välinpitämättömän puolensa vieraiden aikana.
Noin sai minun vanhempani myös puolelleen. Minulla ei ole koskaan ollut tapana kertoa vanhemmilleni miesasioitani, joten meidän täydelliseen kriisiin ajautunut suhteemme tuli heille yllätyksenä. Vanhempani olivat aspergerini puolella. Minä ainostaan halusin lopulta hänestä enää eroon. En jaksanut ajatella mitään muuta.
Tämä asperger ainakin söi myös minun itsetuntoni siihen kuntoon, että kuvittelin ettei minusta ehkä kukaan ole kiinnostunut kun lopulta päätin suhteen enää lähes mistään piittaamatta.
Se kuinka paljon minulle olisi ollut seuraa tarjolla ja minkälaista, oli todella ihan muuta kuin aspergerini jutuista olisi ikinä voinut päätellä.
Jälkeenpäin minusta on vain tuntunut, että elämästäni puuttuu ne vuodet kun olin hänen kanssaan.
Nykyään ajattelen (olen ajatellut näin jo kauvan), että olen vastuussa siitä että koskaan olin hänen kanssaan. Minun ei olisi koskaan pitänyt olla hänen kanssaan. Olen vastuussa siitä että olin hänen kanssaan ikinä.
Aspergerini ei koskaan tarjoillut mitään sellaista lupauskoukkua kuin narsistit tapaavat tehdä. Aspergerin kanssa suhteesta on huomattavasti vapaampi lähtemään. Muistan kyllä syvän huoleni hänestä, kun hän oli mielestäni niin lapsellinen. Ilmeisesti jossain tasolla välitin hänestä silti, vaikka olin niin rasittunut ja huoleni olisi pitänyt suuntautua myös kokonaan itseeni, sen väsymyksen vuoksi ja sen vuoksi, että aspergerinikin oli myös aikuinen iältään. Ja monta vuotta vanhempi kuin minä.
Jouduin katkomaan ihmissuhteita erotessani hänestä, ettei hänellä ollut mitään minkä kautta olisi päässyt enää elämääni kinaamaan yhtään mistään. Katkoin ne ihmissuhteet paljon ennen kuin erosin aspergeristani.
Oma aspergerini oli todella kova väittelemään. Siinä oli hänellä kyseessä ennemminkin oikeassa oleminen kuin totuus. Minä pidin kiinni totuuden löytämisestä niissä valtavissa ja taatusti naapureita häiritsevissä kinoissa mitä välillämme oli, mutta ihan piippuun vedin itseni. Antoi kyllä periksi lopulta toisin kuin narsisti, mutta minä uuvuin aivan suunnattomasti. Lopulta olin melkein kirjaimellisesti loppu. Pysyin hengissä koko suhteen ajan (mikäli sitä voi hengissäpysymiseksi kutsua) sen voimin, että minulla muuta seuraa (saa ajatella miten haluaa). Minulle oli äärettömän tärkeää se että sain inhimillisyyttä osakseni. Se muu seura pelasti minun henkeni, oletan.
Ainakin minun aspergerini kykeni vieraskoreuteen tavalla, jolla voisi kuvitella narsistin toimivan. Hän peitti lostavasti pomottavan ylimielisen ja välinpitämättömän puolensa vieraiden aikana.
Noin sai minun vanhempani myös puolelleen. Minulla ei ole koskaan ollut tapana kertoa vanhemmilleni miesasioitani, joten meidän täydelliseen kriisiin ajautunut suhteemme tuli heille yllätyksenä. Vanhempani olivat aspergerini puolella. Minä ainostaan halusin lopulta hänestä enää eroon. En jaksanut ajatella mitään muuta.
Tämä asperger ainakin söi myös minun itsetuntoni siihen kuntoon, että kuvittelin ettei minusta ehkä kukaan ole kiinnostunut kun lopulta päätin suhteen enää lähes mistään piittaamatta.
Se kuinka paljon minulle olisi ollut seuraa tarjolla ja minkälaista, oli todella ihan muuta kuin aspergerini jutuista olisi ikinä voinut päätellä.
Jälkeenpäin minusta on vain tuntunut, että elämästäni puuttuu ne vuodet kun olin hänen kanssaan.
Nykyään ajattelen (olen ajatellut näin jo kauvan), että olen vastuussa siitä että koskaan olin hänen kanssaan. Minun ei olisi koskaan pitänyt olla hänen kanssaan. Olen vastuussa siitä että olin hänen kanssaan ikinä.
Aspergerini ei koskaan tarjoillut mitään sellaista lupauskoukkua kuin narsistit tapaavat tehdä. Aspergerin kanssa suhteesta on huomattavasti vapaampi lähtemään. Muistan kyllä syvän huoleni hänestä, kun hän oli mielestäni niin lapsellinen. Ilmeisesti jossain tasolla välitin hänestä silti, vaikka olin niin rasittunut ja huoleni olisi pitänyt suuntautua myös kokonaan itseeni, sen väsymyksen vuoksi ja sen vuoksi, että aspergerinikin oli myös aikuinen iältään. Ja monta vuotta vanhempi kuin minä.
Jouduin katkomaan ihmissuhteita erotessani hänestä, ettei hänellä ollut mitään minkä kautta olisi päässyt enää elämääni kinaamaan yhtään mistään. Katkoin ne ihmissuhteet paljon ennen kuin erosin aspergeristani.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.