"In joy and sorrow my home's in your arms"

Onhan tässä fyysistäkin välimatkaa sillain ettei kyllä tule törmättyä, jollei sitä asiakseen ota. Enemmän välimatkaa kuitenkin taitaa olla henkisesti. Tunteet ei taida kohdata tai jos jotenkin kohtaisikin, niin ehkei hän näkisi tarvetta keskustella niistä, sillä mitään niille ei käsittääkseni voi tehdä, minkä ymmärrän täysin. Yritän vain kestää ja kirjoittamalla purkaa näitä väillä. Paljastaakko itsensä täysin vai menettääkkö, ystävä, kaveri, mitä sitten ollaankin, iäksi? Toistaiseksi siihen on ollut helppo vastata, vaikka älytöntä sisäistä vääntöä tämä onkin ollut. En olisi aikanaan uskonut minkälaiseen mankeliin sitä hölmö sydän itsensä laittaakaan, ihan varoittamatta ja lopulta täysin tietoisena, mutta kädet sidottuina luisuen kohti sitä pistettä, jossa toisesta ihmisestä tulee itselle tietoisuutta hyväilevä ja runteleva luonnonvoima. Jotakin sellaista, johon et ihan koskaan osaa varautua, mutta joka on erottamaton ja oikeakin osa maailmaa. Ja jonka hiljainen kumu ja jokainen sadepisara tuntuu niin hyvältä iholla. Se on ihminen, joka sähköistää ilman ympärillään ja valaisee ainakin mun taivaan. Ja kuten luonnonilmiöt yleensä, on hänessäkin jotain mitä et ihan osaa selittää ja joka vetoaa. Ja siellä, tuulipyörteen keskellä on rauha ja tyyni, kuitenkin, vaikka kauempana tunteet riepottaa ja kaipaus ulvoo säveltään.

Oon tässä vuosien varrella todennut, että rakastuminen se tekee ihmisestä jos ei pelkästään hölmöä ja pelokasta, niin myös oman elämänsä runoilijan, tarinankertojan, maalarin, sanoittajan tai henkilön, joka tahtoo luoda maailmaan olevaksi sen kauniin, mitä sydämessään pitää. Tahtoo, että muukin maailma näkisi sen mitä itse näkee ja myöhemmin ehkä sitten haluaa myös kuvittaa ne kaikenväriset tunteet, palavimmasa intohimosta syvimpään suruun. Minkä myös olen todennut on, että rakkaus ei jätä ketään kylmäksi, se ei sorsi muttei se myöskään ennalta ilmoita. Se on universaali ja silti jokaiselle niin uniikki, että luulee ettei kukaan muu koskaan ennen ole samaa kokenut. Se tekee ihmiset niin pelokkaiksi ja niin rohkeiksi.

Rakkaus tekee epävarmaksi. "Entä jos hän ei ole yhtään kiinnostunut minusta? Ei hän varmaan tykkää." Ja sitten annan jo periksi ja luovutan ja suren ja yritän unohtaa hänet. The End.

jokauan kirjoitti:

Onhan tässä fyysistäkin välimatkaa sillain ettei kyllä tule törmättyä, jollei sitä asiakseen ota. Enemmän välimatkaa kuitenkin taitaa olla henkisesti. Tunteet ei taida kohdata tai jos jotenkin kohtaisikin, niin ehkei hän näkisi tarvetta keskustella niistä, sillä mitään niille ei käsittääkseni voi tehdä, minkä ymmärrän täysin. Yritän vain kestää ja kirjoittamalla purkaa näitä väillä. Paljastaakko itsensä täysin vai menettääkkö, ystävä, kaveri, mitä sitten ollaankin, iäksi? Toistaiseksi siihen on ollut helppo vastata, vaikka älytöntä sisäistä vääntöä tämä onkin ollut. En olisi aikanaan uskonut minkälaiseen mankeliin sitä hölmö sydän itsensä laittaakaan, ihan varoittamatta ja lopulta täysin tietoisena, mutta kädet sidottuina luisuen kohti sitä pistettä, jossa toisesta ihmisestä tulee itselle tietoisuutta hyväilevä ja runteleva luonnonvoima. Jotakin sellaista, johon et ihan koskaan osaa varautua, mutta joka on erottamaton ja oikeakin osa maailmaa. Ja jonka hiljainen kumu ja jokainen sadepisara tuntuu niin hyvältä iholla. Se on ihminen, joka sähköistää ilman ympärillään ja valaisee ainakin mun taivaan. Ja kuten luonnonilmiöt yleensä, on hänessäkin jotain mitä et ihan osaa selittää ja joka vetoaa. Ja siellä, tuulipyörteen keskellä on rauha ja tyyni, kuitenkin, vaikka kauempana tunteet riepottaa ja kaipaus ulvoo säveltään.

Oon tässä vuosien varrella todennut, että rakastuminen se tekee ihmisestä jos ei pelkästään hölmöä ja pelokasta, niin myös oman elämänsä runoilijan, tarinankertojan, maalarin, sanoittajan tai henkilön, joka tahtoo luoda maailmaan olevaksi sen kauniin, mitä sydämessään pitää. Tahtoo, että muukin maailma näkisi sen mitä itse näkee ja myöhemmin ehkä sitten haluaa myös kuvittaa ne kaikenväriset tunteet, palavimmasa intohimosta syvimpään suruun. Minkä myös olen todennut on, että rakkaus ei jätä ketään kylmäksi, se ei sorsi muttei se myöskään ennalta ilmoita. Se on universaali ja silti jokaiselle niin uniikki, että luulee ettei kukaan muu koskaan ennen ole samaa kokenut. Se tekee ihmiset niin pelokkaiksi ja niin rohkeiksi.

Olisiko se oikeasti mahdoton ajatus, että kertoisit tunteistasi hänelle?

Itse pohdin aikanaan samoja asioita. Hän on miespuolinen ystäväni ja asuu pidemmän välimatkan päässä minusta. Koin, että minun oli pakko kertoa hänelle tunteista päästäkseni elämässä eteenpäin. En valitettavasti saanut häneltä mitään vastausta viestiini. Se auttoi kuitenkin sillä hetkellä pääsemään eteenpäin, vaikka nyt 5 vuotta myöhemmin hän edelleen kummittelee ajatuksissani. Silti en kadu päätöstäni.

Sinä olet kuitenkin sinä ja teet omat ratkaisusi. Voimia päätökseesi, mikä se sitten onkaan.

Nainen_menneisyydestä kirjoitti:

Olisiko se oikeasti mahdoton ajatus, että kertoisit tunteistasi hänelle?

Itse pohdin aikanaan samoja asioita. Hän on miespuolinen ystäväni ja asuu pidemmän välimatkan päässä minusta. Koin, että minun oli pakko kertoa hänelle tunteista päästäkseni elämässä eteenpäin. En valitettavasti saanut häneltä mitään vastausta viestiini. Se auttoi kuitenkin sillä hetkellä pääsemään eteenpäin, vaikka nyt 5 vuotta myöhemmin hän edelleen kummittelee ajatuksissani. Silti en kadu päätöstäni.

Sinä olet kuitenkin sinä ja teet omat ratkaisusi. Voimia päätökseesi, mikä se sitten onkaan.

Ihmettelen suuresti näitä, jotka jättävät toisen hiljaisuuteen. Minulle on käynyt melkolailla samoin. Ilman vastausta sitä jää vaan roikkumaan sellaiseen limboon ja miettii onko toinen edes saanut koko viestiä.

Mitä tuumit, että hän ajattelisi jos hän olisi vieressäsi? Itse tiedän ainakin, että haluan kaivattuni viereen. Vaikka se hetki olisikin vain lyhyt niin se olisi kuitenkin hetki hänen vierellään.