Politiikan ongelma

"Yksinäisyys on suomalaisten kansansairaus" Lainaus Iltalehdestä.

Miksi suomalaiset kokevat yksinäisyyden niin voimakkaasti? Se on todella suuri kysymys. Mutta löytyykö siihen syitä muualta kuin ihmisestä itsestään. Näyttäähän siltä, että ihmisiä pörrää kaikkialla ympäriinsä. Viimeksi tänään kun kävin Isossa Omenassa hampurilaisravintolassa, havaitsin, että ihmiset ryhminä olivat kulkemassa joka puolella kauppakeskusta ja hakeutuivat selvästi sinne, missä oli muitakin ihmisiä.

Ajattelen niin, että yksinäisyys on irrallisuuden, osattomuuden ja erillisyyden tunnetta. Vaikka ympärillä olisi kuinka paljon ihmisiä tahansa, ei ihmisillä ole minkäänlaista suhdetta toisiinsa, kulutuksen lisäksi? Ostamisesta on tullut keino liennyttää yksinäisyyden ja osattomuuden ja irrallisuuden kokemusta.

Ihmiset tietävät, että muut ovat uhka. Näennäisen sisällyksettömän ja merkityksettömän kunnian ja häpeän yhteiskunnassa ihmiset luokitellaan irti yhteisöllisyydestä. Jokainen maksettu media on kernaasti pilaamassa ihmisen elämän ja painamassa heti kun mitenkään mahdollista, mahdollisimman syvälle julkisen häpeän ja epäonnistumisen kuoppaan, josta ei ole ylöspääsyä. On parempi valita yksinäisyys, sillä ystäväkin pettää luottamuksen, se, jonka kuvittelit ystäväksi ja suljetuksi astiaksi, osoittautuu juudakseksi, oiean oikeuden on korvannut mielikuvien "niin on jos siltä näyttää" -oikeuskäytäntö. Ihmiset tajuavat Suomen olevan erittäin stressaava, luokitteleva ja painostava sekä kanssaihmisiä mitätöivä yhteiskunta. Ei siis ihme jos yli 400 000 syö masennuslääkkeitä.

Minusta tuntuu, että osittain kysymyksessä on ns. Gybervaikuttamisen ulkomailta ohjattu informaatiosodankäynti. Eihän yhteiskunta oikeasti voi, ollakseen kansalaisyhteiskunta, eikä näennäsidemokratia, ei siis voi olla normaali, jos ihmisten elämä pyritään kaikin julkisin keinoin tuhoamaan. Sen on pakko lähteä jostakin todella pahasta ja sydämettömyydestä. Ellei kateus, kauna ja viha olekin kansakuntamme selkäranka keskinäisen rakkauden, toisistame välittämisen ja hyvän sanoman sijaan.

Oliko Paasilinna loputa luonnehtinut meitä suomalaisia oikein kerrottuaan, ettei Suomessa ole muuta iloa kuin vahingonilo. Jos se on totta, me siis olemme kaikki toistemme vihollisia ja pyrimme kampittamaan, olemaan juudaksia ja pettämään luottamuksen, puukottamaan selkään sitä, joka luuli meitä ystäviksi. Luomaan negatiivisiä mielikuvia ja valheitä ja vääriä todistuksia, jotta toinen suomalainen joutuu maksimaalisen kärsimyksen tielle.

Valitettavasti olen joutunut itsekin näkemään ja kokemaan tämän todeksi.



Olen paljon p