Ensimmäiset paniikkikohtaukset sain, kun olin 12-vuotias ja se oli hämmentävää. En tiennyt yhtään mistä oli kysymys ja pelko oli kauhea. Ajattelin silloin kuitenkin, että se menee ohi. Mutta kohtauksia alkoi tulla yhä tiheämpää tahtia ja koulunkäynti alkoi kärsiä. Lopulta en mennyt enää kouluun lainkaan. Tietysti vanhempani olivat huomanneet käytöksessäni muutoksia ja kerroinkin heille lopulta totuuden. Siitä alkoi minun käynnit terapiassa, mutta ei niistä ollut minulle silloin apua. Erakoiduin lähes täysin muusta maailmasta ja ylä-asteen sain kuitenkin käytyä pienryhmässä. Siihen minun koulunkäynnit sitten loppuivatkin. Usean vuoden ajan en juuri poistunut kotoani minnekään. Ainut paikka missä kävin oli metsä, joka oli minulle kuin toinen koti. Joskus 90-luvun alussa huomasin lehdessä artikkelin, joka käsitteli paniikki-häiriötä. Luettuani sen tiesin heti, että juuri nämä samat oireet olivat minullakin. Sitä ei vaan kukaan ollut osannut sanoa minulle aikaisemmin, eivät lääkärit tai psykologit. Vanhempani ottivat yhteyttä Etelä-Suomeen eräällä alan asiantuntijalle ja hän tulikin tapaamaan minua ihan kotiini saakka. Se oli helpottavaa kuulla, että minun taudillani oli nimi. En ollut ihan täysin "hullu". Tämä lääkäri määräsi minulle ensimmäisen kerran lääkkeitä taudin hoitoon. Useampia lääkkeitä kokeiltuani löydettiin sellaiset, jotka helpottivat oloani.
Siitä alkoi minun hidas toipuminen, joka on yhä pahasti kesken ja enkä tiedä pystynkö koskaan elämään ns. normaalia elämää. Kuitenkin lähimmäiset ovat auttaneet minua jaksamaan päivästä toiseen. Myös luonto on ollut minulle sellainen henkireikä, jota ilman en olisi tullut toimeen. Tällä hetkellä katson asioita jo vähän positiivisemmin ja minulla on myös unelmia. Kavereita minulla on muutamia, mutta heille en ole
omista vaikeuksistani puhunut. Se on kuitenkin minulle niin arka aihe ja en tiedä ymmärtäisivätkö
he minua. Ehkä en halua ottaa sitä riskiä, nyt kun olen saanut muutaman ystävän. Yksi haave olisi löytää rinnalleni nainen, jonka kanssa jakaa niin ilot, kuin murheetkin. Nyt täytyy kuitenkin elää päivä kerrallaan ja ottaa ilo irti elämän pienistä asioista. Minulle voi kirjoitella sähköpostia osoitteeseen [email protected]
"Elämä on kuin hetken värinä, kuin oksa, jolta lintu on juuri lentänyt pois".
Siitä alkoi minun hidas toipuminen, joka on yhä pahasti kesken ja enkä tiedä pystynkö koskaan elämään ns. normaalia elämää. Kuitenkin lähimmäiset ovat auttaneet minua jaksamaan päivästä toiseen. Myös luonto on ollut minulle sellainen henkireikä, jota ilman en olisi tullut toimeen. Tällä hetkellä katson asioita jo vähän positiivisemmin ja minulla on myös unelmia. Kavereita minulla on muutamia, mutta heille en ole
omista vaikeuksistani puhunut. Se on kuitenkin minulle niin arka aihe ja en tiedä ymmärtäisivätkö
he minua. Ehkä en halua ottaa sitä riskiä, nyt kun olen saanut muutaman ystävän. Yksi haave olisi löytää rinnalleni nainen, jonka kanssa jakaa niin ilot, kuin murheetkin. Nyt täytyy kuitenkin elää päivä kerrallaan ja ottaa ilo irti elämän pienistä asioista. Minulle voi kirjoitella sähköpostia osoitteeseen [email protected]
"Elämä on kuin hetken värinä, kuin oksa, jolta lintu on juuri lentänyt pois".
Vastaukset 3
Vanhimmat
olen jonkun verran sinua vanhempi ja kärsinyt paniikista jo nuoresta lähtien mutta nyt vasta viimeisen 7vuoden aikana olen saanut tietää sairauteni nimen ja se jos mikä lohdutti minua..välillä on ollut vaikeitakin aikoja mutta sitten taas päiviä jolloin olen voinut paremmin..alussa olin arka puhumaan asiasta mutta ensimmäisen kerran kun siitä puhuin ja huomasin että minua ymmärrettiin niin se helpotti todella paljon..olen kyllä avoin luonne ja on niin helppo siitä puhua mutta en kaikille vain niille joiden tiedän todella ymmärtävän..paniikkihäiriössä on tärkeää puhua siitä sillä se on ns..terapiaa ja se jos mikä on tärkeintä..kokeile jos vain voit sillä se todella helpottaa..meitä on niin paljon jotka tätä sairastamme ja yleinen sellainen ja ihmiset ovat todella yietoisia sairaudesta toista oli ennen jolloin ei tästä tiedetty ja meitä pidettiin hulluina joita emme kuitenkaan ole..mulla on vaikeaa myös alkaa seurustelemaan koska pelkään miehelle kertoa mikä mulla on ja varsinkin sitä että mitä jos saan kohtauksen niin miten sen selitän..joskus olen ajatellut että pitäisi etsiä mies jolla sama sairaus silloin ymmärettäisi toinen toisiammae..ja kyllä me vielä löydämme elämäämme ne oikeat ihmiset jotka ymmärtävät eikä tarvitse miettiä mitä milloinkin sanoisi jos kohtaus yllättää..tsemppiä sulle..
Jos et ole jo tutustunut tuotteeseen nimeltä E-EPA niin suosittelen sitä. Lue juttuja Tukiasema-palstalta.
Kannattaa varmaaan jutella ensin lääkärin kanssa, koska sinulla on jotenkin toimiva lääkitys. Epa ja sen kanssa nautittava karnosiini ja muut aineet yms saattaisivat aantaa sinulle lisäpotkua.
Pitkän tien olet kulkenut Metsämies, mutta sen voin sinulle sanoa, että vaivastasi et kokonaan pääse, mutta normaalia elämää pystyt vielä elämään! Se on varmaa, jos vain itse teet paljon töitä sen eteen.
Tiedän tasan tarkkaan miltä sinusta on tuntunut/tuntuu. Itsekin lapsesta saakka paniikkihäiriöisenä elänyt, äidin vaativan silmän alla kasvanut ja pesästä helpottuneena pois lentänyt. Nyt kasvatan omaa perhettä ja näen tyttäressäni itseni. Pieni pelokas tyttö joka pelkää että muut huomaavat hädän eikä kukaan osaa auttaa. Mutta minäpä osaan, paremmin kuin kukaan sillä minä jos kuka tiedän miltä se tuntuu.
Luonto on hyvä paikka olla kun paha olo iskee. Kukaan ei ole vaatimassa mitään, lempeät puut ympäröivät ja leuto tuuli heiluttaa hiuksia. Sammal painuu joustavana jalan alle eikä kukaan pistä vastaan vaikka huutaisit pahaa oloa.
Toivon sinulle sydämeni pohjasta kaikkea hyvää ja muista sääntö: Älä anna paniikin hallita elämääsi, SINÄ hallitset sitä!