Pääkirjoitus 24.2.2005 3:00:54
TS/Janne Ruotsalainen
Suomen ulkopolitiikan nykyinen johto on varsin monien ulkopolitiikkaan perehtyneiden ja pitkäaikaisen kokemuksen omaavien suomalaisten mielestä omaksunut aikaisemmasta poikkeavan ulkopoliittisen filosofian, joka nojautuu enemmän toiveajatteluun kuin tosiasioiden tunnustamiseen, kirjoittaa Richard Müller. Kuvassa presidentti Tarja Halonen ja ulkoministeri Erkki Tuomioja Thessalonikin huippukokousmatkan aikana kesällä 2003.
TS/
Toiveajatteluun perustuva epärealistinen ulkopolitiikka saa jo laajaa arvostelua
Richard Müllerin aliokirjoitus: Suomen ulkopolitiikka vahingoittaa kansallisia etuja
Suomessa virinnyt keskustelu maan ulkopolitiikan sisällöstä, ja ennen muuta sen määräävistä keskeisistä tekijöistä, on joutunut poliittisen pallottelun kohteeksi tavalla, joka herättää kysymyksen ollaanko Suomessa edelleenkään kykeneviä käymään asiasta vakava ja asiantunteva keskustelu.
Keskustelun, tai ehkä oikeammin, väittelyn virikkeenä ovat olleet Suomen hallituksen ja eduskunnan omaksumat moniselitteiset kannanotot Euroopan unionin turvatakuisiin, minkä taustana on kysymys Suomen turvallisuuspolitiikasta ja liittoutumattomuudesta. Maan ulkopolitiikan johtoa kohtaan virinneen kritiikin sisältö on kuitenkin selvästi tätä laajempi.
Arvostelu, joka on tullut sekä kokoomuspuolueen johdon taholta että useilta muilta suunnilta, on pyritty leimaamaan "lyhyen aikavälin poliittisen hyödyn tavoitteluna hakemalla väkisin erimielisyyksiä yksimielisistä kannanotoista" tavalla joka "harvoin koituu isänmaan hyödyksi" kuten presidentti Tarja Halonen kantansa ilmaisi eduskunnan avajaispuheessa.
Presidentti käyttää tässä politiikassa hyvin yleisesti omaksuttua tapaa tukahduttaa eriävät mielipiteet - ja tässä tapauksessa erittäin vakavaksi tarkoitetun keskustelun maan turvallisuuspolitiikasta - toteamalla ettei sellaisia lainkaan ole olemassa. Todellisuudessa ongelma ei tällä poistu, kuten ei myöskään sillä, että kritiikin esittäjiä pyritään leimaamaan pieneen radikaaliin ääriryhmään kuuluviksi, jotka eivät millään tavalla kuvasta varteenotettavaa näkemystä maan kansalaisten keskuudessa.
Liittoutumaton liittoutunut
Suomen tämänhetkistä ulkopolitiikkaa arvostelevien mielipiteiden kärki kohdistuu, hieman pelkistetysti, kahteen seikkaan. Toinen koskee Suomen liittoutumattomaksi luonnehdittua statusta siitä huolimatta, että maa on hyväksynyt yhteisvastuuta koskevia sitovia velvoitteita EU:n puitteissa, - ja vaikka maata ei muillakaan perustein enää voi luonnehtia liittoutumattomaksi.
Toinen koskee eriävää näkemystä ulkopolitiikan varsinaisesta tarkoituksesta, sen tehtävästä sekä sen sisällön määräävistä tekijöistä. Toisin sanoen onko Suomen ulkopolitiikan tarkoituksena ensisijaisesti edistää idealistisia tavoitteita, vai tuleeko sen nojautua mahdollisimman realistiseen arvioon vallitsevista olosuhteista ja tämän pohjalta perustaa päätöksensä siihen mikä on maan keskeisten etujen mukaista.
Jokainen vakavasti pohtiva henkilö ymmärtää, etteivät nämä idealistiset ja realistiset näkemykset ja tavoitteet automaattisesti ole toisiaan poissulkevat. Päinvastoin ne usein muodostavat varteenotettavan osan käytännön päätösten kokonaisuudesta. Mutta kysymys ei ole tästä, vaan siitä minkälaisen ajattelun pitäisi ensisijaisesti määrätä Suomen kaltaisen pienen maan ulkopolitiikan sisällön. Pitäisikö meidän olla vilpittömiä maailmanparantajia (en sano tätä halventavassa mielessä), vai tulisiko meidän toimia maailmassa sellaisena kuin se on, ja katsoa ensisijaisesti omien keskeisten tarpeittemme ja omien etujemme perään.
Vetoaminen YK:hon harhaanjohtavaa
Toinen seikka, joka askarruttaa Suomen poliittista johtoa, on YK:n ja sen tavoitteiden merkitys kansainvälisessä ja Suomen politiikassa. Se on muun muassa johtanut vaatimukseen siitä, että Suomen päätösten osallistumisesta rauhanturvaamis- tai pakottamistoimintaan pitäisi olla YK:n "hyväksymät". Tässä sekoittuu kuitenkin kaksi keskeistä asiaa; YK:n peruskirja ja sen kansainvälisoikeudelliset tavoitteet, ja toisaalta YK:n päätösten toimeenpanomekanismi.
YK:n peruskirja syntyi toisen maailmansodan voittajavaltioiden epätoivoisena yrityksenä koota yhteen ne säännökset, jotka tekisivät voimakeinojen käytön valtioiden välillä mahdottomaksi ja laittomaksi. Tämä yritys oli jo silloin kuitenkin myöhässä, lännen ja Neuvostoliiton tavoitteet niin täysin vastakkaiset, että YK:n säännöstö joutui luomaan epäsikiön - peruskirjan ja sen käytännön toteuttamisen välillä. Seurauksena on ollut, että YK kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta koskevissa kysymyksissä - joista turvallisuusneuvosto vastaa - on toiminut pääasiassa yhden tai useamman jäsenvaltion omien intressien eikä YK: perussääntöjen, mukaisesti.
Vetoaminen YK: päätöksiin on tämän johdosta täysin harhaanjohtavaa. Se merkitsisi, että esimerkiksi Suomi perustaisi oman päätöksensä osallistumisesta Venäjän, Yhdysvaltain, niin kutsutun afroaasialaisen tai jonkun muun ryhmän näkemyksiin siitä mikä on niiden maakohtaisessa intressissä, eikä peruskirjan periaatteisiin. Venäjä tai Yhdysvallat, Ranska tai niiden veto, ratkaisisi toisin sanoen Suomen osallistumispäätöksen. Tämä ei voi olla meidän intressien mukaista. Suomen realistinen arvio meitä hyödyntävästä osallistumisesta rauhanturvaamiseen löytyy selvästi, jos kohta ei ideaalisesti, parhaiten EU:n puitteista, jonka perusarvoihin me samaistumme.
Edelliset presidentit toimineet realisteina
Suomen sodanaikaiseen ja nimenomaan myös sodanjälkeiseen kokemukseen perehdyttäessä voi todeta, että kaikki Suomen silloiset presidentit C.G.Mannerheimista, J.K. Paasikivestä, Urho Kekkosesta ja Mauno Koivistosta Martti Ahtisaareen, kaikki perustivat ulkopoliittisen näkemyksensä mahdollisimman realistiseen arvioon vallitsevista olosuhteista.
Ahtisaari toimi periaatteessa ongelmattomammissa olosuhteissa, mutta pitkästä YK-kokemuksestaan huolimatta - tai mielestäni paljolti sen johdosta - hän oli selvästi erittäin realistinen ulkopoliittisessa päätöksenteossaan. Vaikka useilla - ehkä useimmilla - näistä suomalaisista johtajista on ollut pääasiassa idealistinen maailmankatsomus, toisin sanoen toive paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta, he ovat jokainen, poikkeuksetta perustaneet Suomen ulkopolitiikan päätöksensä siihen mikä oli Suomen omien intressien mukaista.
Kuvitelma siitä, että maailma näiltä ajoilta on oleellisesti muuttunut, on valitettavasti virheellinen. Suurvallat, ja todellisuudessa kaikki valtiot, ajavat ensisijaisesti omia intressejään. Tästä on Yhdysvaltain, Venäjän, Kiinan - ja miksei Ranskan ja Saksan - viimeaikainen toiminta kiistattomana osoituksena. Useat niistä eivät myöskään ole tehneet maailmaa turvallisemmaksi - vaan ehkä lähinnä päinvastoin.
Ulkopolitiikan johto ei tunnusta tosiasioita
Suomen ulkopolitiikan nykyinen johto on varsin monien, nimenomaan ulkopolitiikkaan perehtyneiden ja pitkäaikaisen kokemuksen omaavien suomalaisten mielestä omaksunut toisenlaisen, aikaisemmasta poikkeavan ulkopoliittisen filosofian, joka nojautuu enemmän toiveajatteluun kuin tosiasioiden tunnustamiseen, ja joka useissa kysymyksissä ei ole pelkästään epärealistinen vaan Suomen keskeisiä etuja vahingoittava.
Arvostelijoiden leimaaminen pieneksi "Jyrki Katainen - Risto E.J. Penttilä - Jukka Tarkka -ääriryhmäksi" ei ole totuudenmukainen, eikä enää riitä mykistämään tätä näkemystä. Niiden joukkoon, jotka katsovat että Suomen ulkopolitiikka ei seuraa nykypäivän vaatimuksia ja muutoksia. kuuluvat edellä mainittujen ohella muiden muassa Max Jakobson, Martti Ahtisaari, Jaakko Iloniemi, Ilkka Pastinen, Leif Blomqvist ja useat muut. Näihin kuuluu myös varsin monia keskeisessä asemassa olevia ulkoministeriön virkamiehiä, jotka velvollisuudentunnostaan esimiehiään kohtaan, tai karriäärihuolista johtuen, eivät ilmaise kannanottojaan julkisesti. Edellä mainituille on ominaista se, että he omaavat syvällisen ja pitkäaikaisen ulkopoliittisen asiantuntemuksen. Kenelläkään heistä ei sitä vastoin ilmeisestikään ole mitään "lyhyen aikavalin poliittisen hyödyn tavoitteluun" liittyviä ambitioita.
Tämän varsinaisen "ammattiryhmän" ohella Suomen nykyistä ulkopolitiikkaa arvostelevien joukkoon kuuluu varsin huomionarvoinen ja kansainväliseen politiikkaan epäilemättä yhtä syvällisesti perehtynyt ryhmä kolumnisteja ja journalisteja, heidän joukossaan Jukka Tarkan ohella Olli Kivinen, Pertti Sadeniemi ja useat muut, puhumattakaan Helsingin Sanomien, Turun Sanomien ja Hufvudstadsbladetin pääkirjoitussivuista, jotka ovat esittäneet mielipiteensä Suomen nykyisestä ulkopolitiikasta.
Ulkopolitiikan arvostelu on laajaa
Ehkä kaikkein huolestuttavinta ja oudointa on lukea "väkisin erimielisyyksiä hakevilta yksimielisistä kannanotoista", niitä parlamentaarikkoja ajatellen, jotka selvästi ovat ilmaisseet eriävät kantansa tässä asiassa - niin eduskunnassa kun sen ulkoasiainvaliokunnassa. En tässä enemmälti kajoa Suomen taloudesta vastaavaan teollisuuteen, ja sen johtohenkilöihin, jotka jos ketkään käsittävät mitä merkitsee maan realistinen suhtautuminen kansainväliseen tilanteeseen sellaisena kuin se todellisuudessa on.
Suomen keskustassa, Rkp:ssä ja presidentin omassa puolueessa on johtoasemassa olevia ihmisiä, jotka eivät myöskään yhdy hänen näkemykseensä ulkopolitiikasta.
Onko kaikki tämä arvostelu pienen ääriryhmän mielipidettä, jolla ei ole "pätevyyttä" esittää mielipidettä Suomen ulkopolitiikan hoidosta? Eikö eduskunnan toiseksi suurimman puolueen, ulkopolitiikkaa vuosikymmeniä hoitaneiden vastuunalaisten virkamiesten ja Suomen johtavien sanomalehtien ja niiden ulkopoliittisten ammattijournalistien, tai Suomen teollisuuden näkemykset, ulkopolitiikan olemuksesta ja sisällöstä Suomen osalta merkitse mitään? Jos näin on, on presidentti Halosen ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan johtamalla ulkopolitiikalla todella vakavia ongelmia edessään.
Kirjoittaja on entinen Suomen Yhdysvaltain-suurlähettiläs, joka työskentelee edelleen Washingtonissa.
RICHARD MÜLLER
Julkaistu 24.2.2005 3:00:54
TS/Janne Ruotsalainen
Suomen ulkopolitiikan nykyinen johto on varsin monien ulkopolitiikkaan perehtyneiden ja pitkäaikaisen kokemuksen omaavien suomalaisten mielestä omaksunut aikaisemmasta poikkeavan ulkopoliittisen filosofian, joka nojautuu enemmän toiveajatteluun kuin tosiasioiden tunnustamiseen, kirjoittaa Richard Müller. Kuvassa presidentti Tarja Halonen ja ulkoministeri Erkki Tuomioja Thessalonikin huippukokousmatkan aikana kesällä 2003.
TS/
Toiveajatteluun perustuva epärealistinen ulkopolitiikka saa jo laajaa arvostelua
Richard Müllerin aliokirjoitus: Suomen ulkopolitiikka vahingoittaa kansallisia etuja
Suomessa virinnyt keskustelu maan ulkopolitiikan sisällöstä, ja ennen muuta sen määräävistä keskeisistä tekijöistä, on joutunut poliittisen pallottelun kohteeksi tavalla, joka herättää kysymyksen ollaanko Suomessa edelleenkään kykeneviä käymään asiasta vakava ja asiantunteva keskustelu.
Keskustelun, tai ehkä oikeammin, väittelyn virikkeenä ovat olleet Suomen hallituksen ja eduskunnan omaksumat moniselitteiset kannanotot Euroopan unionin turvatakuisiin, minkä taustana on kysymys Suomen turvallisuuspolitiikasta ja liittoutumattomuudesta. Maan ulkopolitiikan johtoa kohtaan virinneen kritiikin sisältö on kuitenkin selvästi tätä laajempi.
Arvostelu, joka on tullut sekä kokoomuspuolueen johdon taholta että useilta muilta suunnilta, on pyritty leimaamaan "lyhyen aikavälin poliittisen hyödyn tavoitteluna hakemalla väkisin erimielisyyksiä yksimielisistä kannanotoista" tavalla joka "harvoin koituu isänmaan hyödyksi" kuten presidentti Tarja Halonen kantansa ilmaisi eduskunnan avajaispuheessa.
Presidentti käyttää tässä politiikassa hyvin yleisesti omaksuttua tapaa tukahduttaa eriävät mielipiteet - ja tässä tapauksessa erittäin vakavaksi tarkoitetun keskustelun maan turvallisuuspolitiikasta - toteamalla ettei sellaisia lainkaan ole olemassa. Todellisuudessa ongelma ei tällä poistu, kuten ei myöskään sillä, että kritiikin esittäjiä pyritään leimaamaan pieneen radikaaliin ääriryhmään kuuluviksi, jotka eivät millään tavalla kuvasta varteenotettavaa näkemystä maan kansalaisten keskuudessa.
Liittoutumaton liittoutunut
Suomen tämänhetkistä ulkopolitiikkaa arvostelevien mielipiteiden kärki kohdistuu, hieman pelkistetysti, kahteen seikkaan. Toinen koskee Suomen liittoutumattomaksi luonnehdittua statusta siitä huolimatta, että maa on hyväksynyt yhteisvastuuta koskevia sitovia velvoitteita EU:n puitteissa, - ja vaikka maata ei muillakaan perustein enää voi luonnehtia liittoutumattomaksi.
Toinen koskee eriävää näkemystä ulkopolitiikan varsinaisesta tarkoituksesta, sen tehtävästä sekä sen sisällön määräävistä tekijöistä. Toisin sanoen onko Suomen ulkopolitiikan tarkoituksena ensisijaisesti edistää idealistisia tavoitteita, vai tuleeko sen nojautua mahdollisimman realistiseen arvioon vallitsevista olosuhteista ja tämän pohjalta perustaa päätöksensä siihen mikä on maan keskeisten etujen mukaista.
Jokainen vakavasti pohtiva henkilö ymmärtää, etteivät nämä idealistiset ja realistiset näkemykset ja tavoitteet automaattisesti ole toisiaan poissulkevat. Päinvastoin ne usein muodostavat varteenotettavan osan käytännön päätösten kokonaisuudesta. Mutta kysymys ei ole tästä, vaan siitä minkälaisen ajattelun pitäisi ensisijaisesti määrätä Suomen kaltaisen pienen maan ulkopolitiikan sisällön. Pitäisikö meidän olla vilpittömiä maailmanparantajia (en sano tätä halventavassa mielessä), vai tulisiko meidän toimia maailmassa sellaisena kuin se on, ja katsoa ensisijaisesti omien keskeisten tarpeittemme ja omien etujemme perään.
Vetoaminen YK:hon harhaanjohtavaa
Toinen seikka, joka askarruttaa Suomen poliittista johtoa, on YK:n ja sen tavoitteiden merkitys kansainvälisessä ja Suomen politiikassa. Se on muun muassa johtanut vaatimukseen siitä, että Suomen päätösten osallistumisesta rauhanturvaamis- tai pakottamistoimintaan pitäisi olla YK:n "hyväksymät". Tässä sekoittuu kuitenkin kaksi keskeistä asiaa; YK:n peruskirja ja sen kansainvälisoikeudelliset tavoitteet, ja toisaalta YK:n päätösten toimeenpanomekanismi.
YK:n peruskirja syntyi toisen maailmansodan voittajavaltioiden epätoivoisena yrityksenä koota yhteen ne säännökset, jotka tekisivät voimakeinojen käytön valtioiden välillä mahdottomaksi ja laittomaksi. Tämä yritys oli jo silloin kuitenkin myöhässä, lännen ja Neuvostoliiton tavoitteet niin täysin vastakkaiset, että YK:n säännöstö joutui luomaan epäsikiön - peruskirjan ja sen käytännön toteuttamisen välillä. Seurauksena on ollut, että YK kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta koskevissa kysymyksissä - joista turvallisuusneuvosto vastaa - on toiminut pääasiassa yhden tai useamman jäsenvaltion omien intressien eikä YK: perussääntöjen, mukaisesti.
Vetoaminen YK: päätöksiin on tämän johdosta täysin harhaanjohtavaa. Se merkitsisi, että esimerkiksi Suomi perustaisi oman päätöksensä osallistumisesta Venäjän, Yhdysvaltain, niin kutsutun afroaasialaisen tai jonkun muun ryhmän näkemyksiin siitä mikä on niiden maakohtaisessa intressissä, eikä peruskirjan periaatteisiin. Venäjä tai Yhdysvallat, Ranska tai niiden veto, ratkaisisi toisin sanoen Suomen osallistumispäätöksen. Tämä ei voi olla meidän intressien mukaista. Suomen realistinen arvio meitä hyödyntävästä osallistumisesta rauhanturvaamiseen löytyy selvästi, jos kohta ei ideaalisesti, parhaiten EU:n puitteista, jonka perusarvoihin me samaistumme.
Edelliset presidentit toimineet realisteina
Suomen sodanaikaiseen ja nimenomaan myös sodanjälkeiseen kokemukseen perehdyttäessä voi todeta, että kaikki Suomen silloiset presidentit C.G.Mannerheimista, J.K. Paasikivestä, Urho Kekkosesta ja Mauno Koivistosta Martti Ahtisaareen, kaikki perustivat ulkopoliittisen näkemyksensä mahdollisimman realistiseen arvioon vallitsevista olosuhteista.
Ahtisaari toimi periaatteessa ongelmattomammissa olosuhteissa, mutta pitkästä YK-kokemuksestaan huolimatta - tai mielestäni paljolti sen johdosta - hän oli selvästi erittäin realistinen ulkopoliittisessa päätöksenteossaan. Vaikka useilla - ehkä useimmilla - näistä suomalaisista johtajista on ollut pääasiassa idealistinen maailmankatsomus, toisin sanoen toive paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta, he ovat jokainen, poikkeuksetta perustaneet Suomen ulkopolitiikan päätöksensä siihen mikä oli Suomen omien intressien mukaista.
Kuvitelma siitä, että maailma näiltä ajoilta on oleellisesti muuttunut, on valitettavasti virheellinen. Suurvallat, ja todellisuudessa kaikki valtiot, ajavat ensisijaisesti omia intressejään. Tästä on Yhdysvaltain, Venäjän, Kiinan - ja miksei Ranskan ja Saksan - viimeaikainen toiminta kiistattomana osoituksena. Useat niistä eivät myöskään ole tehneet maailmaa turvallisemmaksi - vaan ehkä lähinnä päinvastoin.
Ulkopolitiikan johto ei tunnusta tosiasioita
Suomen ulkopolitiikan nykyinen johto on varsin monien, nimenomaan ulkopolitiikkaan perehtyneiden ja pitkäaikaisen kokemuksen omaavien suomalaisten mielestä omaksunut toisenlaisen, aikaisemmasta poikkeavan ulkopoliittisen filosofian, joka nojautuu enemmän toiveajatteluun kuin tosiasioiden tunnustamiseen, ja joka useissa kysymyksissä ei ole pelkästään epärealistinen vaan Suomen keskeisiä etuja vahingoittava.
Arvostelijoiden leimaaminen pieneksi "Jyrki Katainen - Risto E.J. Penttilä - Jukka Tarkka -ääriryhmäksi" ei ole totuudenmukainen, eikä enää riitä mykistämään tätä näkemystä. Niiden joukkoon, jotka katsovat että Suomen ulkopolitiikka ei seuraa nykypäivän vaatimuksia ja muutoksia. kuuluvat edellä mainittujen ohella muiden muassa Max Jakobson, Martti Ahtisaari, Jaakko Iloniemi, Ilkka Pastinen, Leif Blomqvist ja useat muut. Näihin kuuluu myös varsin monia keskeisessä asemassa olevia ulkoministeriön virkamiehiä, jotka velvollisuudentunnostaan esimiehiään kohtaan, tai karriäärihuolista johtuen, eivät ilmaise kannanottojaan julkisesti. Edellä mainituille on ominaista se, että he omaavat syvällisen ja pitkäaikaisen ulkopoliittisen asiantuntemuksen. Kenelläkään heistä ei sitä vastoin ilmeisestikään ole mitään "lyhyen aikavalin poliittisen hyödyn tavoitteluun" liittyviä ambitioita.
Tämän varsinaisen "ammattiryhmän" ohella Suomen nykyistä ulkopolitiikkaa arvostelevien joukkoon kuuluu varsin huomionarvoinen ja kansainväliseen politiikkaan epäilemättä yhtä syvällisesti perehtynyt ryhmä kolumnisteja ja journalisteja, heidän joukossaan Jukka Tarkan ohella Olli Kivinen, Pertti Sadeniemi ja useat muut, puhumattakaan Helsingin Sanomien, Turun Sanomien ja Hufvudstadsbladetin pääkirjoitussivuista, jotka ovat esittäneet mielipiteensä Suomen nykyisestä ulkopolitiikasta.
Ulkopolitiikan arvostelu on laajaa
Ehkä kaikkein huolestuttavinta ja oudointa on lukea "väkisin erimielisyyksiä hakevilta yksimielisistä kannanotoista", niitä parlamentaarikkoja ajatellen, jotka selvästi ovat ilmaisseet eriävät kantansa tässä asiassa - niin eduskunnassa kun sen ulkoasiainvaliokunnassa. En tässä enemmälti kajoa Suomen taloudesta vastaavaan teollisuuteen, ja sen johtohenkilöihin, jotka jos ketkään käsittävät mitä merkitsee maan realistinen suhtautuminen kansainväliseen tilanteeseen sellaisena kuin se todellisuudessa on.
Suomen keskustassa, Rkp:ssä ja presidentin omassa puolueessa on johtoasemassa olevia ihmisiä, jotka eivät myöskään yhdy hänen näkemykseensä ulkopolitiikasta.
Onko kaikki tämä arvostelu pienen ääriryhmän mielipidettä, jolla ei ole "pätevyyttä" esittää mielipidettä Suomen ulkopolitiikan hoidosta? Eikö eduskunnan toiseksi suurimman puolueen, ulkopolitiikkaa vuosikymmeniä hoitaneiden vastuunalaisten virkamiesten ja Suomen johtavien sanomalehtien ja niiden ulkopoliittisten ammattijournalistien, tai Suomen teollisuuden näkemykset, ulkopolitiikan olemuksesta ja sisällöstä Suomen osalta merkitse mitään? Jos näin on, on presidentti Halosen ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan johtamalla ulkopolitiikalla todella vakavia ongelmia edessään.
Kirjoittaja on entinen Suomen Yhdysvaltain-suurlähettiläs, joka työskentelee edelleen Washingtonissa.
RICHARD MÜLLER
Julkaistu 24.2.2005 3:00:54
Vastaukset 10
Vanhimmat
Otsikko:
"Ex-suurlähettiläs: Halonen tukahduttaa keskustelun"
http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa/kotimaa.shtml?2005/02/351221
Kysymyksiä ilman vastauksia:
Jos nykyiset ulkopoliittiset johtajat kerran haluavat ensisijaisesti parantaa maailmaa ja luottavat rauhanomaiseen rinnakkaiseloon pitkälle tulevaisuuteenkin (sanoessaan ei liittoutumiselle, ei Suomen täysimääräiselle osallistumiselle EU:n turvallisuusyhteistyöhön, ei maamiinoille) niin mikseivät he voi seurata muun Euroopan esimerkkiä ja luopua yleisestä asevelvollisuudesta joka edistää militaristista ajattelua, on käytännössä orjuutta ja kaiken lisäksi loukkaa räikeästi sukupuolten tasa-arvoa (asia, jonka luulisi olevan Halosellekin tärkeä) ?
Miksi Suomen kannattaa pitää yllä laajaa asevelvollisreserviä Venäjän (kylmän sodan suurvallan) varalta mutta kannattaa vastustaa liittoutumista vaikka tilaisuus olisi tarjolla? Onko tarkoitus pitää vanhanaikaisesti varustetut, kehnosti koulutetut ja huonokuntoiset miehet tykinruokana ehdoin tahdoin? Tai altistaa maamme pitkäaikaisen sissisodan näyttämöksi Tshetshenian tapaan siinä tapauksessa että pahin skenaario, jonka varalta varaudutaan, joskus toteutuisi?
Miksi Halosen mukaan ulkopolitiikasta ei saa keskustella, mutta hän itse kyllä saa laukoa hallituksen linjastakin eriäviä mielipiteitä esim. EU-joukkojen YK-valtuutuksen suhteen?
Lopuksi, onko sekä kaukaisemman että lähihistorian valossa syytä luottaa siihen että maan nykyinen johto olisi täysin riippumaton mahdollisesta ulkopuolisesta vaikutuksesta.
"Lopuksi, onko sekä kaukaisemman että lähihistorian valossa syytä luottaa siihen että maan nykyinen johto olisi täysin riippumaton mahdollisesta ulkopuolisesta vaikutuksesta."
Tavja Halonen saa ohjeensa Kremlistä ja risuparta suoraan avaruusolioilta. Halonen vastusti Naton laajenemista Baltiaan, vaikka se oli ensiarvoisen tärkeää Balteille itselleen ja myös Suomelle, koska meillä on paljon sijoituksia ja taloudellista toimintaa alueella. Hän suututti Baltit täysin turhaan. Halonen heikensi myös Suomen turvallisuutta ajamalla meidät idealistiseen mutta tyhmään maamiinoista luopumiseen.
Erkki Tuomioja näyttää edelleen olevan henkisesti teini-ikäisen tasolla, koska hän tuo ulkoministerinäkin hällä väliä-mielipiteensä esille rintanapein, mannehousuin ja homssuisella olemuksellaan.
Suomella ei ole k o s k a a n ollut näin epäpätevää ulkopolitiikan johtoa.
Miksi Suomen kannattaa pitää yllä laajaa asevelvollisreserviä Venäjän (kylmän sodan suurvallan) varalta mutta kannattaa vastustaa liittoutumista vaikka tilaisuus olisi tarjolla?
- Siksi, etteivät EUn suurvallat tapattaisi meidän reserviämme Afrikassa ja Aasiassa turvallisuusyhteistyön nimissä jo ennen ennen kuin päästään nylkemään karhu.
...mitä? Ei ole pienintäkään mahdollisuutta että suomalaisia asevelvollisia lähetettäisiin Afrikkaan tai Aasiaan sotimaan. Luulisi jokaisen tämän tajuavan.
Suomella ei ole koskaan ollut näin epäpätevää ja maan eduista viis veisaavaa ylintä johtoa kuin nyt.
6 vuodessa voi saada aikaan katastrofaalista vahinkoa maan eduille, pysyvästi.
Halonen-Tuomioja ei edusta edes kansan linjaa. Ainoa linja mitä he edustavat, on 60-70 luvun taistolaisradikaalien ideologinen linja! Se ei kuulu enää 2000-luvun maailmaan!
Suomen ulkopolitiikka on sossuhömpöttäjien takia katastrofaalisessa tilassa. Sossut ulos hoitamasta tällaisia vaativia tehtäviä.
Halonen-Tuomiojan linja ei olisi niin kirkas ilman statistipääministeriä Vanhasta (kesk).
On vaihdettava siis
1- presidentti, joka ajaa maamme etuja ensisijaisesti, ja
2- hallitus, jonka vetäjänä on pystyvä ja itsenäiseen ajatteluun pystyvä kyky, joka osaa kyseenalaistaa myös puoluepoliittiset näkökulmat diplomaattisilla taidoillaan ulkopoliittisesti uskottavaksi politiikaksi. sori, että tuli niin monta politiikka-sanaa samaan lauseeseen.
Lisäksi olisi irroittauduttava Brysselin otteesta ulkopolitiikassamme, eihän meitä enää Moskovastakaan johdeta. Emme kai ole kyvyttömiä eli epäitsenäisiä hoitamaan asioitamme. MIksi maksaa muille sellaisesta? ERiköhän olla fiksuja ja itautuda EU:sta?
Sarja erehdyksiä koko Halosen aikakausi.