Luettuani muutamia kirjoituksia tällä palstalla, huomaan ihmisten negatiivisen asenteen Suomen psykiatriaan. Haluaisin tietää miten tarkasti nämä ihmiset ovat asiaan perehtyneet? Haluaisin myös huomauttaa, että a) Suomessa "mieleisairaaloihin" pakotetaan vain ne, jotka ovat vaaraksi itselleen tai lähimmäisilleen b)on myös potilaita, jotka HALUAVAT hoitoon, joten Suomen psykiatia ei ole mitään pakkolaitoshoitoa - sairaaloitakin on oltava, tosin avohuoltoa tulisi kehittää c)miksi psykiatrialta odotetaan ihmeitä? Ihmisillä on absurdeja toiveita vaikean psyykkisen sairauden lopullisesta parantumisesta - vieläpä ilman lääkkeitä! Herätkää ihmiset - psyyken sairaus on sairaus siinä missä esim. diabetes - ei sitä noin vain pelkällä hyvällä tahdolla ja sympatialla paranneta, ainakaan ilman lääkkeitä.
Lisäksi: Millainen kuva teillä on "mielisairaalasta"? Veikkaisinpa, että kauhuelokuvien tai muiden fiktio-ohjelmien muovaama! Olen ollut töissä psykiatrisella osastolla. Kyseessä oli suljettu osasto. Osastolla oli yhden- ja kahden hengen huoneita, jotka oli kauniisti sisustettu ja huoneisiin sai tuoda omia tavaroita, julisteita ym. Osastolla oli yhteinen askartelu- ja olohuone, jossa hoitajat ja potilaat viettivät yhdessä aikaa. Osastolla halukkaat potilaat saivat esim. laittaa ruokaa potilaiden omassa keittiössä. MIKSI PSYKIATRIAA MOLLATAAN - EIHÄN NÄIN HYVIÄ MAHDOLLISUUKSIA OLE EDES TAVALLISISSA SAIRAALOISSA!?
Lisäksi: Millainen kuva teillä on "mielisairaalasta"? Veikkaisinpa, että kauhuelokuvien tai muiden fiktio-ohjelmien muovaama! Olen ollut töissä psykiatrisella osastolla. Kyseessä oli suljettu osasto. Osastolla oli yhden- ja kahden hengen huoneita, jotka oli kauniisti sisustettu ja huoneisiin sai tuoda omia tavaroita, julisteita ym. Osastolla oli yhteinen askartelu- ja olohuone, jossa hoitajat ja potilaat viettivät yhdessä aikaa. Osastolla halukkaat potilaat saivat esim. laittaa ruokaa potilaiden omassa keittiössä. MIKSI PSYKIATRIAA MOLLATAAN - EIHÄN NÄIN HYVIÄ MAHDOLLISUUKSIA OLE EDES TAVALLISISSA SAIRAALOISSA!?
Vastaukset 43
Vanhimmat
Ihan totta puhut.Suljetulla osastolla niin kuin myös avohoito osastolla on potilailla erittäin hyvät oltavat...ruokaa laitetaan yhdessä,urheillaan yhdessä,käydään leffassa yms.
Ei olekaan siitä kyse että minkälaiset oltavat siellä on vaan hoitajista...miksi ihmeessä suljetulla osastolla tai avohoito-osastolla on aivan tavallisia sairaanhoitajia joilla ei ole minkäänlaista koulutusta psyykkiseltä alalta...
Katselin tyttöystäväni hoitopaikassa sairaanhoitajien toimia ja ne eivät olleet mielestäni oikeita...jos joku sai pienen raivarin siellä niin heti vaan lepareihin eikä ees yritetty puhua...outoa mielestäni...
ja kun tyttöystävälläni on pakkomielteitä järjestelmällisyydestä niin häntä ei autettu sen suhteen millääntavoin,päinvastoin häntä hoputettiin koko ajan...
On hieman kyseenalaista onko nimimerkki sairaanhoitaja oikeasti sairaanhoitaja vai onko hän eräs niistä potilaista jotka alkavat, oltuaan lukkojen takana tarpeeksi kauan, uskomaan että ovat sairaanhoitajia tai lääkäreitä. Heillä on varsin suuri auktoriteetti osastoillaan, päättävät kuka seuraavaksi laitetaan mihinkin 'hoitoon'. Kun siellä on tarpeeksi kauan, alkaa pää hajoamaan, hajoaisi varmaan ilman lääkkeitäkin.
Jos joku oikeasti on töissä em. laitoksessa, tuskinpa vapaa-aikanaan enää viitsii aiheesta jutella. Tai sitten on todella sekaisin.
...kuten sanoin, hoitajia ja sairaaloitakin on erilaisia. Valitettavasti terveydenhuoltoon ei valtionbudjetissa tunnu olevan varaa - hoitajia on kaikkialla aivan liian vähän - ja niinpä töissä on usein kyseiseen aiheeseen erikoistumaton hoitaja - joskus jopa opiskelija. Tämä on TODELLA valitettavaa, oli kyse sitten psykiatriasta tai muusta sairaanhoidosta. Valitettavasti asiaa ei auta ollenkaan se, että uutisissa on ihmisille annettu kuva kiireisestä, huonopalkkaisesta ja vähän arvostetusta työstä ( sitä tämä kyllä todella onkin ), jolloin alalle ei enää riitä edes opiskelijoita. Olisi kiva tietää mistä tulevaisuudessa riittää sairaanhoitajia, kun niistä on nyt jo pula, kukaan ei halua alalle ja parin vuoden sisällä suuret ikäjoukot jäävät eläkkeelle alalla?
.. ja niin kauniit puistotkin on.
Eivätpä vaan pääse potilaat niitä katselemaan kun on pää täynnä lääkkeitä. Mitenkäs se palkka verrattuna tavalliseen sairaanhoitajaan, mielisairaanhoitajalla. Ja toisaalta, ulkomailla saisi parempaa palkkaa, tavallisenakin sairaanhoitajana - ja kielikursseja löytyy, jopa ilmaisia, kielitaidottomille, ei ole kenenkään pakko suomalaisille lääkkeitä pakottaa kurkusta alas.
Yhden sairaanhoitajan koulutus maksaa Suomen valtiolle monta kymmentä tuhatta markkaa. Mietipä mikä menetys on viedä tämä osaaminen ulkomaille! LUULETKO TOSIAAN ETTÄ ME KIUSALLAMME TEITÄ HOIDAMME! Mihin luulet maailman joutuvan ilman terveydenhuoltoa? Nyt haluan korostaa, että itse en ole mielenterveyshoitaja, vaan sairaanhoitaja, ja tällä hetkellä töissä vanhusten vuodeosastolla. Asiattomiin viesteihin en aio enää vastata, joten perustelkaa hyvät ihmiset asiallisesti kantanne.
No siinä tapauksessa koko keskustelu ei koske sinua kun et kerran mielisairaanhoitaja ole.
Ei tässä muista sairaanhoitajista kyse ole ollutkaan.
...kiitos kun korjasit. Ei täältä sitten löytyisi yhtään mielenterveyshoitajaa joka haluaisi asiaa kommentoida?
Muuten - minähän tämän keskustelun aloitin, joten kyllä ihan vähän minuakin koskee... : )
Mutta olen kyllä ollut mielisairaalassa jonkin aikaa töissä, joten olen senkin nähnyt, ei tietenkään paljoa kokemusta ole, mutta tiedän ainakin millaiset puitteet on.
Jos haluat asiallisesti jutella tai kertoa kokemuksistasi, niin siittä vaan!
Onneksi näitä palstoja seuraa joskus joku asiaan perehtynyt ihminen. Suurin osa kirjoituksista vaikuttaa olevan tietämättömien aikaansaamia. kiitos sinulle.
Valehtelet.
Tuo edellinen viestini oli siis lyhyt kommentti nimimerkille sairaanhoitaja.
...sitähän minä en millään tässä voi todistaa. Mutta minkä takia Sinun on niin kovin vaikea uskoa, että tällä alalla löytyy ihmisiä, jotka OIKEASTI välittävät ihmisistä? Sitäpaitsi haluan puolustaa alaani - mihin luulet maailman joutuvan ilman sairaanhoitajia? Tiedätkö miten henkisesti ja fyysisesti rankkaa työtä teemme pienellä palkalla - osa hoitajista on taatusti alalle sopimattomia, mutta osa meistä haluaa oikeasti auttaa. Siksi jaksan puolustaa alaani täällä kaiken maailman kirjoittelijoiden seassa työaikani ulkopuolellakin. Kiitos.
Eli pitäisikin siis sääliä 'pienipalkkaista sairaanhoitajaa' eikä hänen uhriaan, joka kuolee lääkkeitten yliannostukseen ?
Voi voi sairaanhoitajaa, kun niin on ahkera ja hyvä ihminen. Ja henkisesti on raskasta ja fyysisesti - kun joutuu viiden kuuden 'hoitajan' voimin viemään 'potilaan' joka ei tahdo ottaa 'lääkkeitään', koska ne tuhoavat hänen aivonsa, pakko'lääkittäväksi'. Kylläpä nyt käy sääliksi, pienipalkkaista sairaanhoitajaa. Ne 'potilaat' tosin eivät sitten saa kuin eläkkeen ja vähän rahaa sosiaalitoimistosta, kun eläke ei riitä vuokraan.
... mä en todellakaan kerjää sääliä. Mä koitan puolustaa alaani koska sitä tunnutaan perusteettomasti pilkattavan. Olen myös puolustanut psyykkisesti sairaita - valitettavasti tässä yhteiskunnassa rahat suunnataan humpuukiin kunnollisen terveydenhuollon sijasta. Itse en ole koskaan pakottanut potilasta syömään lääkkeitään. Sitäpaitsi tosta "leimaamisesta". Olen itse samaa mieltä, että psyykkisesti sairaat leimataan liian helposti. Itse kukin sairastuu joskus esim. masennukseen - mielenterveysongelmat ovat suomalaisten kansantauti.
Ja toiset ei sairastu mihinkään mutta silti kärrätään hullujenhuoneeseen.
Rahat - kun se ei ole mitenkään rahasta kiinni, kohdellaanko ihmisenä vai ei.
Lääkärit pakottavat, hoitajat toteuttavat.
Tosin se vaihtelee lääkäristä ja siten myös
osastosta toiseen.
On varmasti niitäkin, jotka tahtovat auttaa, mutta esim. "Kahvikeskustelu 3.3.2002 Hei, härkä ja banaani" näyttää toisenlaisiakin hoitajia olevan. Em. keskustelussa itseään esille tuo ilkeä hoitaja. - Kauhua tuntien luin hoitajan asenteista "silmätikkua" tai muuten vain vihaamaansa kanssaihmistä kohtaan. Yhtäkään sellaista hoitajaa ei saisi olla!!
...mistäs toi keskustelu löytyy noin niinkun tarkemmin sanottuna, kun olen niin pöljä etten sitä löydä.
Ja aivan niin, hoitajia on erilaisia, niinkun meitä kaikkia ihmisiä. Olen itsekin törmännyt alalla sellaisiin ihmisiin joiden en soisi olevan missään tekemisissä potilaiden kanssa. Osa on sellaisia luonnostaan ja osa leipiintyy alalle.
Mitäs olet asialle tehnyt ? Katsonut vierestä ja nauranut kun taas yhtä potilasta vedetään kuonoon ?
Joo. Just sitä. On aivan sama mitä mä sanon kun sulla on jo valmiiks toi asenne että mä olen paska ihminen ja haluun vaan kiusata ihmisiä.
Sitä mieltä olisit myös sinä, mikäli osat olisivat toisinpäin. Olisit mennyt jollekin toiselle alalle töihin ja yllättäen joutuisit ilman syytä psykiatriseen "hoitoon".
...tai oletkos tullut ajatelleeksi että jos oman kamalan kokemuksesi perusteella yleistät asioita liikaa? Jotkut saavat apua psykiatrian taholta, jotkut eivät.
se taitaapi olla ninpäin että se psykiatria mollaa eikä että sitä psykiatriaa mollaataan
sinne laitetan niit jotka ei sine kuuluis eikä sit niit jotka sine tahtois
eikä silt mitää odoteta aina muuta ku et jättäs rauhaa mut ku ei se jätä vaa hautaa asti pitä niil lääkkeil kiusat
ja se kuva on varman suurimal osal iha oikee, ovet on lukos ja sin ku joutu niin sit ei enä saa töihi mennä eikä ihmisenä pidet ja tuo su eka kohta a ei ole lainka noin, sin joutu iha ilma syyt
Olen itsekin ihmetellyt voiko vielä 2000-luvulla olla muka tuonkaltaisia tapauksia kuin täällä on esitetty, että joutuu vastoin tahtoaan jonkun salaliiton uhrina tms. väkisin sairaalaan.
Olen itse kärsinyt enemmän tai vähemmän masennuksesta nuoresta asti. Aikoinaan eivät vanhempani ymmärtäneet minua mitenkään hoidattaa; ilmeisesti perheen energiat menivät mm. isäni juomisen aiheuttamien ongelmien selvittelyyn. Koettuani burn outin 90-luvulla, isän kuoleman, ex-puolison lääkeaddiktion ym. olin henkisesti aivan romuna. Saatuani vielä Kelalta kielteisen päätöksen puolen vuoden päivärahoista tuntui että maailma kaatuu päälle: menin psykiatriseen sairaalaan ruikuttamaan itselleni hoitoa. Sain huutaa ja itkeä, että huolivat minut edes kriisipolille (avo-osasto) sisään... Eli ei mitenkään väkisin oltu ottamassa... Aamulla tulin siihen tulokseen että jos jään sinne sekoan ehkä lopullisesti - toiset potilaat pelottivat minua omituisine touhuineen. Ja pääsin heti lähtemään puhuttuani lääkärin kanssa. Paikasta jäi semmoiset -0 fiilikset, tai ei ainakaan mitään negatiivista.
Nykyinen kumppanini sensijaan ei saanut samasta paikasta kovin hyviä muistoja. Hän kuskasi sinne exänsä, joka yritti itsemurhaa monin eri tavoin kun pettyi rakkauselämässään. Kumppanini raivostui siitä että hänelle alettiin tuputtaa rauhottavia, vaikka potilas oli hänen kumppaninsa (joka ilmeisesti oli jonkin aikaa suljetulla osastolla). Hoitajat ja lääkärit hän on haukkunut minulle täysin lyttyyn.
Samasta paikasta voi siis saada täysin erilaisia kokemuksia, riippuen asian haaroista ja vastakkain osuvista persoonista, luulen. Itse olen aina ollut melko alistuva ja "kiltti" luonne, jonka vuoksi ehkä minun kanssani eivät ihmiset herkästi riitaannu. Kumppanini sensijaan on ulospäinsuuntautuneempi ja aika hermoherkkä.
(Nykyisin käyn MTT:ssä, joka putki alkoi siitä että exäni tappoi itsensä ja siitä että työllistämispaikassani minua alettiin simputtaa heti 1. päivästä. Olen ollut kontakteihini tyytyväinen, joskaan en ehkä aivan onnesta ratkeamaisillani. Masennusta on edelleen.)
Siihenhän ei tarvitse salaliittoa vaan se on ihan poliisiauto tai lääkärin määräys joka
sinne vie. Poliisilla on lupa, laillinen,
viedä kenet tahansa tahtovat. Eli kannattaa
pysyä välilöissä. Poliisin kanssa sekä
sellaisten joilla on hyvät suhteet siihen
suuntaan. Sekä lääkäreitten joissa käy
vaikka ihan tavallista tautia valittamassa.
Omasta tahdosta sinne pääseminen on toinen
asia, kun ei ole viranomainen tuonut, niin
oman tilan tuntemustahan ei voi olla ihmisellä.
Minua kummastuttaa täällä riehuvat asenteet psykiatriaa vastaan, mutta ilmeisesti kyseessä on pari tavallista hullua.
Itse olen vaatinut mielisairalaan sisäänottamista ja lopulta sain tahtoni läpi, mutta helppoa se ei ollut. Sairaalassa ei todellakaan tullut terveitä tyyppejä vastaan, jotka olisi sinne väkisin tahtoa teljetty. Melkein kaikki olivat vapaaehtoisesti ja niistä, jotka eivät olleet, huomasi helposti, miksi olivat sairaalassa.
Samoin lääkkeiden vastustamiseen pitää todeta, että sairaalan ulkopuolella kukaan ei pakota lääkkeitä nielemään. Sairaalassa lääkäri määrää lääkkeet hoidon alussa.
Minusta on tuntunut enemmänkin, ettei minulle määrätty lääkkeitä, joita olisin tarvinnut. Saan edelleenkin kuulla jatkuvasti, ettei mm. diapamia saisi käyttää kuin vähän, vaikka olen vuosia käytökselläni todistanut, etten niitä huolimattomasti käytä. Olen myös välillä jättänyt lääkkeet kokonaan, mutta muuttanut sitten mieleni täysin vapaaehtoisesti.
Olen itsekin huutanut hoitajien perään hävyttömyyksiä sairaalasta päästyäni ja uskonut koko maailman hautovan jotakin minua vastaan. Olen myös onnekseni kokenut parempia päiviä, jossa ymmärrän, että kaikista haittapuolista ja leipääntyneistä hoitajista huolimatta minua ei yritetä aivokuolettaa.
Sitten vielä, että ex soitti kerran poliisit ja sanoi, että minut pitää viedä sairaalaan. Poliisit eivät kuitenkaan vieneet mua minnekään, käskivät mennä kotiin. Kun ex valitti, hänelle sanottiin, että poliisit arvioivat tilanteen itse. Itselläni ei ollut sairaalaanlähtöä vastaan, kun tuskissani ei ollut muuta tekemistä kuin häiriköidä ex:n kotiovella.
Enempi on noita lääkenarkkareita jotka vertailevat kokemuksiaan. Ja toki
suosittavat lääkkeitä kaikille.
Kenen luulet kommentistasi viisastuvan? Jos et muuta osaa sanoa kuin ala-arvoisia letkautuksia, niin jätä kirjoittamatta. Luuletko, ettei ihmiset mitään tajua ilman irvistelyäsi?
Ookkos tullu aatelleks, että psykologin nimike on lailla ammattisuojattu, eikä sitä seuraamuksitta saa käyttää ees tämmösillä anonyymipalstoilla nimmarina ilman oikeutusta!
***u sä mikään psykologi oo. Tommosta suolen sisältöö eis ees leipiintyneinkään ammattilainen suoltais!
Hui kauheeta. Jumala rankaisee Psykologeja.
Ainakin Tampereen lasten ja nuorten psykiatrisella poliklinikalla oli kymmenisen vuotta sitten ihan järkyttävää toimintaa.
Olin pari viikkoa "hoidossa" itsetuhoisen teon takia, ja nuo viikot kyllä viimeistään tekivät epätoivoiseksi. Jos ei sinne mennessäni pää ollut sekaisin, niin viimeistään sieltä lähtiessä oli... Selvisin itsetuhoisista ajatuksistani siis "hoidosta" HUOLIMATTA, en sen AVULLA.
Erityisesti ihmettelen anoreksiapotilaan (joka oli kämppikseni) ns. hoitoa. Jos paino ei noussut, aamupunnituksen perusteella häneltä kiellettiin ensin ulkoilu, sitten ystävien käynnit, sitten kirjeet ja puhelut. Yritin eräänä aamuna salakuljettaa hänelle vettä vessasta pahvimukissa, että hän olisi saanut painoonsa muutaman gramman lisää. Näistä grammoista saattoi riippua esimerkiksi saako hän tavata vanhempiaan sinä päivänä. Kärähdin tietysti ja siinä meni multakin sen päivän puolen tunnin ulkoiluoikeus. En vaan MILLÄÄN pysty käsittämään, miten tuota tyttöä olisi auttanut se, että hänet eristetään ulkomaailmasta, ystävistään ja perheestään.
Toivon todella, ettei psykiatrinen hoito ole enää tuolla tasolla.
Siinä "hoidossa" on aina kyse rangaistuksesta, ei "auttamisesta" kuten "hoitajilla" on tapana
sanoa. Siinähän ei mitään sitten ole, paitsi että rangaistukset määrätään ilman oikeudenkäyntejä tms. - aivan mielenjohteestakin, tai suhteilla, lahjuksilla
jne. Sehän on selvä että jokin anoreksinen tyttö kuuluu sinne, mutta kaikki eivät ole niissä aivan yhtä selkeistä syistä. En minä sitäkään kyllä ymmärrä miksi anorektista tyttöä rankaistaan, en minä ole niin ilkeä että sellaiseen pystyisin, mutta niillä "hoitajilla" on kovin erilainen ajatusmaailma.
Kyse ei ole rangaistuksesta, vaan esim. anoreksiaa sairastavan kanssa tehdystä hoitosopimuksesta, jonka rikkomisesta seuraa tietyt, potilaan kanssa sovitut sanktiot (esim, tiettyjen vapauksien rajoittaminen).
Anoreksia hoitamattomana on hengenvaarallinen SAIRAUS. Ja muutoinkin vaikeasti hoidettavissa.
Unohtui mulle kertoa se sopimus.
Grrrr...! Sun puolesta! Se on sitten , etten sanois, raivostuttavaa! Hoitovirhe? Mut noissa jutuissa vaan tahtoo maallikko jäädä alakynteen, so, unohda...
Tuon kyseisen anoreksiapotilaan kanssa ei todellakaan ollut tehty sopimuksia. Satun tuntemaan tapauksen hyvin, sillä hän oli kanssani myös samalla luokalla lukiossa.
Ymmärrän kyllä, että anoreksia on hengenvaarallinen sairaus ja potilasta pitää kriittisessä vaiheessa hoitaa pakolla, mutta nuo hoitometodit oli musta ihan käsittämättömiä. Eikö esim. ystävien kirjeet, puhelut ja vierailut ennemminkin lisäisi elämänhalua? Täysi eristäminen ulkomaailmasta ei voi mun mielestäni aiheuttaa mitään hyvää. Voisi kuvitella, että siinä tilanteessa ei AINAKAAN ruoka maistu.
Metodit tuntuvat kyllä julmilta. Keksisitkö itse jonkin paremman metodin saada tyttö syömään? Siis jos ystävät ovat enää ainoa mitä elämässä on jäljellä, niin onhan se vain julmaa viedä sekin pois, mutta jos hengenvaaralliseen syömishäiriöön sairastunut ei suostu syömään, niin mitkä konstit otetaan käyttöön? Tuskin maarittelu ja suostuttelu tepsivät?
... mä en tietenkään voi suoralta kädeltä antaa, kun en ole asiantuntija. Mutta tuollainen rangaistuksiin perustava hoito EI VOI olla oikea tapa, siinähän mahdollisesti riistetään juuri ne asiat potilaalta, joiden vuoksi häneltä voisi vielä löytyä elämänhalua.
Joskus näin tv:stä dokkarin ruotsalaisesta anoreksiapotilaiden hoidosta, en muista miten se tarkalleen meni, mutta lähtökohta siinä oli potilaan tukeminen positiivisessa hengessä. Musta se on ainoa keino etsiä kadonnutta elämänhalua.
Kyllä tuo kertomani suomalainen käytäntö on mielestäni hoidon kauhukuva. Mut tosiaan, siitä on jo yli kymmenen vuotta, joten luullakseni (ja toivottavasti!) tilanne on parantunut.
Luin tuolta ylempää aika tylyä kritiikkiä sua kohtaan, en voi käsittää. Mä ainakin TAKUULLA arvostan sairaanhoitajien työtä, on hienoa että löytyy ihmisiä jotka jaksavat sitä tehdä. En noita em. kokemuksianikaan laita hoitajien syyksi, he vain noudattivat hoito-ohjeita, jotka "viisaammat" (mitkä lie sadistit) olivat päättäneet. Btw, vaikka mulle se sairaalareissu oli rankka kokemus, mun omahoitajani oli loistotyyppi. Muuten paikassa vallitsi melkoisen ahdistava tunnelma, mutta tuo hoitaja suhtautui muhun aika pitkälti kuin kaveriin ja ylipäätäänkin kuin ihmiseen eikä vaan "tapaukseen" tai "potilaaseen" jolla on se ja se lääketieteellinen diagnoosi. Hoitajani esim. kertoi mulle omasta perheestään ja näytti valokuviaan, siten mustakin tuntui helpolta ja luontevalta kertoa omasta elämästäni. Hän olikin ainoa joka sai mut tilanteestani avautumaan tai puhumaan ylipäätään mitään. Muistelen edelleen lämmöllä tuota ihmistä, jo monta vuotta on pitänyt kirjoittaa hänelle ja kertoa miten hän mua auttoi ja miten elämäni sittemmin sujui. Täytyypä kyllä kirjoittaa.
Jaksamista sulle raskaassa ja arvokkaassa työssäsi. Ja muutenkin hyvää jatkoa.
Psykiatrian peruspiirre on, että aina aiemmin on oltu niin ikäviä mutta nyt on asiat viimosen päälle hyvin. Kymmenen vuoden kuluttua sitten taas myönnetään että nyt tehtiin muutama pikku virhe ja valitettavasti saattoi pari potilasta kuolla. Ja niin edelleen.
... telkkarissa vähän aikaa sitten näytetty ohjelma masennuksesta. Siinä sanottiin, että "Itsemurha on masennuksen oire". Ja jipii, tällä perusteella saadaankin sitten ruumiille oikea diagnoosi! (aika mustaa huumoria :)
Ei pelkästään psykiatrian, vaan maailman. Eikös ihminen ole siitä veikeä eläin, ettei se opi virheistään, mutta taaksepäin on aina hyvä katsoa ja sanoa "silloin tehtiin väärin, onneksi enää ei tehdä". Eli kyllä vieläkin parantamisen varaa on, tulee aina olemaankin, sillä täydellistähän tästä maailmasta ei saa ei niin millään.
...jaksamista sulle! Toivottavasti sun vaikeat kokemukset antaa sulle jotain positiivistakin, esim. osaat nauttia elämän pienistä iloista. Aika kliseinen "vaikeuksien kautta voittoon"-kommentti, mutta tosiaan toivon että voit katsoa menneisyyttä vahvempana ja siitä jotain oppineena.
Aurinkoista kevättä! : )
Täytyy tuohon vielä korjata, että se voitto vaikeuksien kautta ei ole tullut vielä. Silloin aikanaan em. omahoitajani sanoi mulle, että "nyt sä et halua näitä asioita käsitellä, mutta joskus vielä sun on pakko". Nyt on tullut se aika, aloitan pian terapian ja oon valmis kohtaamaan kaikki heikkouteni ja vaikeudet, menneet ja nykyiset. Rankalta tuntuu, mutta aion todellakin selviytyä tästä jotain oppineena ja entistä vahvempana.
Aurinkoista kevättä juu... olen taipuvainen kevätmasennukseen, huh huh. Mut ei vaan, ihan hyvin tässä pyyhkii, kuitenkin. Eihän se elämä helppoa kenellekään.
Pidetään huolta itsestämme ja läheisistämme!
No voihan hitto, onnistuinpas valitsemaan sanani huonosti. Itse kärsin talvimasennuksesta, joten minulle kevään tulo on aina elämän merkki.
Onneksi tunnut suhtautuvan positiivisesti tähän tulevaan koitokseen eli tunteittesi ja vaikeuksiesi kohtaamiseen. Positiivisella asenteella on aina paranemista edistäviä vaikutuksia, joten lykkyä pyttyyn.
teillä työntekijöillä kyllä, olot hyvät, puitteet hienot, meillä potilailla, ei,
ulos ei pääse, liian pienet ympyrät,
toisten armoilla