Oikea ystävä puuttuu

Enpä edes tiedä miksi tänne tulen avautumaan. Kai tässä aika epätoivoinen olo. :D

Olen lapsesta asti tuntenut vahvaa yksinäisyyttä ja yläasteelta lähtien on kiusattukin.. nimitelty, vähätelty ja jätetty ulkopuolelle. Näiden asioiden suhteen olen jo aika sujut. Joissakin asioissa tietenkin vanhat tunteet kuitenkin vaikuttavat. Esimerkiksi näissä ystävien saamisessa aikuisiällä. Ajattelen heti että minä olen se hätävara kaveri tai se kenestä ei niin väliä. Nykyään kyllä osaan ajatella järkevästi että ei minua nyt kiusata jne mutta ulkopuolisuuden tunne on vaivannut aina.

Mulla on pitkäaikaisia läheisiä ystäviä ja olen myös saanut viime vuosina uusia hyviä ystäviä.
Silti kukaan ei minulta kysy kuulumisia tai ehdota näkemistä ikinä tai jos ehdottaa niin ajan sopiminen ja säätäminen jää mun vastuulle, muuten ei nähdä. Yleensä näemme sitten isommalla porukalla todella harvoin. Kukaan ystävistäni ei pidä puhelimessa puhumisesta, eikä halua poistua kotoa. Minun pitäisi aina mennä heidän luokse.
Kukaan ei myöskään muista syntymäpäivääni mutta minä muistan tärkeimpien synttärit ilman somea. Vaikka tämä onkin pieni juttu ku nykyään kaikki tiedot löytää facebookista, tulee silti sellainen tunne, että kukaan ei ole aidosti kiinnostunut eikä välitä. Itse en ole laittanut näitä tietojani facebookkiin siis, enkä myöskään pidä sitä mitenkään oikeana tapana muistaa _hyvää_ ystävää merkkipäivänä. Mielummin vaikka ihan viesti puhelimeen jos ei muuta.

Mieheni käy töissä ja pian taas koulussa sekä hänellä on kotona aikaa vievä harrastus jota hän haluaa tehdä tosissaan. Hän tukee minua ja on tietenkin paras ystäväni, mutta minulta puuttuu sellainen "sydänystävä" kenen kanssa voitaisiin nähdä ja soitella ja olla niinku parhaita ystäviä. Monilla hyvillä ystävilläni ketä lähes pidän parhaina ystävinä, on joku toinen se paras ystävä ja minä olen vaa muiden joukossa.
En kehtaa kertoa huoliani kenellekkään muulle kuin miehelleni. Joskus todella harvoin humalassa kyllä vähän avaudun mutta en överiks vedä ikinä koska humalassakin pelkään nolaavani itseni.
Mieheni veljen puolisolla on paras ystävä ja ollessamme samassa paikassa vaikka bileissä tai baarissa, koen surullista kateutta kun he pitävät yhdessä hauskaa ja heillä on omat jutut ja tekevät yhteisiä reissuja ja puhuvat sitten niistä jne. Usein olen myös iltojen päätteeksi alkanut kotona itkemään siitä yksinäisyyden tunteesta mikä minussa herää kun näen heidät.

En ole vaativa ystävieni suhteen. Sopeudun esimerkiksi olemaan ystävä vain somen välityksellä pitkäaikaisimman ystäväni kanssa vaikka tämä satuttaakin minua. Hänellä ei ole kiinnostusta nähdä ketään ja hän on tämän itse sanonut. Näemme ehkä kerran/pari vuodessa keskimäärin. Joskus taisi mennä parikin vuotta näkemättä.

Muilla "uudemmilla" ystävilläni taas tuntuu olevan paljon muita pitkäaikaisia kavereita, joten en nyt ole heidän ykkösenä listalla, enkä sitä tietenkään oletakaan. Viime kesänä näimme kyllä yhdessä ja juhlittiin mun synttäreitä kun olin itse sanonut että kohta on mun synttärit. Oli todella kiva että he tekivät minulle kakunkin ja vietettiin kiva ilta. (Olen kerran aikaisemmin saanut tämmöisen synttäripäivän jos lasten synttäreitä ei lasketa kun sinne nyt kutsuttiin kaikki.)Tottakai heitä jossain määrin kiinnostaa olla kaveri ja kaveri suhteitahan on eriasteisia. Ei kaikkien tarvitse olla niitä "best friends forever".

Minulla oli myös lapsuudenystävä kenen kanssa olimme kuin siskokset ja sitten meillä meni tuntemattomasta syystä välit ja otin itse muutama vuosi sitten yhteyttä häneen ja olimme taas ystäviä. Nyt kuitenkin hän ei enää pidä yhteyttä jostain syystä. Kuitenkin joskus harvoin kun viestitellään niin ehdottelee kyllä että mentäis yhdessä reissuunki ja sellasta mutta en usko tämän toteutuvan. Hän vastailee viesteihini hyvin välinpitämättömästi ikään kuin kohteliaisuudesta eikä välttämättä vain vastaa enää viimeisimpään viestiini.

Huomaan vaan mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä enemmän tunnen yksinäisyyttä. Olen aktiivinen yhteydenpidossa, mutta kukaan ei ikinä pääse näkemään tai tee itse aloitetta tai osoita kiinnostusta vaikka kukaan ei ole perheellinen eikä muuta tämmöistä mikä hankaloittaisi esimerkiksi kuukausittaista näkemistä. Se satuttaa paljon kun itse kuitenkin yrittää tehdä aloitetta usein ja ei ikinä "tärppää". Siinä alkaa tulla todella epätoivoinen olo ja huomaankin että olen nykyään todella miellyttämishaluinen ja empaattinen ystäviäni kohtaan. Kai ajattelen että on oltava täydellinen ystävä että ei nyt vaa jäisi yksin. Yritän myös rajottaa tätä sillä en halua olla mikään perseennuolija ja olla mikään feikkiystävä.

Aloitan vuoden kestävän koulutuksen juuri nyt ja toivon sieltä löytyvän mukavia ihmisiä kehen tutustua.

Ongelmani on siis se, että ystävyyssuhteeni rakentuvat vain somen ympärille tahtomattani. Minulla ei ole ketään kenen kanssa tehdä kivoja asioita paitsi mieheni.
Ilmoita

Samaa on monella muullakin.
Nykyisin ei ole sitä ajatusta että soittaisi tai tapaisi vain siksi että toinen ilahtuisi.

Ennen koulussa ihan opetettiin että pitäisi mennä käymään yksinäisen luona.

Eipä minullekaan kukaan soittele ihan muuten vaan.
Jos on jotain asiaa mistä itelleen on hyötyä niin silloin kyllä.

Hyvä että aloitat koulutuksen. Aloita sillä mielellä että löytyy uusi ystävä.
Mutta älä pety.

Olisko joku kirjallisuuspiiri kiva sinulle?
Tuli se mieleen kun osaat ilmaista asioita ja kirjoittaa.
On nimittäin niin että monet someystävät eivät osaa kirjoittaa.

Minullakin on pari lapsuudenystävää, mutta he kirjoittavat vain että "lapset oli käymässä"-tarinoita. Ei mitään omaperäistä, ei mitään pohdintoja, ei ajatuksia, - pelkkää lapsista puhumista.

Mietitään kaikki yhdessä miten tämän asian selviäisi. Miten meidän pitäisi ajatella, että ei tuntuisi niin pahalta. Ite olen keksinyt että puhelen itsekseni, - se on oikein viisasta, olen lukenut jopa että on niin.
1 VASTAUS:
”Nykyisin ei ole sitä ajatusta että soittaisi tai tapaisi vain siksi että toinen ilahtuisi.”

Pitäisi ensin tietää, että se toinen oikeasti ilahtuu.
Kouluajat vaikuttavat yhä siihen, että lähtökohtaisesti ajattelen, ettei minusta juuri tykätä. Jos tapailen jotakuta ja olen siinä aktiivisempana osapuolena, toivoisin toisen ilmaisevan jotenkin, että pitää seurastani.
+Lisää kommentti
mutta toisilla ei ole elämässä YHTÄÄN MITÄÄN. Ainoa sosiaalinen kontakti on kaupan kassa pari kertaa viikossa. Voi vaan haaveilla puolisosta tai edes tutuista.
2 VASTAUSTA:
Tottakai olen kiitollinen läheisistäni enkä väitä etteikö olisi kaikki "perus" asiat mallillaan. Jokainen kuitenkin kokee yksinäisyyttä eri tavalla ja jokaisen elämä on erilainen.
Esimerkiksi ihminen, jolla on vaikka vain puoliso ystävänä, ei välttämättä tunne itseään yksinäiseksi. Kun taas toinen, jolla on kymmeniä ystäviä ja puolisokin, voi tunteakin syvää yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta tästä huolimatta.

Itse ainakin koen että en ole ystävilleni sitä ykkösseuraa ja tunnen itseni yhtä yksinäiseksi kuin minulla ei olisi ketään. En tunne, että ystäväni ovat iloisia siitä että olemme ylipäätään ystäviä. Tuntuu siltä, että näemme vain jos on jokin asia hoidettavana.

Ajatus siitä, että joillakin ei ole ketään ja minulla sentään nämä, ei auta yksinäisyyden tunteeseen. Sama kuin sanoisi vakavasti masentuneelle henkilölle että mieti nyt kun Afrikassa ei ole edes lapsilla ruokaa ja vettä. Vertailu muiden ongelmiin ei auta tässä asiassa vaikka ymmärränkin pointin :)
"Sama kuin sanoisi vakavasti masentuneelle henkilölle että mieti nyt kun Afrikassa ei ole edes lapsilla ruokaa ja vettä."

Sama kuin vaikeasti ylipainoinen suomalainen menisi Afrikkaan valittamaan nälkäänsä ja söisi samalla suklaapatukoita kertoessaan nälästään nälkäkuoleman partaalla oleville lapsille.

Tästä on poistettu viesti sääntöjen vastaisena.

+Lisää kommentti
Minulla on ystäviä ja paljon tuttuja, mutta koen silti yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Monet ystäväni elävät ruuhkavuosia ja arjenpyöritys ja työelämä ovat sen verran haastavaa, että kaipaamani huomio ystävistä jää. Olen myös huomannut, että ystävien kanssa kanssakäyminen priorisoituu omien tavoitteiden kanssa, verkostoidutaan ja vietetään aikaa valikoidusti, ehkä vanhana ystävänä en tuo mitään lisäarvoa. Kieltämättä peiliinkin tässä asiassa minun ois hyvä katsoa, mutta minulla ei ole sellaista luottoystäväå, jonka kanssa voisin avoimesti jutella kaikesta. Tsemppiä ja malttia. Avoimin mielin hyvät ystävät löydät.
Ilmoita
Aika tuttua tekstiä. Samoja asioita ja mietteitä olen käynyt läpi. Eron jälkeen 10 v sitten hävisi viimeisetkin tutut. Oon ollu silloin tällöin joku hätävara kaveri kun jotain palveluksia ovat olleet vailla, rahaa lainaan, kyytiä, koiran hoitajaa ja muuta. Sitten väsyin olemaan se joka yritti yksipuolisesti pitää kaveruutta yllä ja sitten lopetin yrittämästä.Siitä asti olen ollut ihan yksin ilman ainuttakaan kaveria/ystävää. Jotain hyvän päivän tuttuja näkee.. Muutama sana säästä tai muusta. Kukaan ei kysy mitä kuuluu ja miten jaksat. Kukaan ei ikinä soita, tekstaa tai muutakaan. Sama jatkuu päivästä toiseen. Yksin baarissa ollessani kyllä juttuseuraa löytyy jos jonkin laista tallaaja. Olisin onnellinen edes yhdestä kaverista jolla olisi edes hetki aikaa viikossa minulle.. Kaikkea hyvää sinulle!
Ilmoita
Kiitos kivoista vastauksista ja helpottavaa huomata että en ole ainoa tässä tilanteessa.

Olen ajatellut koulun lisäksi etsiä uusia ystäviä jostain harrastuksesta/kerhosta niinkuin ylempänä ehdotettiinkin. En vain ole vielä keksinyt mieleistä :D
Olen myös kerran käynyt Hesyn kissatalolla leikittämässä kodittomia kissoja ja sekin on tuonut helpotusta. Toivottavasti saan jatkossakin aikaa ja jaksamista järjestettyä sinne. Suosittelen tätä myös muille jotka pitävät eläimistä!
Ilmoita
EI minullakaan ole ollut yhtään todellista ystävää eläissäni. Lukiosta on muutamaa jääny mut nekin kariutunu paikkakunnan vaihdoksen ja elämäntilanteen muuttumisten myötä. Yksinäisyys on joidenkin kohtalo näin raadollisesti ajateltuna. Olen turhan erilainen vaan monessa suhteessa. Vanhempanikin ovat jopa täysin erilaisia kuin minä. Välillä tuntuu että olen kuin kala kuivalla maalla. Ponnisteluista huolimatta mikään ei oikeastaan muutu. Odotan maailmanloppua oikeastaan jo.
Ilmoita
Mitä sää ny valitat ko sul o edes se äijä.
Mul ei ol kettää.Ei yhen yhtä ystävää.
Yksinäist erakko elämää jo vuodest 2010.
1 VASTAUS:
Mie oon ollu erakko vuodesta 2013. En poistu kotoa juurikaan mihinkään ylimääräiseen. Sosiaaliset ongelmat niin pahat. Taitaa jäähä elämä elämättä tällä tavoin...
+Lisää kommentti
Mutta meitähän on monta kaverusta täällä, samassa veneessä soudetaan!
Eikös tunnukin mukavalle kun saa täällä kertoa kuulumisiaan. Ei siis ookkaan yksin vaan on monen muun kanssa yhdessä!
Mitäs hätiä tässä!

Jotta eikun terveisiä vaan!
1 VASTAUS:
Voi kun on mukava kommentti! just näin se menee!
+Lisää kommentti
Brittiläiset ovat tehneet muutaman dokkarin yksinäisyydestä. Se on maailmanlaajuinen epidemia. Dokkarissa nainen suri sitä, että kun on hänen hautajaisensa, niin sinne ei tule ketään. En ollut itse ajatellut asiaa, mutta tajusin että omalla kohdallani voisi olla sama pelko. Oikeasti aika ikävää ajatella, ettei ole ketään ihmistä omissa hautajaisissa, jotka muistelisivat sinua lämmöllä.

Tämä on nykyajan ilmiö. Aloittajan tuntemukset ovat liiankin tuttua kamaa aika monelle, uskallan kirjoittaa. Sen kyllä aloittajalle sanoisin, että jos oikeasti koet että jotkut ystäväsi ohittavat sinut, etkä koe olevasi heille tärkeä, niin älä roiku sellaisissa ystävissä. Avaa uusi ovi ja mene paikkoihin, missä voit saada tilalle aitoja ystäviä. Vanhasta pitää luopua, jotta on tilaa uudelle.

Sittenkin voi olla vaikeaa löytää uusia ystäviä. Itse olen tullut siihen tulokseen, että voi olla itse mukava ja lämmin kaikille ihmisille. Ikään kuin itse on se hyvä ihminen ja hyvä ystävä, jota haluaisi toisten olevan itselleen. Mutta, älä viivy heidän seurassaan, jotka eivät arvosta sinua (mikä ei johdu sinusta vaan näistä ihmisistä itsestään).

Voi olla, että sellaista vanhan ajan ystävyyttä ei enää ole.

Minulle ihanin ja rakkain ystäväni on lemmikkini. Meillä on sitten ihanaa, kun ulkoilemme yhdessä.

En halua aliarvioida sitä, että koet olosi yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Niin minäkin koen. Ja moni muu täällä. Meitä on PALJON. Valtaosa väestöstä. Sinuna kuitenkin alkaisin lukea kirjallisuutta, joka keskittyy voimavaroihin ja kiitollisuuteen. Sinulla on paljon asioita, jotka ovat hyvin elämässäsi. Luuletko, että jos alat ammentamaan iloa niistä asioista (=elämäntaito), niin sen myötä elämänilosi kasvaa, et koe enää itseäsi ulkopuoliseksi etkä niin yksinäiseksi.

Sinulla on oma elämäsi. Sinä et voi olla ulkopuolinen omassa elämässäsi. Keskity siis omaan elämääsi, ja siihen hyvään, mitä siinä on.

Toisten elämässä olemme aina ulkopuolisia. Miksi siis edes yrittäisimme olla sisäpiiriläisiä toisten elämässä.

Se miehesi läheinen, vai mikä nyt olikaan, jolla on paras ystävä. Kertoo aina, kuinka hauskaa heillä on. Onkohan tuo nyt niin kadehdittavaa? Ehkä et itse nauttisi heidän seurastaan kovinkaan paljon? Aika keskenkasvuiselta ihmiseltä vaikuttaa, jos kertoilee sinulle kuinka hauskaa hänellä on ´parhaan ystävänsä´kanssa. Hänen pitäisi keskittyä teidän kahden yhdessäoloon ja tehdä siitä mukavaa. Niin että teistäkin voisi tulla ystävät. Ja että te voisitte tehdä mukavia asioita yhdessä. Mutta hän ei tee sitä. Näkee että saa mielesi pahaksi, kun kertoilee lapsellisia juttuja.

Ehkä sinä etsit ystävyyttä vääränlaisten ihmisten luota?

Aloita ystävyys itsesi kanssa. Tee vain sellaisia asioita, joista sinulle tulee hyvä mieli. Hakeudu sellaisten ihmisten seuraan, missä voit opetella olemaan oma itsesi, ja jotka keskittyvät yhdessäoloon sinun kanssasi.

Muuta omaa tapaasi tarkastella tilannettasi. Näin huomaat, että voit itse tehdä paljonkin asioita muuttaaksesi tilannettasi ja muuttuaksesi itse. Opettele ihan ensimmäiseksi viihtymään itsesi kanssa. Sano, että nyt minä olen sinun ihana, paras ystäväsi. Rakastan sinua!
1 VASTAUS:
Tuo ettei hautajaisiin tule ketään on kyllä karmivaa. Mutta ketä sinne tulis jos ei ole sukua tai perhettä. Itellä ei ainakaan ole niin hyviä ystäviä että tulisivat. Samaha se on vanhainkodissakin kiva nököttää paskoissa kun ei käy ketään kattomassa. En omista edes sisaruksia. Saiskoha tolllasella hirvikiväärillä ittensä hengillä. Siihen ois ainaki rahaa. Säästöjä sen verran.
+Lisää kommentti
Ei yhden yhtä ystävää.Naisystävästä on ihan turhaa edes haaveilla.
Minä olen jo antanut periksi.Yksin loppun asti tämä yksinäinen tie.
Ei tässä nyt vielä ikääkään vielä niin paljon ole.Elämää vois vielä olla ainakin 25 vuotta tai jopa 30.
Tätä on kestänyt jo niin kauan.Voi hyvinkin mennä viikko etten puhu kenenkään kanssa yhtään mitään.Tämä van on tätä yksinästä elämää eikä siitä mihinkään muutu.
Nyt on mennyt sitten viimeisetkin sosiaaliset suhteet ihmisiin.
Mikä pahinta tähäkin tottuu.Ketipinor vie kaikki tunteet pois.
En enää oikeastaan kaipaa ketään tai mitään.
Päivä toisensa jälkeen tämä jatkuu vaan.Ei tähän enää muutosta tule.
Olen jo antanut periksi.
Ilmoita
Puhut paljon ystävistäsi, vaikka paremminkin kuulostavat olevan hyvänpäivän tuttuja paremminkin, joka on jo kovastikki eriasia kuin ystävyys...Eihän vakipanokaan ole parisuhde/elämänkumppani.

Sinulla ei ole ystäviä ja väkisten ei auta kenessäkään roikkua...
Ilmoita
Eikö melkein kannattaisi heivata nuo joutavat "ystävät" pois, jos ovat vain sinun kanssa sinun aloitteesta? En kyllä tiedä onko tämä jo kuinka yleistä ettei soitella tai kysellä edes kuulumisisa(itse olen kolmikymppinen mies ja jos näen sattumalta kaveria niin pysähdyn ja lätisen siinä sen kymmenen minuuttia ainakin ja käydään läpi viimeaikojen tapahtumat jne). Tosin minula ei ole ystäviä, vain kavereita ja useampia hyän päivän tuttuja, johtuen suureksi osaksi siitä että elämän meno oli jossakin vaiheessa kovin villiä ja siinä unohtui lapsuuden ystävät, joiden kanssa olisi mukava viettää aikaa kun niin paljon yhteisiä kokemuksia nuoruudesta jne. Lisäksi kaveripiirini tahtoo vaihdella milloin mistäkin syystä, tutustun yhteen ja sitä kautta aivan uuteen porukkaan..Mutta koska olen nykyään jokseenkin syrjäytynyt mies, ei nuita kavereitakaan ole samalla tavalla kuin joskus esim.15-23 vuotiaana jolloin osasin olla se porukan viihdyttäjä enemmänkin. Nykyään jopa ahdistavaa koittaa tutustua uusiin kavereihin paitsi jos ne tulevat luonnostaan vaikkapa työn kautta, jota sitäkään ei tällä hetkellä ole.

Tuntuu myös että tuo some maailma on tehnyt ihmisistä niin passiivisia ettei kehdata edes soittaa, puhumattakaan kylässä käymisestä. Pidänkin koko sosiaalista mediaa yhtenä syöpänä. Enkä enään ole ja tue mitään some-kanavaa.

Eli sinulla kuitenkin on kavereita, jopa ystäviä. Ole iloinen siitä sillä meitä joilla ei niitä ole tai jotka ovat kanssasi vain hyötyäkseen milloin mistäkin(talkoot, raha yms.) Fiksu ihminen kyllä huomaa jos joku on vain hyödyn perässä tai jos toista ei oikeasti kiinnosta se ystävyys. Lopulta sitä oppii nauttimaan myös yksin olosta, vaikka se tukiverkosto olisi tärkeää olla ympärillä.
Onneksi on hyvät vanhemmat ja sisaukset, "sääliksi"(ei ehkä oikea sanavalinta) käy heitä joill ei niitä ole, tai syystä tai toisesta sillat poltettu sieltä suunnalta. Itse pidän omaa isääni sekä isänä, että yhttenä parhaista ystävistä :D

En lukenut lankaa läpi mutta tässä nyt jtn pohtimisen aihetta sinulle AP. tsemppiä ja muista, elä roiku niissä tyypeissä joista paistaa ettei sinun seurasi kiinnosta"'!
Ilmoita

Vastaa alkuperäiseen viestiin

Oikea ystävä puuttuu

Enpä edes tiedä miksi tänne tulen avautumaan. Kai tässä aika epätoivoinen olo. :D

Olen lapsesta asti tuntenut vahvaa yksinäisyyttä ja yläasteelta lähtien on kiusattukin.. nimitelty, vähätelty ja jätetty ulkopuolelle. Näiden asioiden suhteen olen jo aika sujut. Joissakin asioissa tietenkin vanhat tunteet kuitenkin vaikuttavat. Esimerkiksi näissä ystävien saamisessa aikuisiällä. Ajattelen heti että minä olen se hätävara kaveri tai se kenestä ei niin väliä. Nykyään kyllä osaan ajatella järkevästi että ei minua nyt kiusata jne mutta ulkopuolisuuden tunne on vaivannut aina.

Mulla on pitkäaikaisia läheisiä ystäviä ja olen myös saanut viime vuosina uusia hyviä ystäviä.
Silti kukaan ei minulta kysy kuulumisia tai ehdota näkemistä ikinä tai jos ehdottaa niin ajan sopiminen ja säätäminen jää mun vastuulle, muuten ei nähdä. Yleensä näemme sitten isommalla porukalla todella harvoin. Kukaan ystävistäni ei pidä puhelimessa puhumisesta, eikä halua poistua kotoa. Minun pitäisi aina mennä heidän luokse.
Kukaan ei myöskään muista syntymäpäivääni mutta minä muistan tärkeimpien synttärit ilman somea. Vaikka tämä onkin pieni juttu ku nykyään kaikki tiedot löytää facebookista, tulee silti sellainen tunne, että kukaan ei ole aidosti kiinnostunut eikä välitä. Itse en ole laittanut näitä tietojani facebookkiin siis, enkä myöskään pidä sitä mitenkään oikeana tapana muistaa _hyvää_ ystävää merkkipäivänä. Mielummin vaikka ihan viesti puhelimeen jos ei muuta.

Mieheni käy töissä ja pian taas koulussa sekä hänellä on kotona aikaa vievä harrastus jota hän haluaa tehdä tosissaan. Hän tukee minua ja on tietenkin paras ystäväni, mutta minulta puuttuu sellainen "sydänystävä" kenen kanssa voitaisiin nähdä ja soitella ja olla niinku parhaita ystäviä. Monilla hyvillä ystävilläni ketä lähes pidän parhaina ystävinä, on joku toinen se paras ystävä ja minä olen vaa muiden joukossa.
En kehtaa kertoa huoliani kenellekkään muulle kuin miehelleni. Joskus todella harvoin humalassa kyllä vähän avaudun mutta en överiks vedä ikinä koska humalassakin pelkään nolaavani itseni.
Mieheni veljen puolisolla on paras ystävä ja ollessamme samassa paikassa vaikka bileissä tai baarissa, koen surullista kateutta kun he pitävät yhdessä hauskaa ja heillä on omat jutut ja tekevät yhteisiä reissuja ja puhuvat sitten niistä jne. Usein olen myös iltojen päätteeksi alkanut kotona itkemään siitä yksinäisyyden tunteesta mikä minussa herää kun näen heidät.

En ole vaativa ystävieni suhteen. Sopeudun esimerkiksi olemaan ystävä vain somen välityksellä pitkäaikaisimman ystäväni kanssa vaikka tämä satuttaakin minua. Hänellä ei ole kiinnostusta nähdä ketään ja hän on tämän itse sanonut. Näemme ehkä kerran/pari vuodessa keskimäärin. Joskus taisi mennä parikin vuotta näkemättä.

Muilla "uudemmilla" ystävilläni taas tuntuu olevan paljon muita pitkäaikaisia kavereita, joten en nyt ole heidän ykkösenä listalla, enkä sitä tietenkään oletakaan. Viime kesänä näimme kyllä yhdessä ja juhlittiin mun synttäreitä kun olin itse sanonut että kohta on mun synttärit. Oli todella kiva että he tekivät minulle kakunkin ja vietettiin kiva ilta. (Olen kerran aikaisemmin saanut tämmöisen synttäripäivän jos lasten synttäreitä ei lasketa kun sinne nyt kutsuttiin kaikki.)Tottakai heitä jossain määrin kiinnostaa olla kaveri ja kaveri suhteitahan on eriasteisia. Ei kaikkien tarvitse olla niitä "best friends forever".

Minulla oli myös lapsuudenystävä kenen kanssa olimme kuin siskokset ja sitten meillä meni tuntemattomasta syystä välit ja otin itse muutama vuosi sitten yhteyttä häneen ja olimme taas ystäviä. Nyt kuitenkin hän ei enää pidä yhteyttä jostain syystä. Kuitenkin joskus harvoin kun viestitellään niin ehdottelee kyllä että mentäis yhdessä reissuunki ja sellasta mutta en usko tämän toteutuvan. Hän vastailee viesteihini hyvin välinpitämättömästi ikään kuin kohteliaisuudesta eikä välttämättä vain vastaa enää viimeisimpään viestiini.

Huomaan vaan mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä enemmän tunnen yksinäisyyttä. Olen aktiivinen yhteydenpidossa, mutta kukaan ei ikinä pääse näkemään tai tee itse aloitetta tai osoita kiinnostusta vaikka kukaan ei ole perheellinen eikä muuta tämmöistä mikä hankaloittaisi esimerkiksi kuukausittaista näkemistä. Se satuttaa paljon kun itse kuitenkin yrittää tehdä aloitetta usein ja ei ikinä "tärppää". Siinä alkaa tulla todella epätoivoinen olo ja huomaankin että olen nykyään todella miellyttämishaluinen ja empaattinen ystäviäni kohtaan. Kai ajattelen että on oltava täydellinen ystävä että ei nyt vaa jäisi yksin. Yritän myös rajottaa tätä sillä en halua olla mikään perseennuolija ja olla mikään feikkiystävä.

Aloitan vuoden kestävän koulutuksen juuri nyt ja toivon sieltä löytyvän mukavia ihmisiä kehen tutustua.

Ongelmani on siis se, että ystävyyssuhteeni rakentuvat vain somen ympärille tahtomattani. Minulla ei ole ketään kenen kanssa tehdä kivoja asioita paitsi mieheni.

5000 merkkiä jäljellä

Peruuta