Mä en tiedä mistä mä alotan, mut täst tulee olemaa varmaa aika pitkä teksti....
Eli mä oon 13v tyttö. Ja mua ei enää oikee kiinnosta tai huvita tää elämä. On tapahtunu jo liikaa kaikkee...
Mä synnyin Lappeenrannassa, koska me asuttiin siinä lähellä. Sitten ku mä olin 5v me jouduttii muuttamaan Kouvolaan missä mä asun nykyään. Vaikka mä olin vaa 5v nii mä silti jouduin jättämää mulle tärkeät asiat ja ihmiset sinne... Kouvolassa mä menin uuteen eskariin ja sieltäki tuli uusia kavereita sitte. Siellä mä tapasin mun tulevan parhaan kaverin, muut mä kerron siit myöhemmin.
Sitte mä menin 1 luokalle ja se eka päivä jännitti mua aika paljon. Mut sieltä ei oo paljoo kerrottavaa eikä 2, 3, ja 4 luokastakaa.
Joten mä skippaan suoraa 5 luokkaan. Tai siis 4 luokalla mä aloin laihtumaa tosi paljon... Mä en ikinä ole ollu mikä hirveen laiha. Ekaks mun vanhemmat luuli et paino alko lähtemää sen takii että mä aloin kasvamaan ja samaa ajatteli koulu terkkarit ja kaikki muutki. Sitte 5 luokalla mä olin jo laihtunu 12kg... Ja mä olin tosi laiha mä painoin 32kg ja mä olin jotain 150cm pitkä. mul näky kaikki luut ja mä näytin hirveeltä. Sitte mun äiti pakotti mut menemään verikokeisii ja se oli jo pari viikkoa ennen kesälomaa. Sitte parin viikon päästä tuli tulokset jotka järkytti kaikkia... Mulla ei enää ollu yhtää voimia tai energiaa ja mä oksensin monta päivää putkee ennen sitä ku lääkäri soitti meille. Sitte ku lääkäri soitti niin se sano, että mulla on 1 tyypin diabetes. Mä olin sillon 11v. Mä tiesin mikä se on, ku mun parilla kaverilla oli se, mut mä silti säikähin tosi paljo. Ja mun verensokeri oli sillon 37.4 ja lääkäri sano että meijän on pakko päästä heti mahdollisimman nopeesti sairaalaan. Autossa mulla oli tosi huono olo ja mä vähän välii nukahtelin ja en pysyny enää hereillä.. Ja sairaalassa mut heti laitettii kaikkii koneisii kiinni ja annettii lääkkeitä ja laskettiin sokeria. Silloin se oli mun elämän hirveintä aikaa. Se oli tosi lähellä sitä, et mä olisin voinu kuolla... Sitä on tosi vaikeetä nyt muistella. Ja mä en ikinä unohda sitä. Mutta nykyään mun diabetes on hyvässä hoidossa ja kaikki on siinä mielessä hyvin...
Nyt mennää jo 6 luokan alussa. Ja sitten alkoi tapahtumaa taas asioita. Mun mieli alkoi muuttua ja must tuli vaan joka päivä surrullisempi ja mikään ei kiinnosatnut... Ja koulun arvosanat alko laskemaan.. Monet kysy multa että mikä mulla oli, mut mun vastaus oli vaan että "kaikki on ihan hyvin" ... Sitten kukaa ei välittäny ja kaikki vaa paheni ja sitte ku mä aloin puhumaa että mun on huono olla nii kukaa ei hirveesti välittäny ja ne sano että "se on vaa murros-ikää" ja se ei ollu sitä...
Mä jatkan kohta tätä vielä lisää...
6 luokan jälkeen kesälomalla mä menin mun kaverin kanssa kesäleirille (en sen kanssa josta puhuin alussa) Siellä oli kivaa ja se kesti 5 päivää. Ja viimesenä yönä siellä leirillä tapahtu taas jotain hirveetä... Mä en ite muista siitä mitää mutta mulle sitten kerrottiin sen jälkeen.. Yöllä kaikki heräs siihen että mä sain jonku kouristus kohtauksen ja multa tuli suusta jotai ns. vaahtomaista nestettä... Ja mut vietiin heti sairaalaan... Ja siellä mä vasta heräsin ja sain tietää mitä kävi... Ja kuukauden päästä mä menin tutkimuksiin ja mulla todettiin EPILEPSIA.... Mun reaktio oli, että "No mitä vittuu ny taas" Ja mua ärsytti se tosi paljon... Ja sitten mä sain siihe lääkityksen.
Nyt mä kerron että mul on ollu vähän unen kanssa ongelmii 5 ja 6 luokalla. Sitte ne lähti pois ja nyt 7 luokalla tuli takas... Mä saatan nukkuu yöllä 4-6 tuntia tai en ollenkaa. Mun mieliala oli pahentunu vielä enemmän ja tuli tunne että mä en jaksa elää... Sitte mä aloin viiltelemään (unohin mainita mut viiltelin jo 5-6 luokalla) mun vanhemmat huomas joskus ja alko huutamaa mut sitte se ei vaikuttanu mihinkää. Ja nyt vähän alle puol vuotta sitte mä aloin käymää psykologilla ja psykiatrilla... Koska koulu ei suju, harrastus ei suju (koripallon alotin 11v) eikä elämä koton ja suhteen vanhempien kaa vaa paheni..
Nyt mua vaa masentaa ja vituttaa koko mun elämä ja en jaksa enää.. Ja nyt se kaveri mistä puhun alussa.. Mulla meni sen kanssa välit 6 ja 7 luokan välisellä kesälomalla... Nyt ollaan väleissä ja ihan ok kavereita.. Mutta sillon se vaikutti muhun tosi paljon, koska me ollaa oltu päälle 6 vuotta parhaita kavereita 1 luokasta asti... Sillon mulle ei enää jääny mitään eikä ketään kehen olisin voinu luottaa paitsi mun toinen paras kaveri jonka olen tuntenu 12 vuotta. Nykyään se on se kehen luotan mun kaikki asiat....
Täs on tällänen teksti sitte... Mua vaan väsyttää ja mä en tiiä mitä mun pitää tehdä.. Mä en jaksa enää itkee itteeni uneen joka päivä, koska mulla ei ole elämän tarkotusta. Mulla ei ole mitää menetettävää. Ja mun vanhemmat on sellasia että mä en voi luottaa niihin. Tai no äiti, se on vaan aina huutanu, haukkunu ja puhunu aina paskaa musta. Ja ku sille sanoo nii se väittää vastaa koska sille toi on "normaalia" EI jaksa enää...
Eli mä oon 13v tyttö. Ja mua ei enää oikee kiinnosta tai huvita tää elämä. On tapahtunu jo liikaa kaikkee...
Mä synnyin Lappeenrannassa, koska me asuttiin siinä lähellä. Sitten ku mä olin 5v me jouduttii muuttamaan Kouvolaan missä mä asun nykyään. Vaikka mä olin vaa 5v nii mä silti jouduin jättämää mulle tärkeät asiat ja ihmiset sinne... Kouvolassa mä menin uuteen eskariin ja sieltäki tuli uusia kavereita sitte. Siellä mä tapasin mun tulevan parhaan kaverin, muut mä kerron siit myöhemmin.
Sitte mä menin 1 luokalle ja se eka päivä jännitti mua aika paljon. Mut sieltä ei oo paljoo kerrottavaa eikä 2, 3, ja 4 luokastakaa.
Joten mä skippaan suoraa 5 luokkaan. Tai siis 4 luokalla mä aloin laihtumaa tosi paljon... Mä en ikinä ole ollu mikä hirveen laiha. Ekaks mun vanhemmat luuli et paino alko lähtemää sen takii että mä aloin kasvamaan ja samaa ajatteli koulu terkkarit ja kaikki muutki. Sitte 5 luokalla mä olin jo laihtunu 12kg... Ja mä olin tosi laiha mä painoin 32kg ja mä olin jotain 150cm pitkä. mul näky kaikki luut ja mä näytin hirveeltä. Sitte mun äiti pakotti mut menemään verikokeisii ja se oli jo pari viikkoa ennen kesälomaa. Sitte parin viikon päästä tuli tulokset jotka järkytti kaikkia... Mulla ei enää ollu yhtää voimia tai energiaa ja mä oksensin monta päivää putkee ennen sitä ku lääkäri soitti meille. Sitte ku lääkäri soitti niin se sano, että mulla on 1 tyypin diabetes. Mä olin sillon 11v. Mä tiesin mikä se on, ku mun parilla kaverilla oli se, mut mä silti säikähin tosi paljo. Ja mun verensokeri oli sillon 37.4 ja lääkäri sano että meijän on pakko päästä heti mahdollisimman nopeesti sairaalaan. Autossa mulla oli tosi huono olo ja mä vähän välii nukahtelin ja en pysyny enää hereillä.. Ja sairaalassa mut heti laitettii kaikkii koneisii kiinni ja annettii lääkkeitä ja laskettiin sokeria. Silloin se oli mun elämän hirveintä aikaa. Se oli tosi lähellä sitä, et mä olisin voinu kuolla... Sitä on tosi vaikeetä nyt muistella. Ja mä en ikinä unohda sitä. Mutta nykyään mun diabetes on hyvässä hoidossa ja kaikki on siinä mielessä hyvin...
Nyt mennää jo 6 luokan alussa. Ja sitten alkoi tapahtumaa taas asioita. Mun mieli alkoi muuttua ja must tuli vaan joka päivä surrullisempi ja mikään ei kiinnosatnut... Ja koulun arvosanat alko laskemaan.. Monet kysy multa että mikä mulla oli, mut mun vastaus oli vaan että "kaikki on ihan hyvin" ... Sitten kukaa ei välittäny ja kaikki vaa paheni ja sitte ku mä aloin puhumaa että mun on huono olla nii kukaa ei hirveesti välittäny ja ne sano että "se on vaa murros-ikää" ja se ei ollu sitä...
Mä jatkan kohta tätä vielä lisää...
6 luokan jälkeen kesälomalla mä menin mun kaverin kanssa kesäleirille (en sen kanssa josta puhuin alussa) Siellä oli kivaa ja se kesti 5 päivää. Ja viimesenä yönä siellä leirillä tapahtu taas jotain hirveetä... Mä en ite muista siitä mitää mutta mulle sitten kerrottiin sen jälkeen.. Yöllä kaikki heräs siihen että mä sain jonku kouristus kohtauksen ja multa tuli suusta jotai ns. vaahtomaista nestettä... Ja mut vietiin heti sairaalaan... Ja siellä mä vasta heräsin ja sain tietää mitä kävi... Ja kuukauden päästä mä menin tutkimuksiin ja mulla todettiin EPILEPSIA.... Mun reaktio oli, että "No mitä vittuu ny taas" Ja mua ärsytti se tosi paljon... Ja sitten mä sain siihe lääkityksen.
Nyt mä kerron että mul on ollu vähän unen kanssa ongelmii 5 ja 6 luokalla. Sitte ne lähti pois ja nyt 7 luokalla tuli takas... Mä saatan nukkuu yöllä 4-6 tuntia tai en ollenkaa. Mun mieliala oli pahentunu vielä enemmän ja tuli tunne että mä en jaksa elää... Sitte mä aloin viiltelemään (unohin mainita mut viiltelin jo 5-6 luokalla) mun vanhemmat huomas joskus ja alko huutamaa mut sitte se ei vaikuttanu mihinkää. Ja nyt vähän alle puol vuotta sitte mä aloin käymää psykologilla ja psykiatrilla... Koska koulu ei suju, harrastus ei suju (koripallon alotin 11v) eikä elämä koton ja suhteen vanhempien kaa vaa paheni..
Nyt mua vaa masentaa ja vituttaa koko mun elämä ja en jaksa enää.. Ja nyt se kaveri mistä puhun alussa.. Mulla meni sen kanssa välit 6 ja 7 luokan välisellä kesälomalla... Nyt ollaan väleissä ja ihan ok kavereita.. Mutta sillon se vaikutti muhun tosi paljon, koska me ollaa oltu päälle 6 vuotta parhaita kavereita 1 luokasta asti... Sillon mulle ei enää jääny mitään eikä ketään kehen olisin voinu luottaa paitsi mun toinen paras kaveri jonka olen tuntenu 12 vuotta. Nykyään se on se kehen luotan mun kaikki asiat....
Täs on tällänen teksti sitte... Mua vaan väsyttää ja mä en tiiä mitä mun pitää tehdä.. Mä en jaksa enää itkee itteeni uneen joka päivä, koska mulla ei ole elämän tarkotusta. Mulla ei ole mitää menetettävää. Ja mun vanhemmat on sellasia että mä en voi luottaa niihin. Tai no äiti, se on vaan aina huutanu, haukkunu ja puhunu aina paskaa musta. Ja ku sille sanoo nii se väittää vastaa koska sille toi on "normaalia" EI jaksa enää...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hohoijaaa tarinaa pukkaa. Tänään kertojaminä on 13 vuotias. Huomenna ehkä 3 tai 103. Etkö tee muuta kun sepität ttttrrraaagisia kkkkohtaloitttaaa palstalle kaiket päivät?