voih ja oih!syvä huokaus vielä siihen!!
täytän pian 30v lapsia on kolme vanhin 13,sitten 8&9vee..naimisissa olin 10vuotta lasten isän kanssa..yhteistä taivalta muuten kertyi yli 14v.eli pitkä historia oli yhdessä..tossa noin pari kuukautta sitten erosimme lapset jäi minulle olen koko lasten kasvu ajan ollut "kotiäitinä"
ei mitään omaa elämää ei harrastuksia eikä liioin kavereitakaan..nyt eronneena kun olen yksin lasten kanssa niin oikein odotan aina että aika menee ja lapset menee isänsä luo (joka toinen vkl)ja mitäs minä sillon teen kun lapset lähtee siivoan ja otan löysin rantein ja käyn baarissa ja nautin että saan olla vapaa ja bilettää..mutta se arki astuu aina liian nopeasti kehiin..ja aatokset päässä takoo olenko tosiaan ainoa ihminen tässä suomen maassa joka "mätänee" kotona lasten kanssa??olihan minulla suunnitelmia että lähden opiskelemaan tai edes töihin kun vuosi vaihtuu (irti arjesta ja kotoa) mutta haaveeksi jäi kun mies lähti,en voinut enään itse harkitakkaan lasten keskenään kotiin jättöä ja töihin lähtemistä..rakastan jokaista lastani aivan liikaa mutta minusta saata.. tulee erakko tätä tahtia kun kotona pyöritän pesukonetta ja kattiloita...oikein käy kateeksi niitä joilla on joka päivä joku aikuinen juttu kaverina...no kesä tekee tuloaan jos se saisi minunkin mielen valoisemmaksi ja jos syksyllä sitten töihin lähtisin tai edes opiskelemaan kun on vain tuo peruskoulu käytynä..ehkä kuitenkin lapset sen jo syksyn tullen hyväksyy ja ymmärtää että äiti ei ole vastassa joka päivä kun koulusta tulevat..onko muita samanlaisia "erakoita" kun minä??
täytän pian 30v lapsia on kolme vanhin 13,sitten 8&9vee..naimisissa olin 10vuotta lasten isän kanssa..yhteistä taivalta muuten kertyi yli 14v.eli pitkä historia oli yhdessä..tossa noin pari kuukautta sitten erosimme lapset jäi minulle olen koko lasten kasvu ajan ollut "kotiäitinä"
ei mitään omaa elämää ei harrastuksia eikä liioin kavereitakaan..nyt eronneena kun olen yksin lasten kanssa niin oikein odotan aina että aika menee ja lapset menee isänsä luo (joka toinen vkl)ja mitäs minä sillon teen kun lapset lähtee siivoan ja otan löysin rantein ja käyn baarissa ja nautin että saan olla vapaa ja bilettää..mutta se arki astuu aina liian nopeasti kehiin..ja aatokset päässä takoo olenko tosiaan ainoa ihminen tässä suomen maassa joka "mätänee" kotona lasten kanssa??olihan minulla suunnitelmia että lähden opiskelemaan tai edes töihin kun vuosi vaihtuu (irti arjesta ja kotoa) mutta haaveeksi jäi kun mies lähti,en voinut enään itse harkitakkaan lasten keskenään kotiin jättöä ja töihin lähtemistä..rakastan jokaista lastani aivan liikaa mutta minusta saata.. tulee erakko tätä tahtia kun kotona pyöritän pesukonetta ja kattiloita...oikein käy kateeksi niitä joilla on joka päivä joku aikuinen juttu kaverina...no kesä tekee tuloaan jos se saisi minunkin mielen valoisemmaksi ja jos syksyllä sitten töihin lähtisin tai edes opiskelemaan kun on vain tuo peruskoulu käytynä..ehkä kuitenkin lapset sen jo syksyn tullen hyväksyy ja ymmärtää että äiti ei ole vastassa joka päivä kun koulusta tulevat..onko muita samanlaisia "erakoita" kun minä??
Vastaukset 10
Vanhimmat
kypsään aikuisuuteen kuuluu kantaa vastuu ratkaisuistaan. Ilmeisesti erotessanne sinulla oli jokin kuva mielessäsi, kuinka elämäsi muuttuisi sen myötä paremmaksi. Miksi et ole tavoitteessasi? Vain sinä tiedät vastauksen. Elämäsi ei kuulosta sen kummallisemmalta kuin muidenkaan eronneiden. Olet vain kuvitellut sen muutuvan joksikin muuksi, kuin millaiseksi se sitten todellisuudessa muotoutui. Voit itse vaikuttaa siihen kyllä, mutta tunnusta ensin tosiasiat.
ehkä tämä ero ei ole tapahtunut omasta halusta.Ei se homma kuule toimi niin et jos on lasten kanssa ollu ja yht äkkiä lähdetään työ elämään. Lapset on tottunu et äippä on kotona. On paljon muutoksia. Älä sinä kuule ali arvioi siinä!
olen ollut koko ajan lapseni kanssa lähes yksin,mies tekee pitkää päivää,joten tuntuu kuin olisin yh.mutta.toisinaan se hituttaa kun ei pääse edes kaupoille y´ksin,rauhassa.mutta,sit kun siihen on mahdollisuus,eli mummi katsoo lasta,niin hätäiseen käyn,en osaa ollenkaan olla enää niin ettei lapsi ole mukana.ihan kun niillä olisi joku hätä.höh.
eli siis,siivoan,teen ´ruuat,pyykkään,ulkoien lapsen kanssa,ihan kuin kuka tahansa muukin,tosin että minä teen ne yksin.
ei se minua harmita.oman tieni olen valinnut ja aina tästä pois pääsee jos siltä tuntuu.vaan ei tunnu.
Kyllä on elämänne ollut turhaa, jos vielä jotain suunnittelette, katsokaa peiliin, eikös siellä ole 55 näköinen, rupsahtanut äiti, jota ei edes
kuuskymppiset ukot huoli,
voi teitä ressukoita, ikänne raadatte paskan seassa,
lopputulos täys nolla, onko
sitten hyvä olla.
elämä on tässä ja nyt. jopa 55 vitosella. tai 47:lla, joka itse olen.
olen rupsahtanut. haluan ollakin, sillä ei ole mitään järkeä astua tyttären tielle. hän on nuori ja hehkeä, hänen kuuluu kukoistaa ja kerätä miesten ihailu.
minulla on oma eläni ja sen haasteet. nolla en ole, mutta hyvä minulla on olla.
manta*seni, itsetunto on kuule kova sana!
alkuperäiselle: olet juuri eronnut, kotona murkku ja elämä itselläsikin hakusessa. ota rauhallisesti. katso hetki mihin elämä asettuu ja hakeudu sitten koulutukseen tai työelämään.
30vuotta on todella vielä nuori, itselläni ei siihen aikaan ollut ensimmäistäkään lasta. nyt niitä on neljä ja suunnittelen muuten lähteväni sosiaalialan koulutukseen.
ja miehet katsoo muutakin kuin ulkomuotoa, sanoi manta* mitä tahansa
No hei. Olen myös eronnut joitakin vuosia sitten. Rankkaa se on tai siis tulee olemaan. Kävin kyllä töissä, mutta kotiin tultuani menin kylppäriin ja itkin, koetin että lapset eivät näe itkuani, koetin olla vahva ja olinkin. Minulla oli onneksi työ ja on vieläkin. Kohtasin onneksi rakkauden, eroni jälkeen. Ja nyt meillä on ihana yhteinen vauva. En osannut olla yksin. Voimia sinulle. Ehkä sinäkin löydät jonain päivänä onnen. Jaksamista.
olisit iloinen että sinulla on edes joka toinen viikonloppu omaa aikaa.jos lapsia on tehnyt niin pitäs ymmärtää että siinä se aika menee.jos haluaa mennä ja kulkea niin olisit jättäny kakrujen teon myöhempään....ehdit kyllä vielä tekemään mitä vain ku olet vielä nuori...
Ensikommenttina täytyy heti mainita, että uskomatonta välillä lukea ihmisten kommentteja; tuntuu että miksi edes lukea tällaista palstaa jos joka murheeseen on kommentti tyyliin 'mitäs olet niitä kakaroita tehnyt?' Sehän se on joka auttaa..!?! Mutta jätetään me sellaiset omaan arvoonsa..
Kirjoituksesi kiinnitti huomioini, olen suurinpiirtein saman ikäinen ja lapsia samanverran, omani himpun nuorempia. Erosimme pari vuotta sitten eikä tosiaan ihan yksinkertaista ole ollut..
Mutta minulla on ollut ihana työ, joka on ollut todellista terapiaa nämä ajat. Monesti olen ajatellut että olisin varmasti jossain 'suljetulla' ilman sitä. Siellä on pakko keskittyä työhön ja jättää kotiasiat muutamaksi tunniksi. Murheita se ei poista, eikä yksinäisiä iltoja, mutta ei ne murheet murehtimallakaan poistu; päinvastoin!!
Kun sain hiukan voimaa ja tunsin että siipeni alkavat kantaa, toteutin pitkäaikaisen unelmani ja lähdin takaisin koulun penkkiin 10 v tauon jälkeen. Itsestäni tuntuu ettei se olisi ollut suoraan eron jälkeen hyvä ratkaisu minulle koska on kuitenkin rahallisesti tiukempaa ja henkisesti vaativampaa kuin työnteko. Nyt olen kokenut sen uskomattoman haasteellisena ja antoisana.
Me äidit olemme helposti 'liian' tunnollisia ja uhrautuvaisia, koemme huonoa omaa tuntoa kun teemme jotain itsellemme kun saman ajan/rahan olisi voinut uhrata esim lapsiin. Itse tunnusatn myös olevani määrätyllä tavalla nimenomaan sellainen. Mutta ystäväni ja ammattiauttajat ovat, Luojan kiitos, pakottaneet näkemään asioita myös toisella tavalla. Kun erosin, ajattelin ja puhuin että lapsemme ovat joutuneet niin paljon kärsimään, että nyt keskityn siihen että uhraan heille kaikkeni,aikani ja elämäni..! Läheinen ystäväni, joka on myös ammatiltaan 'sielunhoitaja' sanoi, että 'sinulla ei ole mitään annettavaa muille, jollet elä ensin itsellesi. Kun teet asioita joista nautit, saat voimaa ja hyvää mieltä, SILLOIN pystyt antamaan paljon lapsillesi..'
'Uhraan' siis edelleen elämöni lapsilleni ja heidän hyvään oloonsa muistuttaen itselleni että heillä on sitä silloin kun minullakin..:)
Eli; ole luvan kanssa itsekäs, hanki työ, koulu, ota aikaa ystävien kanssa, mitä vaan joka on 'sun oma juttu', nauti siitä, ja huomaat; hitaasti mutta varmasti elämä voittaa, tunnet kuinka alkaa siivet, ne repaleisetkin siellä selässä, kantaa... Aika on poikaa-sanoo vanha sanontakin joka joskus tuntui itsestäkin tuntui vaikealta uskoa, mutta vakuutan: totta se on!
Aurinkoisia kevätpäiviä sulle ja teille kaikille:)
on juuri tuollaista vaikka mulla on ukko edelleen. Aina töissä vaan, älä unta nää että mihinkään baariin joutaisin...
Tilanteesihan on toisaalta erittäin hyväkin, jos ajattelet sen niin! Monilla ikäisilläsi on vasta vauvat mielessä ja suunnitelmissa. Itselläsi jo noinkin "isot". Lähde ihmeessä sieltä kotoa vähän muuallekin.
Onko paikkakunnallasi kansalaisopistoa, monilla paikkakunnilla järjestetään kaikenmaailman kursseja ja ohjelmaa päiväsaikaankin! Ala harrastamaan jotain, lue paljon, elämähän on mahdollisuuksia tulvillaan. Ei niitä vain kukaan kotiin tuo sinun luokse, itse se on otettava itseään "niskasta kiinni" ja mentävä kohti uusia tuulia. Kaikki mikä tapahtuu niiden kattiloiden ja kotinurkkien ulkopuolella, varmasti piristää. On vain niin helppo jämähtää siihen kotioloihin ja omiin nurkkiin. Mieli piristyy ja virkistyy kun alat kiinnittää huomiota kaikkeen uuteen ja erilaiseen. Kokeilepa joskus esim. joku sellainen harrastus tai kurssi, jota et aiemmin olisi edes kuvitellut tekeväsi ja harrastavasi. Itse olen ainakin sellainen, että helposti masennun ja väsähdän siihen tavalliseen arkeen ja ajatuksetkin pyörii vain siinä oman kodin ja perheen ympärillä. Kodin ulkopuolelta löytyy myös uusia kavereita ja ystäviä uusien harrastusten parista. Eikä kaikesta tarvitse maksaa itseään kipeäksi, senkään ei pitäisi olla ongelma että "mutta kun ei ole varaa siihen ja tähän"...
Olet vielä nuori ja elämä sulla edessä!