masennuksen tunteet?

Halusin purkaa mun ajatuksii jonnekki ja tää on atm paras paikka minkä keksin.. Eli oon alkanu aattelee et mulla saattaa olla masennusta, mut en millää haluis mennä puhuu kellekkää koska pelkään et ne tuomitsee tai ettei ne usko. Joskus kasilla (oon nyt lukion ekalla) menin puhuu terkkarille koska mulla oli tosi paljo ahistusta ja olin saanu pari kertaa paniikkikohtauksenki, mutta en vaa uskaltanu sanoo et haluisin oikeesti jotain apua, nii sanoin vaa et "ehkä ylireagoin". Se terkkari ei kyllä auttanu yhtää muutenkaa, puhu ihaniiku ei uskonu että mulla vois olla joku ongelma.
Anyway, nykyään sitä ahistusta on vielä, melkeen jokapäivä jollain tasolla, mutta se ei oo pää ongelma. Tän vuode puolella mulla on alkanu vaa tulee kokoajan semmosii paskan olon aaltoja. Tuntuu vaa et elämä ei oo elämisen arvosta ja tulevaisuus vaikuttaa toivottomalta. Oon kokoajan väsyny ja koulumotivaatio on melkeen nollassa. Syöminenki unohtuu välillä. Mun perheellä on ollu vähä ongelmii ja mul tulee siitä aivan paska olo ainaku aattelen sitä. Oon ajatellu useampaa otteesee sitä, et mitäjos vaan kuolisin? Oon miettinykki et miten tekisin sen, mutten oo kuitenkaa tullu lähelle yrittämistä koska en haluu satuttaa mun läheisiä ihmisiä, mutta jos niitä ei olisi niin olisin varmasti yrittänyt. Mulla on paljon hyvii kavereita, mutta tuntuu välillä siltä ettei niitä kiinnosta tai et ne ei haluu olla mun kaa, ja tiiän et se on tosi epärealistista koska rakastan niitä mut en voi sille mitää.
Se minkä takia kirjotin tän on koska pari päivää sitte mulle tuli taas yhtäkkii todella paska olo. Sorruin sitte viiltelyyn. Se on todella tyhmää, tiiän, mutta sevaa tuntu nii hyvältä siinä tilanteessa. Tein taas eilen nii, ja sillä kertaa ne alko vuotaakki verta. Se tuntu hyvältä koska en oo ikinä enne uskaltanu tehä nii että ne vuotaa, mutta nyt vaa on semmone olo et ei kiinnosta. Haluisin oikeesti puhuu terapeutille tai jollekkin, mutten uskalla mennä sanoo isälle tai terkkarille. Mulla on kavereita jotka on kärsiny masennuksesta ja kaikesta muustaki, mutten vaa kehtaa mennä puhuu niille koska en haluu et ne näkee mut nii avuttomana.
Tein kuukaus sitte netis masennus testejä (jotka ei oo kovin tarkkoja tiedän) ja sain kaikista lievän/kohtalaisen masennuksen. En tiiä mitä tehä.
Ilmoita


Näytä terkkarille sun viiltelyarpia niin se tietää minkälaista apua tarvitset jos se osaa ammattinsa. Toinen mahdollinen auttaja voisi olla koulusi opinto-ohjaajajos se osaa ammattinsa.
Jos ne ei osaa auttaa niin sitten menet heti terveyskeskukseen hakemaan apua.
Masennus ei parane odottamalla vaan sinun pitää hakea apua nyt, ennenkuin tapahtuu jotakin korjaamatonta.
On hyvä, että osaat purkaa ajatuksiasi tänne. Siitäkin saattaa olla pientä ensiapua.
Ilmoita
Hei,

Hyvä, että kirjoitit tilanteestasi tänne! Edellisiltä kirjoittajalta saitkin jo hyviä neuvoja.

Tässä tiedoksesi vielä pari paikkaa, joihin voit halutessasi olla yhtyedessä matalalla kynnyksellä ja anonyymisti:

- Sekasin-chat nuorille. Sekasin-chat on auki vuoden jokaisena päivänä, maanantaista perjantaihin klo 9-24 sekä lauantaisin ja sunnuntaisin 15-24. Chatissa päivystävät mielenterveyden ammattilaiset sekä koulutetut vapaaehtoiset.

- Verkkokriisikeskus Tukinet (tukinet.net) Tukinetistä saa itselleen tukihenkilön, jonka kanssa voi keskustella kahden kesken mistä tahansa hankalasta elämäntilanteesta tai mielessä olevasta huolesta. Tukinetissä on myös monenlaisia keskusteluryhmiä ja chattejä, joista voi saada vertaistukea sekä ammattilaisten neuvoja. Tukinet on avoinna kellon ympäri vuoden jokaisena päivänä.

Molempien paikkojen yhteystiedot löydät esim. tältä sivulta: https://www.mielenterveysseura.fi tai googlettamalla.

Voimia tilanteeseesi!

Lämpimin terveisin
SOS-kriisikeskus/Kata
1 VASTAUS:
Tää.

Ja tosiaan, mä suosittelen kuten ekan viestin lähettäjä sanoi näytä niitä terkkarille, jne.
Suosittelen myös, että jos et käy juttelemas just terapeutil ja vaik se kuulostais jännittäväl ja tälleen, nii se kannattaa. Itte oon sairastanu muutama vuos sitte vakavaa masennusta, ja viime vuoden syksyllä kävin juttelee kuraattorin kans. Olo alko parantuu huomattavasti. Pystyn jutteleen äitille, ja siks koska ainoo kun läheinen perhees ja johon pystyy kans luottaa. Nyt kuitenkin on tullu masennust takas, mut oon just kokeillu sekasin chattii. Sekasin chattii oon välil käyttäny just siks ku on alkanu vaik joku asia ahdistaa, tai jotain. Sen lisäks, etä sä pystyt ja voit lopettaa sen milloin tahansa jollet sä sitä halua jatkaa. Ja sä oot tosi vahva, kun kerran haluat mennä puhumaan jollekkin. Voin myös sanoo, et voit kirjoittaa vaik kirjeen tapasen sun isälles ja pyytää vaik keittiöön istuu sun kanssa. Sanot vain, että sulla on asiaa ja haluat että hän lukee sen, ja ehkä että juttelisitte asiasta. Voi kuulostaa jännittävältä, niin se onkin. Mutta sä tuut pärjää. Haet nyt vain apua ittelles, koska se on tärkeää. Muistan kun itse viiltelin, kuitenkin tein kaikkeni että en tehnyt sitä enää. Enkä ole enää tehnytkään. Juttele aina kun on mahdollisuus, niin jollekulle. Tai lue kirjaa, tai mene lenkille. Sä tuut selviää, vaikka en voikkaan kaikkea luvata.
Toivon, että tästä oli sulle apua.
+Lisää kommentti
Lisäisin edellisiin vielä sen, että koeta saada itsellesi myös ihan livenä tavattavissa oleva tukihenkilö. Ei sen tarvitse välttämättä olla mikään terapeutti tai ammattilainen, tavallinen elämää nähnyt turvallinen aikuinen riittää. Näitä vapaaehtoisia "välittävät" kai useammatkin tahot.
Ilmoita
Itsellä on aiemmin ollut hieman ''masentavaa'' oloa, joten jaan kokemustani siitä miten itse sain mielen pidettyä virkeänä. Ensiksi täytyy mainita että olen osittain geneettisistä syistä johtuen tosi poikkeava ulkonäöllisesti muihin verrattuna. On toki myös rumiakin piirteitä, jotka eivät ole tulleet geenien kautta, mutta ennen kaikkea olen sellainen joka erottuu geneettisen ''rumuutensa'' takia muista.

En nyt turhaan ala kertomaan kaikkia syitä miksi mieli pysyi maassa, kun en usko sen hyödyttävän mitään. Mutta sen sijaan kerronkin, että minkä takia itse näin maailman niin mukavan paikkana, vaihtelevasta '' synkästä'' mielestä huolimatta.

yksi tärkeimmistä syistä mikä sai mieltä pystyyn oli se että olin ihastunut yhteen tyttöön aika vahvasti. Kun olin ihastunut häneen niin oli aika vaikea pitää katsetta pois hänestä, kun ajatukset pyöri hänessä niin vahvasti. No tietysti tämä tyttö sen huomasi ja jossain vaiheessa alkoi katella takaisin ja välillä jopa alkoi hymyillä. Arvatkaapa vaan että paljonko tämmöinen piristi mieltä! Siis tyttö joka oli luonteeltaansa ehkä ihanin mitä tunsin oli aloittanut vastaamaan katsekontaktiin. Kyseinen tyttö oli siis tosi ihanan oloinen muita kohtaan ja osasi hallita kielänsä muita kohtaan, esim. ei koskaa kiroilu tai haukkunut muutenkaan muita. Tietysti myös puhuin jostain ihan perusasioista hänen kanssaan koulussa, mutta en halunnut viestiä puheellani että olen kiinnostunut hänestä, koska koin hänet melkeinpä täydellisenä tyttönä ja koin itseni ''geneettisenä ihmissaastana'', niin ajattelin että minulla ole mitää asiaa olla hänen kanssaan, saati ehdottaa hänelle ''seurustelusta'' tai ajan vietosta vapaalla. Tähän aikaan aloin myös tuntemaan yhen tutun kautta lisää ihmisiä, jotka olivat tosi mukavan olosia ja tuntui että he haluaisivat pitää minua osana porukkaa. Tuli sellainen olo että minusta saattetaan välittää ja aina valmiina antamaan tukea, vaikka heille itselle olisi siitä vaan haittaa.

Tässä vaiheessa tajusin kuinka hienoja ihmisiä suomesta löytyy ja ajattelin, että: olen mikä olen, mutta kansani on ollut niin huomaavainen ja '' ihana''minua kohtaan, että turha maata tulessa, koska se ei auta yhtään mitään. KOSKAAN EI SAA JÄÄDÄ TULEEN MAKAAMAAN!!! Ainakin voin olla AINA tukemassa ja auttamassa muita jotka tarvitsevat apua. Tästä lähti minun ''suojeluskuntahenkinen'' suhtautuminen muihin ihmisiin ja näin tämä aate piti mielen pirteänä, koska tiesin että, vaikka minä en välittäisi itsestäni, niin täällä on moni joka on valmis välittämään ja tukemaa, jotenka minäkin olen aina valmis auttamaan ja tukemaan muita.

Nyttenkin on tosi kaunis ja kivan luonteinen tyttö aina välillä tullu puhumaan niitä näitä, nii ai että kun se piristää kun sattuu olemaan vähän tunteita häntä kohtaan. Onneksi minulla on näin mukava ja uskollinen kansa tukenani ☺️🇫🇮

Jos haluat jutella henkilökohtaisesti huolistasi kanssani, niin voit lähettää sähköpostia osoitteeseen: maelanvielakin@gmail.com
Ilmoita
Itse en ole masentunut, mutta jaan kuitenkin masennukseen ja itsemurhaan liittyviä meemuja (meme) jotta voisin kokea itseni olevan osa porukkaa.
Ilmoita
En ole tuntenut iloa vuosiin. En saa huomiota kotona kun vanhemmat riitelee ja yritän hakea korvausta sille kivulla jota en ole ilmaissut.
Ilmoita

Vastaa alkuperäiseen viestiin

masennuksen tunteet?

Halusin purkaa mun ajatuksii jonnekki ja tää on atm paras paikka minkä keksin.. Eli oon alkanu aattelee et mulla saattaa olla masennusta, mut en millää haluis mennä puhuu kellekkää koska pelkään et ne tuomitsee tai ettei ne usko. Joskus kasilla (oon nyt lukion ekalla) menin puhuu terkkarille koska mulla oli tosi paljo ahistusta ja olin saanu pari kertaa paniikkikohtauksenki, mutta en vaa uskaltanu sanoo et haluisin oikeesti jotain apua, nii sanoin vaa et "ehkä ylireagoin". Se terkkari ei kyllä auttanu yhtää muutenkaa, puhu ihaniiku ei uskonu että mulla vois olla joku ongelma.
Anyway, nykyään sitä ahistusta on vielä, melkeen jokapäivä jollain tasolla, mutta se ei oo pää ongelma. Tän vuode puolella mulla on alkanu vaa tulee kokoajan semmosii paskan olon aaltoja. Tuntuu vaa et elämä ei oo elämisen arvosta ja tulevaisuus vaikuttaa toivottomalta. Oon kokoajan väsyny ja koulumotivaatio on melkeen nollassa. Syöminenki unohtuu välillä. Mun perheellä on ollu vähä ongelmii ja mul tulee siitä aivan paska olo ainaku aattelen sitä. Oon ajatellu useampaa otteesee sitä, et mitäjos vaan kuolisin? Oon miettinykki et miten tekisin sen, mutten oo kuitenkaa tullu lähelle yrittämistä koska en haluu satuttaa mun läheisiä ihmisiä, mutta jos niitä ei olisi niin olisin varmasti yrittänyt. Mulla on paljon hyvii kavereita, mutta tuntuu välillä siltä ettei niitä kiinnosta tai et ne ei haluu olla mun kaa, ja tiiän et se on tosi epärealistista koska rakastan niitä mut en voi sille mitää.
Se minkä takia kirjotin tän on koska pari päivää sitte mulle tuli taas yhtäkkii todella paska olo. Sorruin sitte viiltelyyn. Se on todella tyhmää, tiiän, mutta sevaa tuntu nii hyvältä siinä tilanteessa. Tein taas eilen nii, ja sillä kertaa ne alko vuotaakki verta. Se tuntu hyvältä koska en oo ikinä enne uskaltanu tehä nii että ne vuotaa, mutta nyt vaa on semmone olo et ei kiinnosta. Haluisin oikeesti puhuu terapeutille tai jollekkin, mutten uskalla mennä sanoo isälle tai terkkarille. Mulla on kavereita jotka on kärsiny masennuksesta ja kaikesta muustaki, mutten vaa kehtaa mennä puhuu niille koska en haluu et ne näkee mut nii avuttomana.
Tein kuukaus sitte netis masennus testejä (jotka ei oo kovin tarkkoja tiedän) ja sain kaikista lievän/kohtalaisen masennuksen. En tiiä mitä tehä.

5000 merkkiä jäljellä

Rekisteröidy, jos haluat käyttää nimimerkkiä.

Peruuta