Olen 17-vuotias ja haluan kuolla.

Voi kuule, sinun elämäsi muuttuu vielä moneen kertaan, Sinun iässäsi nuori ihminen usein uskoo, ettei ole kenellekkään tärkeä eikä muutenkaan mitenkään arvokas. Itse asiassa se voi olla tottakin. Nuoren vanhemmat ovat kiireisiä eikä kukaan pidä esim. lähettiä korvaamattomana. Niin minäkin ajattelin nuorena, että en oloe oikeastaan mitään, mutta en kyllä halunnut kuolla. Jos avioidut, olet heti tärkeä henkilö ainakin omille lapsillesi ja todennäköisesti puolisollesi. Mikään Suomessa ei estä myöskään sinua opiskelemasta vasta vähän vanhempana ja kypsyneempänä., kun ammattitoiveet selviävät. Voit vielä löytää itsesi hyvinkin tärkeältä paikalta tai ainakin ammatissa, jossa viihdyt. Köyhäkin ihminen voi matkustaa ja nähdä maailmaa, vaikka säästämällä pienestäkin palkasta aina vähän jne. Ota tulevaisuus vastaan vaikka jännittävänä tuntemattomana seikkailuna. Usko pois olet vielä tärkeä henkilö, tee itsestäsi sellainen.

Ei pahalla, mutta.. Kun minä olin ikäisesi, 16 vuotias, isäni tappoi itsensä hirttäytymällä mielisairaalassa. Äitini äskettäin kuoli alkoholismiinsa, jota kieltäytyi hoidattamasta, vaikka se tuhosi minun ja veljeni lapsuuden ja elämän vuosiksi eteenpäin. Hain itse lapsena ulkopuolisilta apua, mutta kukaan ei kuunnellut minua. Siispä teini-iässä tein typerän päätöksen ryhtyä päihteiden käyttäjäksi, siis hälläväliä kaikelle, opinnot jätin kesken, ei harrastuksia(joita ei minulle tosin milloinkaan nuorempanakaan mahdollistettu), ei normaalia ystäväpiiriä, kaikki päihteiden käyttäjiä pikkurikollisia. 6-vuotiaasta saakka minua siis kiusattiin, tätä jatkui ammattiasteeseen saakka, läpi koko peruskoulun, muutama "normaalikin "ystävä minulla sentään lapsuudessani vielä oli. Tahdoin lopulta saada kiusaamisen loppumaan, mutta koska kaikenlainen aikuisten tuki ja väliintulo puuttui, ryhdyin käyttämään alkoholia ja mitä nyt milloinkin, biletin. Lopulta kun siis aikuisiän kynnyksellä syrjäydyin, liikuin melko epämääräisessä porukassa, enkä saanut ammattiauttajilta mitään todellista tukea tilanteeseeni, vaikka toistuvasti olin sitä jo lapsesta asti hakenut. Lopulta itse n.19 vuotiaana hakeuduin a-klinikalle ja sieltä järjestyi päihdekuntoutuspaikka toisesta kaupungista, sain hiukan välimatkaa. Tulin noina aikoina voimakkaasti uskoon, mikään muu ei varmaankaan olisi minua tuolloin auttanut, olisin todennäköisesti kuollut siinä elämäntyylissä. Lopulta siis pääsin jotenkuten elämänsyrjään kiinni, suoritin .asteen opinnot loppuun ja uskoin, että tästä se elämä alkaa, mutta miten kävikään? Tapasin ex-puolisoni hengellisissä piireissä ja kuvittelin hänen olevan se Jumalan antama rukousvastaus! Menimme naimisiin hyvin nopeasti, muutaman kuukauden tapaamisestamme ja tulin raskaaksi hieman ennen avioitumistamme. Hääyönä sitten karu todellisuus paljastui-mies pahoinpiteli minut ensimmäisen kerran. Potki ja hakkasi vatsaani, raiskasi, kuristi, hakkasi nyrkeillä ympäri kehoa jne..Tätä helvettiä jatkui paitsi koko raskaus-, myös avioliittoajan, vaikka pakenin välillä turvakotiin ja hain apua/tukea viranomaisilta, mutta sitä ei annettu. Viranomaisten vastaus avunpyyntöihini oli lopulta se, että minut pakotettiin huostaanoton uhalla lähtemään suoraan synnytettyäni laitokseen ennalta määräämättömäksi ajaksi, vastasyntynyt erotettiin minusta perusteita kertomatta, ainoana tarkoituksena etsiä vikoja minusta ja kyvyttömyydestäni vanhemmuuteen useiden kuukausien ajan. Kokemaani vakavaa hengenvaarallista toistuvaa ja pitkäkestoista väkivaltaa, josta mies sai aikanaan myös liian lievän vankeustuomion, ei hoidettu lukuisista pyynnöistäni huolimatta mitenkään. Tärkeintä oli yrittää saada lapsi pois minulta minua mustamaalavilla lausunnoilla. Tässä he eivät vielä tuolloin onnistuneet, selvisin jotenkin minut pysyvästi traumatisoineista tapahtumista omaan kotiin, jossa jaksoin yksinhuoltajan arkea miehen yhä häiriköidessä meitä ja ajoittaisten pahoinpitelyiden sävyttämää arkea yksin pyörittäen yritin vain selvitä päivästä toiseen. Vuoden vielä kestin. Lopulta romahdin traumatisoitumiseni, ympärivuorokautisen valvomisen, uupumuksen ja masennukseni jäätyä "auttavien" tahojen laiminlyöntien johdosta täysin hoitamatta , se johti siihen, että yhden kerran löin lastani. Pelästyin valtavasti ja hakeuduin välittömästi psykiatrian puolelle päästäkseni sairaalaan, tajusin, että nyt en jaksa enempää. Lapseni oli etsimässäni turvallisessa perheessä hoidettavana. Viranomaiset kuitenkin kaiken tämän seurauksena tuhosivat perheeni, huostaanottivat lapseni ja yrittivät vuosia myöhemmin vielä huostaanottaa myös toisen lapseni10 vuotta mm.vanhojen teini-iän hölmöilyiden ja varjolla, valheellisilla lausumilla. Tällä kerralla viranomaiset eivät onnistuneet, tiesin jo, miten järjestelmä Suomessa toimii- uhreja ei auteta, vaan heidät pyritään syyllistämään omasta tilanteestaan ja toistuvasti uhriutetaan uudelleen. Kuopustani eivät siis saaneet, mutta olen joutunut taistelemaan lakimiehen ja terapeuttien sekä erityispsykiatrianlääkäreiden lausuntojen avulla monta vuotta. Tämä oli vain pällipuolinen ja osittainen tapahtumien kuvaus, mutta aloittajalle toisaan sellainen viesti, että OLET VASTA 17-VUOTIAS! Vaikka sinusta tuntuisi, että olet ilmaa tälle maailmalle ja läheisillesi, niin totuus on , että kyse on myös omasta asenteestasi tähän elämään. Kenities nyt on juuri sinun vuorosi aikuistua, nähdä, että maailma jossa elämme, on läpimätäpaikka, muutamia hyviä ihmisiä lukuun ottamatta. Teini-angsti tai perusteeton itsesääli nyt ei ainakaan ole vastaus mihinkään ongelmaan, se pitää ymmärtää. Ensisijaisesti aikuisuus on vastuun ottamista omista teoistaan ja muiden ihmisten hyvinvoinnista. Älä kuitenkaan jää ajelehtimaan, ehdit miettiä eksistentiaalisia asioita myöhemminkin, niihin ei koskaan lopullista vastausta voi saada. Toiset löytävät uskonnosta vastauksen, toiset urheilusta, toiset taiteesta, kuka mistäkin. Sinulla on yksi elämä, käytä se viisaasti.

Hae toki apua ja ota apu vastaan. Sinnittelemisestä ei saa mitään palkintoa, vaan ainut lopputulos on, että elämäsi on kurjaa ja surullista. Mene hoitoon äläkä vastusta hoitoa, niin saat premman elämän tuon onnettoman räpiköinnin sijasta.

Kannattaa keskustella lääkärin kanssa josko vois ohjata sut psykologille tai psykiatrille ja sitten he vois ohjata sua oman kuntasi etsivä nuorisotyölle. Kyllä kaikki järjestyy ja tsemppiä sinulle! ❤️

Riippuu kuinka kauan olet ollut onneton ja kuinka vakavasta "masennuksesta" todellisuudessa on kyse. Ammattiapu on tärkeä, mutta voi aiheuttaa riippuvuutta. Ennen kuin siihen ryhdyt ota itseäsi niskasta kiinni ja mieti onko masennukseen todellista syytä muihin verrattuna. Yksi syy voi olla virheellinen ravinto ja vitamiinien puute. Kokeilepa purkillista monivitamiineja. Tai liity johonkin harrastusryhmään tai vaikka avustajaksi johonkin hyväntekeväisyysjärjestöön. Ei sinun vielä tarvitse tietää mikä sinusta isona tulee. Nykypäivänä monet ihmiset ovat hankkineet useammankin ammatin tullakseen toimeen, koska työtä ei ole aina ollut tarjolla sillä alalla, jolle on kouluttanut itsensä. Et kertonut sukupuoltasi.