Kannas 1944 - Tri Tapio Tiihosen analyysi

"Tapio Tiihonen arvioi väitöskirjassaan Karjalan kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 (Helsingin yliopisto 1999) Puna-armeijan Viipurin valtaukseen päättyneen operaation tappioiden olleen 52 000 miestä ja täydennysten kanssa yli 60 000 miestä. Tiihosen mukaan tappiot olivat vähintään 30 ja enintään 40 prosenttia rintaman käytettävissä olevien joukkojen vahvuudesta laskutavasta riippuen.

”Kummankin armeijan divisioonat olivat käytyjen kiivaiden taisteluiden uuvuttamia ja suuresti vajaavahvuiset”, kirjoitti neuvostohistorioitsija Morozov Viipuri-operaation taisteluista. Vaikka kirjatut tappioluvut ovat ristiriitaisia Leningradin Rintaman joukkojen eri johtoportaiden välillä Puna-armeijan tappiot olivat raskaat.

Jo suurhyökkäyksen ensimmäisinä päivinä 9.–10. kesäkuuta taistelun aloittaneiden joukkojen tappiot olivat 21. ja 23. Armeijan päiväilmoitusten mukaan Valkeasaaren ja Vaskisavotan suunnissa lähes 3 000 miestä, joista 700 kaatuneina. Ennen Viipurin valtausta 11.–16. kesäkuuta tappiot olivat neuvostoarmeijoiden ilmoitusten mukaan päivittäin keskimäärin 2 600 miestä, joka vastasi noin kolmen jalkaväkipataljoonan (a’ 800) miestä."

Lähde: eversti, sotahistorioitsija Jarmo Nieminen

Jarmo Nieminen: "Tiihosen mukaan tappioluvut ovat puutteellisia ja siloteltuja. Hän päätyi tutkimuksissaan 5 000–6 000 miehen päivätappioihin, eli lähes kahden jalkaväkirykmentin vahvuisiin menetyksiin päivässä (a’ 3 200 miestä).

Neuvostoliittolaisten tappioilmoitusten perusteella ankarin taistelupäivä ennen Tali–Ihantalaa ja Vuosalmea oli 14. kesäkuuta, jolloin Puna-armeijan joukkojen menetykset kohosivat lähes 4 000:een, heistä kaatuneina 800 sotilasta.

Kuuterselän suunnassa Sahakylän vallannut kaksipataljoonainen 456. Jalkaväkirykmentti menetti 14. päivän taistelussa vahvuudestaan lähes puolet, 500 miestä. Siiranmäessä suomalaista JR 7:ää vastaan taistellut 98. Jalkaväkiarmeijakunta ilmoitti 13.–16. kesäkuuta taistelukertomuksessaan tappioikseen 3 784 miestä, joista 887 kaatuneina.

Viipurin valtauksen jälkeen 21. kesäkuuta annettiin käskyt hyökkäyksen jatkamisesta, tavoitteena Lappeenranta–Imatra-tasa. Tämän jälkeen olisi saavutettava Kotka–Kouvola.

Hyökkäys alkoi seuraavan päivänä neljän armeijakunnan voimin Viipurin itäpuolelta. Hyökkäävien joukkojen iskukyky kuitenkin hiipui. Viimeiset täydennykset tulivat 25. kesäkuuta. Ratkaisutaisteluiden alkaessa kesä-heinäkuun vaihteessa aiemmin suomalaisiin nähden ylivoimaiset neuvostojoukot olivat kärsineet valtavan mieshukan.

Neuvostoliittolaiset joukot kuluivat loppuun suomalaisten Karjalan kannaksen viivytyksessä ja Tali-Ihantalan–Äyräpään–Vuosalmen -torjuntataisteluissa. Viipurin jälkeen vastahyökkäyksissä, taidokkaasti järjestetyllä tykistön tulella, Lentorykmentti 4:n pommituksin ja saksalaisen aseavun, jalkaväki- ja panssarijoukkojen sekä Lento-osasto Kuhlmeyn tuella suomalaiset aiheuttivat neuvostojoukoille, heidän raportoimien ilmoitusten perusteella 2 500–3 000 miehen tappiot päivittäin.

Esimerkiksi Ihantalaan hyökänneen 30. Kaartin armeijakunnan tappioiksi kirjattiin 25.6.–4.7. kaatuneina ja kadonneina 1 800 sekä haavoittuneina 7 200. Yhteensä 9 000:n tappiot olivat noin puolet armeijakunnan miesvahvuudesta.

Kannaksen ankarin taistelupäivä oli neuvostoliittolaisten tappioilmoitusten mukaan 28. kesäkuuta, jolloin Leningradin Rintaman joukkojen tappiot kohosivat yli 5 000:een, heistä kaatuneina 1 800 sotilasta.

Hyökkäävien armeijoiden päiväilmoituksissa kesäkuun viimeisen viikon päivittäinen tappiokeskiarvo oli 3 800 miestä. Neuvostoliittolaisten merkintöjen mukaan tappiokeskiarvo oli heinäkuun kahden ensimmäisen viikon aikana 2 095 miestä, väheten sen jälkeen nopeasti muutamaan sataan mieheen päivässä."

KATEGORIASTA
Jarmo Nieminen:
Julkaisupäivämäärä
09.07.2014

"Tapio Tiihonen arvioi väitöskirjassaan Karjalan kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 (Helsingin yliopisto 1999) Puna-armeijan Viipurin valtaukseen päättyneen operaation tappioiden olleen 52 000 miestä ja täydennysten kanssa yli 60 000 miestä. Tiihosen mukaan tappiot olivat vähintään 30 ja enintään 40 prosenttia rintaman käytettävissä olevien joukkojen vahvuudesta laskutavasta riippuen.

”Kummankin armeijan divisioonat olivat käytyjen kiivaiden taisteluiden uuvuttamia ja suuresti vajaavahvuiset”, kirjoitti neuvostohistorioitsija Morozov Viipuri-operaation taisteluista. Vaikka kirjatut tappioluvut ovat ristiriitaisia Leningradin Rintaman joukkojen eri johtoportaiden välillä Puna-armeijan tappiot olivat raskaat.

Jo suurhyökkäyksen ensimmäisinä päivinä 9.–10. kesäkuuta taistelun aloittaneiden joukkojen tappiot olivat 21. ja 23. Armeijan päiväilmoitusten mukaan Valkeasaaren ja Vaskisavotan suunnissa lähes 3 000 miestä, joista 700 kaatuneina. Ennen Viipurin valtausta 11.–16. kesäkuuta tappiot olivat neuvostoarmeijoiden ilmoitusten mukaan päivittäin keskimäärin 2 600 miestä, joka vastasi noin kolmen jalkaväkipataljoonan (a’ 800) miestä.

Tiihosen mukaan tappioluvut ovat puutteellisia ja siloteltuja. Hän päätyi tutkimuksissaan 5 000–6 000 miehen päivätappioihin, eli lähes kahden jalkaväkirykmentin vahvuisiin menetyksiin päivässä (a’ 3 200 miestä).

Neuvostoliittolaisten tappioilmoitusten perusteella ankarin taistelupäivä ennen Tali–Ihantalaa ja Vuosalmea oli 14. kesäkuuta, jolloin Puna-armeijan joukkojen menetykset kohosivat lähes 4 000:een, heistä kaatuneina 800 sotilasta.

Kuuterselän suunnassa Sahakylän vallannut kaksipataljoonainen 456. Jalkaväkirykmentti menetti 14. päivän taistelussa vahvuudestaan lähes puolet, 500 miestä. Siiranmäessä suomalaista JR 7:ää vastaan taistellut 98. Jalkaväkiarmeijakunta ilmoitti 13.–16. kesäkuuta taistelukertomuksessaan tappioikseen 3 784 miestä, joista 887 kaatuneina.

Viipurin valtauksen jälkeen 21. kesäkuuta annettiin käskyt hyökkäyksen jatkamisesta, tavoitteena Lappeenranta–Imatra-tasa. Tämän jälkeen olisi saavutettava Kotka–Kouvola.

Hyökkäys alkoi seuraavan päivänä neljän armeijakunnan voimin Viipurin itäpuolelta. Hyökkäävien joukkojen iskukyky kuitenkin hiipui. Viimeiset täydennykset tulivat 25. kesäkuuta. Ratkaisutaisteluiden alkaessa kesä-heinäkuun vaihteessa aiemmin suomalaisiin nähden ylivoimaiset neuvostojoukot olivat kärsineet valtavan mieshukan.

Neuvostoliittolaiset joukot kuluivat loppuun suomalaisten Karjalan kannaksen viivytyksessä ja Tali-Ihantalan–Äyräpään–Vuosalmen -torjuntataisteluissa. Viipurin jälkeen vastahyökkäyksissä, taidokkaasti järjestetyllä tykistön tulella, Lentorykmentti 4:n pommituksin ja saksalaisen aseavun, jalkaväki- ja panssarijoukkojen sekä Lento-osasto Kuhlmeyn tuella suomalaiset aiheuttivat neuvostojoukoille, heidän raportoimien ilmoitusten perusteella 2 500–3 000 miehen tappiot päivittäin.

Esimerkiksi Ihantalaan hyökänneen 30. Kaartin armeijakunnan tappioiksi kirjattiin 25.6.–4.7. kaatuneina ja kadonneina 1 800 sekä haavoittuneina 7 200. Yhteensä 9 000:n tappiot olivat noin puolet armeijakunnan miesvahvuudesta.

Kannaksen ankarin taistelupäivä oli neuvostoliittolaisten tappioilmoitusten mukaan 28. kesäkuuta, jolloin Leningradin Rintaman joukkojen tappiot kohosivat yli 5 000:een, heistä kaatuneina 1 800 sotilasta.

Hyökkäävien armeijoiden päiväilmoituksissa kesäkuun viimeisen viikon päivittäinen tappiokeskiarvo oli 3 800 miestä. Neuvostoliittolaisten merkintöjen mukaan tappiokeskiarvo oli heinäkuun kahden ensimmäisen viikon aikana 2 095 miestä, väheten sen jälkeen nopeasti muutamaan sataan mieheen päivässä.

Neuvostoarkistojen mukaan tappiot olivat 105 000, joista kaatuneina 22 000 miestä. Tiihonen osoittaa tutkimuksessaan, että neuvostojoukot kärsivät Karjalan kannaksella kesällä 1944 em. lukuja huomattavasti suuremmat tappiot. Hän päätyy laskelmissaan 2 703–3 863 mieheen päivää kohden. Tiihonen arvioi kokonaistappioksi 189 000 miestä. Hänen tutkimustensa perusteella Kannaksella haavoittui tai kuoli 1000–1 400 Leningradin Rintaman sotilasta kilometriä kohden.

Tappioiden tuottaminen voidaan myös ilmaista suomalaisten taidokkaasti onnistuneena strategisena viivytyksenä – yhtenä toisen maailmansodan onnistuneimmista – jossa oikea-aikaisella ja maantieteellisestä syvällä alueella heikennetään vihollista ennen ratkaisutaisteluja. Kolmannes tappioista tuotettiin Karjalan kannaksen viivytystaisteluissa.

Ratkaisun hetkellä kesä-heinäkuun vaihteessa aiemmin suomalaisiin nähden ylivoimaiset neuvostojoukot olivat kärsineet valtavan mieshukan ja hyökkäävien joukkojen iskukyky lopussa, reservejä ei enää ollut.

Ts. puutteelliset neuvostoraportitkin tunnustavat vähintäin 105,000 miehen tappiot Kannaksella. Tiihonen löysi 50% alikirjaukset jo ajalle 9-20.6.44 (31, 000 miehen tappioiden sijasta tappiot vähintäin 60,000).

Puutteelliset kirjaukset siis myöntävät Viipurin jälkeiset 74,000 miehen tappiot. Tiihosen mukaan tappiot ovat nousseet lähes tuplasti suuremmiksi. Ehdoton minimi 104,000 ja maksimi 143,000.

Venäläinen sotahistorioitsija (sotahistorian akatemian puheenjohtaja) Lev Lopukhovskyn mukaan Neuvostoliiton sotilastappiot kuolleina ovat olleet suuremmat kuin 8.6-10 miljoonaa. Kuolleiden määrä 14.6 miljoonaa hänen tutkimuksensa mukaan. Amerikkalainen itärintaman sotahistorioitsija David Glantz tukee Lopukhovskyn tutkimustuloksia Lopukhovskyn kirjan esipuheessa.

Kannaksen taistelut kesällä 1944 eivät sinällään sisällä mitään erityisiä piirteitä.
Venäläiset kykenivät läpimurtoon,mutta eivät kyenneet saarrostamaan ja tuhoamaan suomalaisia joukkoja.
Rintaman siirtyessä vauhdilla länteen pitenivät venäläisten huoltolinjat,joka heikensi mahdollisuuksia keskitetyn tulen käyttöön.
Suomalaiset,alkujärkytyksestä selvittyään,haalivat painopistesuunnalle kaiken irrotettavissa olevan materiaalin,joka sitten riittikin heikentyneen hyökkääjän pysäyttämiseen.
Samaten rintamakomentajat alkoivat "päästä rytmiin",jolloin vastaiskut ja puolustuksen ajantasainen johto olivat tehokkaita.
Mutta tärkein tekijä oli se jokaisen rivimiehenkin tajuama fakta,että jos juokseminen jatkuu,tulee ryssä kyllä perässä.

Näin ei ole, mikäli tarkastellaan Mottorin mutkaa ja Kuuterselkää. Se perustui maskirovkaan ja saksalaisista saadun kokemuksen jälkeen se oli erittäin helppo operaatio.

Wikipedian tiedot venäläisten tappioista lienevät yläkanttiin, koska käytiin vain kolme isompaa taistelua.

Lopussa reservejä kyllä oli Viipurin tienoolla, venäläiset eivät varsinaisesti pelänneet suomalaisten, vaan saksalaosten vastahyökkäystä,

"Kannaksen ankarin taistelupäivä oli neuvostoliittolaisten tappioilmoitusten mukaan 28. kesäkuuta, jolloin Leningradin Rintaman joukkojen tappiot kohosivat yli 5 000:een, heistä kaatuneina 1 800 sotilasta."

Lukema paljastaa oikeastaan jo paljon realistisemman kaatuneiden 35% osuuden kokonaistappioista. Tiihosen mukaan viralliset neuvostotappiot koko ajan alkoivat lähestyä todellisuudessa kaatuneiden määrää.

35% x 189,000 = 66,000 kuollutta.

On höpöpuhetta että kokonaistappioista vain 21% olisi ollut menehtyneitä.

Suomalaisten Kannaksella ja Laatokalle olleiden joukkojen kokonaistappiot kesä-heinäkuussa olivat 59,500 joista taisteluissa menehtyneitä 14,900.

Periaatteessa puna-armeijan olisi pitänyt tuottaa 3-4 kertaa suuremmat tappiot suomalaisille mitä se itse kärsi. Sen sijaan suomalaiset tuottivat hyökkääjälle yli 4 kertaa suuremmat tappiot mitä se itse koki.

Kun ottaa huomioon voimasuhteet Kannaksella 10-17.6.44:

-1600 kenttätykkiä vs. noin 250-300
- noin 700 hyökkäysvaunua vs 35
- noin 1 000 lentokonetta vs. 50
-270 000 sotilasta vs 75 000

...on syytä todeta että tuollaisella ylivoimalla hyökkääjän olisi pitänyt saartaa ja tuhota koko Suomen hevosvetoinen armeija Länsi-Kannaksella. Sen sijaan yhtään suomalaista pataljoonaakaan ei saartamalla tuhottu.

Kun voimasuhteet hiemankin tasoittuivat kuun lopulla:

-1600 kenttätykkiä vs 700
- 400 hyökkäysvaunua vs 60
-250 000 vs 120 000

hyökkäys yski, painopistesuunnalle saatiin enää vain 1:3 miesylivoima toivotun 1:10 sijasta (suuret puna-armeijan tappiot, suomalaiset lukivat hyvin vihollisen liikkeet) ja lopulta eteenkin suomalaisten tykistö teki todella pahaa jälkeä hyökkääjien keskuudessa.

Govorovin porukan suoritus ei ollut hääppöinen koska Suomella ei ollut mikään teknoarmeija. Sotataito suomalaisilla oli vain huomattavasti parempi.

Kaksi päivää Siiranmäki-Kuuterselässä maksoi hyökkääjälle 20,000 miestä. Tämä on tiedetty Suomessa jo kauan aikaa. Sieltä oli tiedusteluraportit ja radiotiedustelujen kaappaamat sanomat tukivat näitä analyysejä.

Tiihosen mukaan neuvostotykistö aiheutti omille joukoilleen noin 1,000 miehen tappiot 10.6.44. Näitä "friendly fire" tappioita se aiheutti myös Kuuterselkä-Siiranmäellä, Ihantalassa ja Vuosalmella. Mustamäellä sen panssariosastot sotivat myös keskenään useita tunteja tuhoten toistensa hyökkäysvaunuja useita kappaleita. Taistelujen ja muun möhlimisen seurauksena Liikkuvan Osaston päällikkö eroitettiin tehtävistään.

Mutta edelleen on auki se miksi suomalaiset onnistuivat paremmin kuin saksalaiset Valko-Venäjällä tai Länsi-Ukrainassa samana kesänä 1944. Mikä suomalaisten toiminnassa oli parempaa?

Oliko pääsyy ettei Suomella ollut Hitlerin tapaista kiusankappaletta sotkemassa sodankäyntiä?

Operaatio Barbarossa huipentui lokakuussa 1941 Moskovan edustalla, pitäen hallussaan 1,300,000 km2 laajuista aluetta.

Miettikää miksi Neuvostoliitto menetti sodassa kuolleina 14,600,000 sotilasta. Mitä tämä kertoo sen sotilaallisesta suorituskyvystä tai Stalinin halukkuudesta tapatuttaa omia sotilaitaan?

Ja kaiken tämän jälkeen valtakunta luhistui kasaan. Mielestäni pitkässä juoksussa Neuvostoliitto hävisi sotansa siinä kuin Natsi-Saksakin. Suomalaisten on syytä tuntea kiitollisuutta veteraanien kyvystä estää barbaarien tulo Sisä-Suomeen. Olimme edelläkävijöitä marxilaisen hirmuvallan vastustamisessa.

Noin 20% VVS:n käyttämästä lentokonekalustosta Suomea vastaan hyökkäyksen alussa oli amerikkalaisvalmisteisia. Eteenkin Airacobrien osuus oli huomattava. Kun ne oli ammuttu alas alkoi La-5 ja Jak-koneiden osuus kasvaa. Puna-armeija käytti laajalti amerikkalaista kuljetuskalustoa.

Vaikka USA:kin jeesasi Stalinia niin ei siitä Suomen valtausyrityksestä mitään tullut. 600 000 miestä Suomea vastaan ei riittänyt.

Maastollisesti Suomen valtauksen hankalimmat alueet olivat vasta alkamassa. Suomi oli jo laatinut alustavan suunnitelman tilata Saksasta 50 tykistöpatteriston verran (saksalaista) kalustoa. Toteutuessaan se olisi lähes tuplannut tykistötehon ja edesauttanut kaluston yhtenäistämisessä.

Kaikki nämäkin asiat vaikuttivat niin että Suomen miehittämiseen NL olisi tarvinnut huomattavan suuret määrät enemmän resursseja. Länsivallat puolestaan kritisoivat ylipäätänsä sitä että NL tuhlaa paukkujaan Suomen suunnalla.

Stalinille tuli pää täyteen tikkuja Karjalan männyistä.

Kumma kyllä tämä heikko puna-armeija valloitti Berliinin.

Yksityiskohtana miettinyt olen ,,
Punaarmeijan hyökkäystä ihantalassa,
Siinä pyöräkankaan paikkeilla meinasivat läpimurtoa, mutta suomen tykistö ampui hyökkäys ryhmittymät lähtöasetelmiinsa. Meni konearmeijan kärki, Ryntäyksen tarkoitettu kaartinosastot tuhoutui.,,,Yms.
Oliko hyökkäys väylä niin ahdas, ja hyökkäystie ainoa mahdollinen? Siis miksi punaarmeija oli niin kasassa ryhmittymineen?

Kesä-heinäkuun 1944 tappiotilastoja on luettu väärin sillä sairastumiset vääristivät Suomen lukemia. Kaatuneet, haavoittuneet ja kadonneet Kannaksella, Laatokan Karjalassa ja Rukajärvellä ( ilma- ja merisota) olivat n. 49,500 kun Neuvostoliiton tappiot pelkissä rintamajoukoissa nousivat noin 270,000:een.

Tappiosuhde siis 1:5.4. Missä se puna-armeijan "huikea tehokkuuden paraneminen" kun vielä panssaritappiot lähes 1,000?