Skitsoaffektiivinen häiriö

Ei se ole "tauti". Voi kamalaa, olet saanut tuollaisen diagnoosin ja joutunut psykiatrian huijaamaksi.

Kyse on elämän ongelmista ja traumaattisista olosuhteista, joihin ihmisen psyyke reagoi luonnollisella tavalla.

Psyykenlääkkeet joita saamaasi diagnoosiin yleensä määrätään ovat huumausaineiden kaltaisia aineita. Ne ovat pitkäaikaiskäytössä haitallisia ja vaurioittavat keskushermostoa. Niistä voi olla vaikea vierottautua.

Vertaistukea ja näkökulmia:

https://madinfinland.org/

Dokumentti Avoimen dialogin hoitomallista, joka on käytössä Länsi-Lapin sairaanhoitopiirissä ja jonka avulla ihmisiä autetaan toipumaan erilaisista henkisistä kriiseistä ilman tai lähes ilman lääkkeitä:

https://www.youtube.com/watch?v=c4aKg7gZZrk

No mitä nyt taas? Kirjoitin osaatko englantia? Annoin linkin turvalliselle englanninkieliselle sivustolle, joka on keskittynyt mielenterveyden asioihin. Hyviä keskusteluja. Kuka kiusaa minua näillä poisteluilla jatkuvasti?!

Se on automaattinen valvontajärjestelmä. Pitkät vieraskieliset lainaukset ja lyhyemmätkin englanninkieliset linkit häviävät usein ilman järkevää syytä. Ilmeisesti algoritmien huonon määrittelyn johdosta tms. .- Laita linkin sijaan pari hakusanaa, joilla sivusto löytyy hakukoneesta, niin automaatti todennäköisemmin ei poista sitä.

Eräälle ystävälleni annettiin nuorena diagnoosi skitsoaffektiivisesta häiriöstä. Hänen toimintakykynsä oli suhteellisen hyvä eräistä selvästi ilmenevistä ja elämää haittaavista ongelmista huolimatta. Masennusjaksot, ahdistuneisuus, arkuus ja toisinaan epätavalliset uskomukset ja aistimukset (joita psykiatrisessa järjestelmässä nimitetään asenteellisesti "harhoiksi") johtuivat hyvin todennäköisesti hänen vaikeasta, monin tavoin traumaattisesta lapsuudestaan, josta hän minullekin usein kertoi. Hänelle määrättiin aluksi ajoittain, lopulta yhä piteneviä aikoja neuroleptejä, ja oletettavasti ainakin osittain niiden johdosta hänen tilansa paheni vähitellen niin että hänelle diagnosoitiin parinkymmenen vuoden lääkkeenkäytön jälkeen keski-iässä skitsofrenia.

Olettamukseni lääkkeiden osuudesta hänen tilansa pahenemiseen perustuu puolueettomien tutikimusten tuottamaan tietoon neuroleptien pitkäaikaisvaikutuksista. Tätä tutkimustietoa referoidaan mm. professori Peter Götzschen kirjassa Tappava psykiatria ja lääkinnän harha.

Ystäväni on nykyään kuin varjo itsestään. Hänen kognitiivinen toimintansa on heikentynyt ja ruumiillinen kuntonsa heikko. Hän ei selviä enää itsenäisesti asuvana eikä jaksa harrastaa juuri mitään. Keskusteleminenkin on vaikeaa. Vierottautuminen lääkkeistä olisi tässä vaiheessa hyvin hankalaa, ja siinä hän tarvitsisi hoitosuunnitelman ja asiantuntevaa tukea.

Avoimen dialogin mukaisessa hoidossa, psykososiaalisin keinoin tuettuna, kevyellä ja tarkoin harkitulla lääkityksellä tai mahdollisesti kokonaan ilman lääkkeitä hoidettuna ystäväni olisi todennäköisesti selviytynyt ongelmistaan. Hän olisi edelleen se sosiaalisesti aktiivinen, opiskeleva ja osa-aikatyössä käyvä ihminen, jollaisena häneen tutustuin. Hän on edelleen luova, älykäs, empaattinen ja herkkä, mutta vahvat reseptihuumeet ovat rikkoneet hänen mielensä ja ruumiinsa niin etteivät nämä ominaisuudet enää pääse esille kuten ennen, eikä niistä siten juuri ole iloa eikä hyötyä hänelle.

Ystävälleni oli vaikea paikka, kun piti jossain vaiheessa hakea työkyvyttömyyseläkettä. Skitsofreniadiagnoosi oli traumaattinen, eikä hän halua uskoa sitä. Mielestäni ei pitäisikään uskoa.