Nyt taas yöllä alkaa ahdistaa ja kovasti. En ole nukkunut hyvin aikoihin, pitäisi mennä nukkumaan, mutta ei saa nukuttua, ja sekin ahdistaa lisää. Ajattelin vaan kysyä keksiikö kukaan, miksi minun kannattaisi enää elää? Miksi ei, no siitä seuraavaksi...
Noin viisi vuotta sitten tapahtui onnettomuus/sairastuminen, jonka seurauksena minulla on jatkuvat kivut, ja olen liikuntarajoitteinen. Tilaani ei ole olemassa mitään hoitoa, kaikki mahdollinen on kokeiltu, ja kaikki mahdolliset lääkärit tavattu. Nyt käytössä on vahvimmat mahdolliset särkylääkkeet, ja niistä ei paljon ole apua. Ei siitä sen enempää.
Ennenkuin sairastuin, olin liikunnallinen ja menevä nuori ihminen. Opiskelin kiinostavaa alaa, mutta töissä en ollut koskaan ollut. Opiskelu keskeytyi, enkä kykene enää sitä jatkamaan. Koska työtaustaa ei ollut, jäin ulkopuolelle kaikesta kuntoutuksesta, apuvälineistä, ja ennenkaikkea korvauksista. Opiskelijalla kun ei ole mitään turvaa sairastumisen varalta.
Nyt tuloni on minimi sairaseläke, eli n. 400 euroa kuussa. Loppuelämän ajan. Siitä pitäisi maksaa ottamani opintolainat muu eläminen. Eipä oikein ota onnistuakseen.
Suurin osa entisistä kavereista on etääntynyt, alussa kaikki puhuivat siitä, mitä tehdään kun paranen, nyt kukaan ei puhu juuri mistään. Minä järjestin yleensä kaikki menemiset ja tekemiset, nyt en pääse enää mukaan laskettelemaan tai bailaamaan. Joku käy joskus säälistä minua kotona moikkaamassa, vaivautuneesti kysellään, että onko ollut kipuja... En ole enää hauskaa seuraa... No en todella, koska olen katkera ja vihainen, epätoivoinenkin. Ja masentunut.
Aikani kuluu niin, että avaan tv:n, ja katselen sitä. Välillä syön jotain. Surffaan netissä, ja taas katselen telkkaria. Ehkä pari kertaa viikossa soittelen sukulaisille tai niille muutamalle ystävälle, jotka ovat jaksaneet kuunnella. Heillekkään en enää viitsisi valittaa, heillä on omat, suuretkin, huolensa. Ei ole mitään paikkaa mihin mennä, ei yötä eikä päivää, ei mitään järkevää tekemistä, ei mitää mihin minua tarvittaisiin. Ei mitään, mitä voisin tehdä. Ehdotuksia?
Joko harrastus? Miten? Ei ole yhtään ylimääräistä rahaa. Ja lisäksi, en voi kävellä paljonkaan, en istua pitkään, en seisoa pitkään, en kantaa mitään, en kumartua, en tehdä juuri mitään. No, voin maata paikallani, ja liikkua muutamia askeleita pikku vuokrakämpässäni. Ja voin ajatella, valitettavasti.
Työ, opiskelupaikka tai jotain vastaavaa? Katso edeltä, missä työssä tai opiskelussa voi maata paikallaan kaiket päivät?
Uusia kavereita? Kukas tulee tänne kotiin olemaan uusi kaverini?
Jotain muuta? Mitä? En ole keksinyt. Ei kannata ehdottaa psykologia/ammattiauttajaa, on jo yritetty. Sairaalassa ei kuulema ole resursseja antaa kuin lyhytkestoista terapiaa, siellä "hoitosuhde" päättyi pari viikkoa sitten. Kelan terapian oamvastuuseen ei ole rahaa.
Niin, eipä tässä muuta. Olkaa onnellisia jos olette terveitä, ja jos pystytte liikkumaan. Olkaa vielä onnellisempia, jos teillä on ystäviä, ja vielä vähän rahaakin. Teillä on vielä toivoa, käyttäkää elämänne hyvin.
Noin viisi vuotta sitten tapahtui onnettomuus/sairastuminen, jonka seurauksena minulla on jatkuvat kivut, ja olen liikuntarajoitteinen. Tilaani ei ole olemassa mitään hoitoa, kaikki mahdollinen on kokeiltu, ja kaikki mahdolliset lääkärit tavattu. Nyt käytössä on vahvimmat mahdolliset särkylääkkeet, ja niistä ei paljon ole apua. Ei siitä sen enempää.
Ennenkuin sairastuin, olin liikunnallinen ja menevä nuori ihminen. Opiskelin kiinostavaa alaa, mutta töissä en ollut koskaan ollut. Opiskelu keskeytyi, enkä kykene enää sitä jatkamaan. Koska työtaustaa ei ollut, jäin ulkopuolelle kaikesta kuntoutuksesta, apuvälineistä, ja ennenkaikkea korvauksista. Opiskelijalla kun ei ole mitään turvaa sairastumisen varalta.
Nyt tuloni on minimi sairaseläke, eli n. 400 euroa kuussa. Loppuelämän ajan. Siitä pitäisi maksaa ottamani opintolainat muu eläminen. Eipä oikein ota onnistuakseen.
Suurin osa entisistä kavereista on etääntynyt, alussa kaikki puhuivat siitä, mitä tehdään kun paranen, nyt kukaan ei puhu juuri mistään. Minä järjestin yleensä kaikki menemiset ja tekemiset, nyt en pääse enää mukaan laskettelemaan tai bailaamaan. Joku käy joskus säälistä minua kotona moikkaamassa, vaivautuneesti kysellään, että onko ollut kipuja... En ole enää hauskaa seuraa... No en todella, koska olen katkera ja vihainen, epätoivoinenkin. Ja masentunut.
Aikani kuluu niin, että avaan tv:n, ja katselen sitä. Välillä syön jotain. Surffaan netissä, ja taas katselen telkkaria. Ehkä pari kertaa viikossa soittelen sukulaisille tai niille muutamalle ystävälle, jotka ovat jaksaneet kuunnella. Heillekkään en enää viitsisi valittaa, heillä on omat, suuretkin, huolensa. Ei ole mitään paikkaa mihin mennä, ei yötä eikä päivää, ei mitään järkevää tekemistä, ei mitää mihin minua tarvittaisiin. Ei mitään, mitä voisin tehdä. Ehdotuksia?
Joko harrastus? Miten? Ei ole yhtään ylimääräistä rahaa. Ja lisäksi, en voi kävellä paljonkaan, en istua pitkään, en seisoa pitkään, en kantaa mitään, en kumartua, en tehdä juuri mitään. No, voin maata paikallani, ja liikkua muutamia askeleita pikku vuokrakämpässäni. Ja voin ajatella, valitettavasti.
Työ, opiskelupaikka tai jotain vastaavaa? Katso edeltä, missä työssä tai opiskelussa voi maata paikallaan kaiket päivät?
Uusia kavereita? Kukas tulee tänne kotiin olemaan uusi kaverini?
Jotain muuta? Mitä? En ole keksinyt. Ei kannata ehdottaa psykologia/ammattiauttajaa, on jo yritetty. Sairaalassa ei kuulema ole resursseja antaa kuin lyhytkestoista terapiaa, siellä "hoitosuhde" päättyi pari viikkoa sitten. Kelan terapian oamvastuuseen ei ole rahaa.
Niin, eipä tässä muuta. Olkaa onnellisia jos olette terveitä, ja jos pystytte liikkumaan. Olkaa vielä onnellisempia, jos teillä on ystäviä, ja vielä vähän rahaakin. Teillä on vielä toivoa, käyttäkää elämänne hyvin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mulla on lähipiirissä kaksikin sairaseläkkeellä olevaa nuorta, jotka ovat sairauden ja liikenneonnettomuuden takia huonossa kunnossa. Toinen pyörätuolissa ja toinen liikkuu vaivalloisesti. Kumpikin on käynyt läpi vaikeat masennukset ja valvomiset, ovat raivonneet ja tiuskineet, olleet turhautuneita ja halunneet kuolla.
Tunteesi elämää kohtaan on ihan normaalia. Sun pitäisi tehdä samoin kuin he....vertaisten joukkoon! Oletko etsinyt tietoa nuorista, joilla on samoja kokemuksia? Tietokoneella pystyy tekemään työtä, ja sosiaalitoimiston on autettava taloudellisesti. Yhdistykset paikkakunnalla auttavat avun hakemisessa ja toinen näistä mun tutuista käy ravintoloissa, elokuvissa, urheilu-ja musiikkitapahtumissa vointinsa mukaan. Hän sai seurakseen henkilökohtaisen avustajan kaupungilta, koska vetosi yksinäisyyteen ja masennukseen. He käyvät yhdessä eri tapahtumissa.
Pahinta on olla yksin, ja parasta on löytää samanlaisia kokemuksia saaneita sielunkumppaneita. Kukaan ei ymmärrä sua paremmin kuin sellainen, joka on läpikäynyt vastaavia kokemuksia.
Voimia sulle, keskustelu tai kirjoittaminen asioista auttaa, mutta yksin olemaan ei pidä jäädä. Jääminen on itsestä kiinni, kukaan ei voi sua pakottaa mihinkään, mutta vertastuki auttaa sua nousemaan sieltä syvimmästä pahasta olotilasta. Muista ettet ole ainoa, jolle on käynyt noin!
Elämä on kaikkea. Iloa, naurua, itkua, surua, paskaa ja ne pitää käydä läpi uudelleen ja uudelleen.
Voimia!
Ala harrastamaan shakkia.
Taitaa olla vähän vaikeaa pelata...
Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä lukea viestiäsi. Itse olen kolmen nuoren ihmisen äiti. Pojallamme on sellainen sairaus, joka on vähän samantapaista elämää tuonut kuin sinulla nyt. Ystäviä ei juuri muuta kuin ne vanhat tutut netissä. Katso: www.aslan.fi tai www.rikurinne.com Itse myös kuuntelen www.radiodei.fi Siellä on myös nuorten ohjelmaa. Myös soittaa voi sinne.