En enää tiedä miten jaksan elää. Joka suunnassa tuntuu, että ovet lyödään nenän edestä kiinni.
Masentunut olen ollut jo kauan, niin pitkään kuin muistan. Minulla on menneisyydessäni rankkoja kokemuksia, joihin en ikinä ole saanut lääkitystä ja sairaanhoitajan satunnaisia juttutuokioita kummempaa apua. Tällä hetkellä en ole syönyt lääkkeitä pitkään aikaan enkä käy missään hoidossa. Olen yrittänyt varata lääkäriaikaa, viimeksi työterveydestä josta sanottiin samantien uupumusta valiteltuani, että heiltä ei enää aikaa heru koska asiani ei ole niin kiireellinen ja ohjasivat uuden palveluntarjoajan vastaanotolle (työterveyshuolto vaihtuu). Uniapneaa minulla on tutkittu ja deps-pisteet sielläkin osoittautuivat melko korkeaksi, mutta eipä minua sen koommin sieltäkään ohjattu mihinkään. Sovittiin soittoaikaa puolen vuoden päähän kunhan olen ensin kokeillut nukkua kylkiasennossa ja katsoa onko siitä apua väsymykseen.
En jaksa työkavereitani, työpäivistä selviäminen on täyttä helvettiä. Työyhteisössä, joka on muutoksen keskellä ja kaikki haluavat näyttää olevansa parempia kuin joku toinen, ovat töykeitä ja epäystävällisiä, jotkut kohtelevat minua kuin ilmaa. Minun ohitseni katsotaan kuin minua ei olisi olemassakaan. Virheistä huomautellaan korostuneesti aina, ikinä ei saa kuulla onnistuvansa missään. En jaksa tätä nykypäivän työelämää, en niin mitenkään.
Olen täysin yksin tämän tuskani kanssa. Olen kyllä parisuhteessa, mutta puolisoni ei osaa auttaa enkä halua häntä kuormittaa ajatuksillani, enkä samoin sukulaisiani. Ne ystävät jotka minulla on, tuntuvat pikemminkin kaatavansa jatkuvasti minun niskaani omia asioitaan. Kun minulla on pari kertaa pahan oloni kanssa mennyt kuppi nurin ja olen ahdistuneena yrittänyt puhua ajatuksistani, saan aina tämän vastauksen: "en minä oikein osaa sanoa tuohon mitään". Tämä sama sekä puolisoltani että sukulaisiltani, jotka ovat lähimpiä ihmisiäni. Kerran kun riitelin puolisoni kanssa, sain jonkun itsetuhoimpulssin jota en itsekään ymmärrä ja lähdin kämpästä pois sanoen puolisolleni etten enää tule takaisin. Taisin myös vihjata tappavani itseni. Kuitenkin tulin niin sanotusti järkiini ja tulin takaisin kotiin - puolisoni oli nukkumassa. Tämä viimeistään varmisti, ettei häntäkään ilmeisesti kiinnosta vaikka kuolisin pois saman tien.
Nyt tilanne on se, etten jaksa enää rämpiä yksin. Kukaan ei halua/pysty/kykene/ole kiinnostunut auttamaan minua, vaikka itse olen koko elämäni ollut aina valmis auttamaan muita ihmisiä. Olen aina kuunnellut, tukenut, ollut olkapäänä ja antanut neuvoja kun minulta on niitä tarvittu. Nyt kun minä olen yrittänyt pahasta olostani puhua, kukaan ei osaa sanoa mitään. Niinpä olen päätynyt piilottamaan kokonaan muilta ihmisiltä ja esittämään kaiken olevan hyvin. On paljon helpompaa elää tämän tuskan kanssa omassa tynnyrissään kuin kokea torjuntaa silloin kun yrittää vähääkään siitä tuoda esiin.
En kuitenkaan jaksa elää näin. Niinpä itsemurha alkaa tuntua oikein hienolta vaihtoehdolta, koska tälle yksinäisyydelle ja pahalle uuvuttavalle ololle ei ole loppua näköpiirissä ilmeisesti muuta kuin viisi metriä multaa päällä. Olen koko elämäni enemmän tai vähemmän tämän asian kanssa elänyt ja erinäisten ammattilaisten kanssa jutellut saamatta muuta apua kuin lähinnä pillereitä ja nyt alkaa tulla raja vastaan. Kukaan ei ilmeisesti voi sanoa eikä tehdä mitään, edes osoittaa että olisin ihmisenä mitenkään sen verran tärkeä että vaivautuisi edes kuuntelemaan jos minulla on jotain muuta sanottavaa kuin jotain ympäripyöreää päivän kuulumisia tai muita höpöhöpö-juttuja. Kaikki tuntuu vaan niin pohjattoman turhalta ja merkityksettömältä kun elämässä ei ole mitään ilon aihetta tai edes syytä elää.
Masentunut olen ollut jo kauan, niin pitkään kuin muistan. Minulla on menneisyydessäni rankkoja kokemuksia, joihin en ikinä ole saanut lääkitystä ja sairaanhoitajan satunnaisia juttutuokioita kummempaa apua. Tällä hetkellä en ole syönyt lääkkeitä pitkään aikaan enkä käy missään hoidossa. Olen yrittänyt varata lääkäriaikaa, viimeksi työterveydestä josta sanottiin samantien uupumusta valiteltuani, että heiltä ei enää aikaa heru koska asiani ei ole niin kiireellinen ja ohjasivat uuden palveluntarjoajan vastaanotolle (työterveyshuolto vaihtuu). Uniapneaa minulla on tutkittu ja deps-pisteet sielläkin osoittautuivat melko korkeaksi, mutta eipä minua sen koommin sieltäkään ohjattu mihinkään. Sovittiin soittoaikaa puolen vuoden päähän kunhan olen ensin kokeillut nukkua kylkiasennossa ja katsoa onko siitä apua väsymykseen.
En jaksa työkavereitani, työpäivistä selviäminen on täyttä helvettiä. Työyhteisössä, joka on muutoksen keskellä ja kaikki haluavat näyttää olevansa parempia kuin joku toinen, ovat töykeitä ja epäystävällisiä, jotkut kohtelevat minua kuin ilmaa. Minun ohitseni katsotaan kuin minua ei olisi olemassakaan. Virheistä huomautellaan korostuneesti aina, ikinä ei saa kuulla onnistuvansa missään. En jaksa tätä nykypäivän työelämää, en niin mitenkään.
Olen täysin yksin tämän tuskani kanssa. Olen kyllä parisuhteessa, mutta puolisoni ei osaa auttaa enkä halua häntä kuormittaa ajatuksillani, enkä samoin sukulaisiani. Ne ystävät jotka minulla on, tuntuvat pikemminkin kaatavansa jatkuvasti minun niskaani omia asioitaan. Kun minulla on pari kertaa pahan oloni kanssa mennyt kuppi nurin ja olen ahdistuneena yrittänyt puhua ajatuksistani, saan aina tämän vastauksen: "en minä oikein osaa sanoa tuohon mitään". Tämä sama sekä puolisoltani että sukulaisiltani, jotka ovat lähimpiä ihmisiäni. Kerran kun riitelin puolisoni kanssa, sain jonkun itsetuhoimpulssin jota en itsekään ymmärrä ja lähdin kämpästä pois sanoen puolisolleni etten enää tule takaisin. Taisin myös vihjata tappavani itseni. Kuitenkin tulin niin sanotusti järkiini ja tulin takaisin kotiin - puolisoni oli nukkumassa. Tämä viimeistään varmisti, ettei häntäkään ilmeisesti kiinnosta vaikka kuolisin pois saman tien.
Nyt tilanne on se, etten jaksa enää rämpiä yksin. Kukaan ei halua/pysty/kykene/ole kiinnostunut auttamaan minua, vaikka itse olen koko elämäni ollut aina valmis auttamaan muita ihmisiä. Olen aina kuunnellut, tukenut, ollut olkapäänä ja antanut neuvoja kun minulta on niitä tarvittu. Nyt kun minä olen yrittänyt pahasta olostani puhua, kukaan ei osaa sanoa mitään. Niinpä olen päätynyt piilottamaan kokonaan muilta ihmisiltä ja esittämään kaiken olevan hyvin. On paljon helpompaa elää tämän tuskan kanssa omassa tynnyrissään kuin kokea torjuntaa silloin kun yrittää vähääkään siitä tuoda esiin.
En kuitenkaan jaksa elää näin. Niinpä itsemurha alkaa tuntua oikein hienolta vaihtoehdolta, koska tälle yksinäisyydelle ja pahalle uuvuttavalle ololle ei ole loppua näköpiirissä ilmeisesti muuta kuin viisi metriä multaa päällä. Olen koko elämäni enemmän tai vähemmän tämän asian kanssa elänyt ja erinäisten ammattilaisten kanssa jutellut saamatta muuta apua kuin lähinnä pillereitä ja nyt alkaa tulla raja vastaan. Kukaan ei ilmeisesti voi sanoa eikä tehdä mitään, edes osoittaa että olisin ihmisenä mitenkään sen verran tärkeä että vaivautuisi edes kuuntelemaan jos minulla on jotain muuta sanottavaa kuin jotain ympäripyöreää päivän kuulumisia tai muita höpöhöpö-juttuja. Kaikki tuntuu vaan niin pohjattoman turhalta ja merkityksettömältä kun elämässä ei ole mitään ilon aihetta tai edes syytä elää.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Luin kertomuksesi. Hyvin kuvattu, ja luulen että tajuan sinua.
Kannustaisin yrittämään edelleen aikaa terveydenhuollosta! Olet niin epätoivoisen oloinen, että minusta voisit ihan akuuttiaikaakin saada. Joko olet kunnallisesta, tavallisesta terveyskeskuksesta kysynyt, se olisi erillinen työterveydestä? Minusta sinä tarvitset apua, asioidesi selkiinnyttämistä. Kirjoititkohan jotakin lääkityksestä, sinulla ei olle mitään kai? Se kortti sinun on vielä käännettävä. Entä, olisiko mitenkään mahdollista sinun mennä akuutisti nyt yksityiselle psykiatrille?
Tiedän, että monet neuvot ovat heppoisen tuntuisia, koska jo kaukaa on sairautesi juontunut, kaikki oirehdintasi. Itselläni sikäli sama tilanne, että voin todella huonosti masennuksen ja ahdistuneisuuden takia, mitkä nekin juontavat varhaislapsuudestani. Mitään ei tilanteelle enää voi tehdä, monet terapiatkin on käyty. Kaikki ne ovat toki ajallaan tukeneet minua, mutta nyt tuntuu kaoottiselta taas. Varhaiset vammat tulevat pintaan. En saanut aikaa omalääkärille, mutta nyt kokeilen mennä yksityiselle. Se maksaa paljon, mutta minun on ihan pakko kokeilla, on kyseltävä apua. Eihän yksi käynti ennestään vieraalla lääkärillä edes riitä mihinkään. Huokaus sinun ja minun puolesta. Kokeile rukoilla, niin minä nyt teen.