Vanhoillislestadiolaisten kielipeli

ei alemmuutta. Olen yksistään iloinen, että usko suojelee minua niin monelta asialta - ei minun tarvitse hävetä vakaumustani millään tasolla.

Toiseksi, en ymmärrä viestisi tarkoitusta taaskaan. Lainaat vain muiden tekstiä - mitä yrität sanoa?

Vanhoillislestadiolaiset ajattelevat, että Jumalan edessä tehty, kuolemaan asti kestävä avioliitto on ainoa tapa elää parisuhteessa. Ennen avioliittoa ei kuulu olla seksiä, vaikka olisi kuinka kiusauksia. Niinpä avioliittoon suositellaan menemään mahdollisimman pian seurustelun aloittamisen jälkeen. Lihalliset ilot ovat pahuuttaa muualla, paitsi avioliittossa. Jopa lapsen "itsetutkiskelut" ovat syntiä, ja näin muokataan herkemmän ihmisen osalta maaperää loppuelämän ahdistuksille. Lestadiolaisessa elämässä seksi on hurjan tabu asia; tosiasioita ei tunnusteta.

Entä parisuhde? Ovatko lestadiolaiset onnellisia parisuhteessaan? Havaintojeni perusteella he ovat aika onnellisia perheessään. Lapset ja siihen liittyvä työ pakottaa panostamaan perheeseen, ja siihen liittyvää onnea ei voi aliarvioida. Näin siis parhaimmillaan, eli jos mies ymmärtää olla mukana hommassa. Entä parisuhde? Kysyn tuota taas, sillä mietin, että onko onnellisimmassakaan tapauksissa tarpeeksi aikaa ja energiaa parisuhteelle? Vai uhkaako parisuhteeseen liittyvät tärkeät asiat hukkua ainaiseen huoleen ja pelkoon raskaaksi tulemisesta? Minulla on sellainen tuntuma, että aika monessa lestadiolaisperheessä vaimo suree salaa sitä, ettei elämän kaikki osa-alueet ole nyt aivan kohdallaan. Ellei henkisten vammojen vuoksi osaa varsinaisesti kaivata seksiä, ainakin yksi perheenjäsen on vaille biologian vaatimien tarpeiden tyydytystä: mies. Ainahan mies kaipaa enemmän, kuin mitä voi saada, sanotaan, ja se ehkä pitää paikkansakin, mutta rajansa kaikella. Jos selibaatti kestää kuukauden, toisenkin, vuoden ja jopa toisenkin, on sataprosenttisen varma asia, että siinä on lähes kaikilla miehillä suuret houkutukset "syntiin".

Hieman toiseen asiaan, sivuuttaen samaa aihetta: Voiko olla, että kuolemaan kestävä avioliitto aiheuttaa asenneongelmia: koska avioliitto on joka tapauksessa ikuinen, ei ole tarvetta "panostaa"? Olen tuollaista havainnut. Perheessä näyttää olevan kaikki kunnossa, yhteispeli toimii, lapset ovat kunnollisia jne, mutta parisuhteessa ei näytä olevan "kipinää". Taiteilen tässä vähän heikoilla jäillä, sillä tiedostan, sillä eihän "vapaissakaan" parisuhteessa onni kukoista automaattisesti. Mutta olisiko kuitenkin vapaammilla säännöillä helpompi elää? Ja olla onnellinen? Tiedän monta lestadiolaispariskuntaa, jotka ovat solmineet avioliiton todella nuorena. Onko pelkästään hyvä asia, että he joutuvat ajattelemaan tämän kestävän kuolemaan asti? Viisaimmat ymmärtävät kääntää asian edukseen: koska olemme nyt yhdessä, tehdään tästä yhteinen onnemme. Mutta: onnelliseen parisuhteeseen liittyy olennaisesti nuo lihalliset ilot, sehän on aivan selvä asia. Jos parisuhde on vain toimiva kaveruus-suhde, houkutus ulkopuolelta saataviin lihan iloihin on helposti suuri. Tästä tosiasta ei lestadiolaisuudessa puhuta.

Rippikoulussa sanoi leiri-isäntä itsetyydytyksestä ja esiaviollisesta seksistä, että "hetken hurma, lopun elämän turma". Todella vastuuttomasti sanottu, nuorelle, identiteettiongelmien kanssa kamppailevalle nuorelle miehelle. Siitä hetkestä lähtien minulla oli suuri lisätaaakka: oma itseni. En voinut hyväksyä itseäni sellaisena kuin olin. Vaikka olin kaiken järjen mukaan aivan normaali nuori mies. Nuo asiat muokkasivat itsetuntoani aivan konkreettisesti.

Entä seurustelut? Tosi paljon ristiriitoja. Ensiksi siitä, ettei kumpikaan tunne seksualisuuttaan, ja ovat täysin "vihreitä". Sen jälkeen siitä, että seksuaalinen tunne toista kohtaan on herännyt molemminpuolisesti, mutta ei vielä koeta olevamme valmiita sitoutumaan loppuelämäksi. Koko ajan täytyi hakea rippi-isiä, joille tunnustaa lankeemuksensa. (Naimisiinhan ei voi mennä, kun naisella on vielä opiskelut kesken, ja väistämättömän tuntuinen lastensynnytysputki uhkaa katkaista opiskelut.) Lestadiolaisen käsityksen mukaan kuuluu tutustua toiseen ihmiseen hyvin, ennen kuin on (avioliiton solmimisen jälkeen) valmis seksiin. Loppujen lopuksi seksittömässä seurustelussa käy usein kuitenkin niin, ettei parisuhde etene aidosti, vaan koko ajan on mielessä nuo "kuumat asiat", ja niiden vuoksi tulee alituiseen ristiriitatilanteita. Mielestäni ihminen on valmis "läheisempään tuttavuuteen" toisen kanssa, kun on syntynyt luottamussuhde. Joskus se tulee hyvinkin nopeasti, ja on pelkästään luontevaa antaa tilanteen edetä luonnon vaatimassa järjestyksessä.

Entä ne ikuiset parisuhteet? Uskon sellaisiin, mutta ei se aina eka kerralla onnistu. Parisuhteen salat oppii iän ja kokemuksen myötä. Itsetuntemuksen myötä. Siihen saattaa kuulua rikottuja sydämiä ja raskaita kokemuksia. Ei taida olla kovin helppoa tietä onneen. Asenne on tärkein: onko tämä ihminen niin arvokas minulle, että haluan olla hänen luottamuksena arvoinen? Silloin kestää myös kiusauksia. Ilman lahkon sääntöjä. Kärkevästi sanottuna: hyväkin parisuhde on kortilla koko ajan, ja siihen kannattaa siksi panostaa. Jos olet löytänyt itsellesi sopivan kumppanin, hän arvostaa sitä, ja jää todennäköisesti vierellesi, ja panostaa juttuun omalta osaltaan.