Tässä on vielä hetki ennen yo-kirjoituksia ja ajattelin vähän treenata ainekirjoitustaitojani. Tarkoituksena olisi oppia ottamaan huomioon kaikki mahdolliset näkökulmat ja koota sitten niistä jonkinlainen ehjä, laajakatseinen kokonaisuus. Jos jollain on todella tylsä päivä eikä mitään tekemistä, vois lukaista tuon alla olevan aineen raakaversion (!), ja esittää mahdollisia uusia näkökulmia.
Mikä kauhuelokuvissa kiehtoo?
Olen toivoton kauhuelokuvafani. Vähintään kerran viikossa kutsumme poikaystäväni kanssa muutaman kaverin kylään, teemme popcornia ja istahdamme television ääreen kahdeksi tunniksi seuraamaan teurastusta. Joskus, kun erehdyn ajattelemaan harrastustamme syvällisemmin, tajuan, miten sairaalta se vaikuttaa. On kummallista, miten tapahtumat, jotka tosielämässä suistaisivat tasapainoisimmankin mielen raiteiltaan, ovat lasin läpi katsottuna mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa viihdettä.
Psykologian näkökulmasta tarkasteltaessa kauhuelokuvien katselua voidaan tulkita kahdesta eri lähtöasetelmasta. Ihminen kohtaa päivittäin ahdistavia ja pelottaviakin asioita, mutta annokset ovat niin pieniä, ettei pahaa oloa tule purettua. Kauhuelokuvia katsellessa omat pelot, vaikkapa pelon työprojektin epäonnistumisesta, voi heijastaa alitajunnastaan elokuvaan. Näin ihmisellä on lupa olla hetki kauhuissaan, mitä hänen psyykkinen hyvinvointinsa ja ehkä jopa aivojen kemiallinen tila saattaa vaatia. Elokuvan jälkeen sytytetään valot ja viedään tyhjät sipsikulhot keittiöön. Itselläni ainakin on sopivan kauhuelokuvan jälkeen kummallisen helpottunut ja turvallinen olo. Kaikki on hyvin ja mieli rauhoittunut.
Toinen psykologinen näkökulma on se, että ihminen elää nyt turvallisempaa elämää kuin mihin hänen psyykeensä on valmis. Osa psyykeen kehityksestä on geenien ohjaamaa, ja evoluutio on unohtanut kutistaa pelkoalueitamme, vaikka suurin osa pelkojemme aiheista on vähentynyt tai kadonnut vuosien saatossa. Enää meidän ei tarvitse pelätä susia kotimatkalla tai ruttoa kyläillessämme naapurikylässä. Ruoansaanti on taattu, terveydenhuollon palvelut loistavat, ja poliisille voi soittaa jos vähänkin räsähtää takapihalla. Tämän selitysmallin mukaan psyykeemme kokee silti normaalina ajoittaisen pelkäämisen, ja hankkimalla keinotekoisia pelkoja pidämme itsemme tunnetasapainossa.
Kauhun tarvetta voi myös selittää hieman biologisemmasta näkökulmasta, vaikka biologia ja psykologia menevätkin tällaisilla aihealueilla usein ristiin. Pelästyminen lisää adrenaliini -nimisen hormonin erityistä, koska elimistö valmistautuu taistelemaan tai pakenemaan. Adrenaliinitason noustessa ihminen havainnoi, ajattelee ja toimii tavallista nopeammin ja tehokkaammin. Adrenaliinin eritys kohoaa hetkellisesti myös urheillessa, ja urheilusta seuraavaa virkistynyttä ja pirteää oloa onkin selitetty adrenaliinin avulla. Ehkä kauhuelokuvat ovat sohvaperunoiden tapa saavuttaa samantyyppinen tunne? Itse koen pienen adrenaliinitason nousun lähes välttämättömäksi kerran tai kaksi viikossa. Oli se sitten saavutettu urheilemalla tai kauhuelokuvia katselemalla, siitä seuraa aina jotenkin kummallisen selkeä ja virkistynyt olo.
Sosiaalipsykologialla on myös oma sanansa sanottavana tähän asiaan. Pelko on poikkeuksellisen sosiaalinen tunne. Se leviää ryhmässä ja ryhmän suhtautuminen vaikuttaa suoraan yksilön reaktioon. Pelon kokeminen yhdessä on tauotonta vuorovaikutusta, joka ei edes vaadi sanoja. Kauhuelokuvaa katseltaessa jaetaan katselukumppaneiden kanssa jotain intiimiä – nimittäin arka, henkilökohtainen tunne –, ja kokemus voi parhaassa tapauksessa olla hyvin yhdistävä. Muistan hyvin kenen sormia rutistin katsellessani Hannibalia ja kenen olkapäähän käänsin kasvoni kun Hollowman kävi liian pelottavaksi. Tämän psyykkisellä tasolla tapahtuvan yhdistymisen lisäksi kauhuelokuvan valitsijalla saattaa olla muitakin taka-ajatuksia. Draama tai komedia ei ehkä anna hyvää syytä käpertyä poikaystävän kainaloon tai näyttää omaa maskuliinista voimaansa suojelemalla tyttöystävää televisiomöröiltä.
LOPETUS puuttuu vielä, ja otsikonkin saatan muuttaa.
Mikä kauhuelokuvissa kiehtoo?
Olen toivoton kauhuelokuvafani. Vähintään kerran viikossa kutsumme poikaystäväni kanssa muutaman kaverin kylään, teemme popcornia ja istahdamme television ääreen kahdeksi tunniksi seuraamaan teurastusta. Joskus, kun erehdyn ajattelemaan harrastustamme syvällisemmin, tajuan, miten sairaalta se vaikuttaa. On kummallista, miten tapahtumat, jotka tosielämässä suistaisivat tasapainoisimmankin mielen raiteiltaan, ovat lasin läpi katsottuna mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa viihdettä.
Psykologian näkökulmasta tarkasteltaessa kauhuelokuvien katselua voidaan tulkita kahdesta eri lähtöasetelmasta. Ihminen kohtaa päivittäin ahdistavia ja pelottaviakin asioita, mutta annokset ovat niin pieniä, ettei pahaa oloa tule purettua. Kauhuelokuvia katsellessa omat pelot, vaikkapa pelon työprojektin epäonnistumisesta, voi heijastaa alitajunnastaan elokuvaan. Näin ihmisellä on lupa olla hetki kauhuissaan, mitä hänen psyykkinen hyvinvointinsa ja ehkä jopa aivojen kemiallinen tila saattaa vaatia. Elokuvan jälkeen sytytetään valot ja viedään tyhjät sipsikulhot keittiöön. Itselläni ainakin on sopivan kauhuelokuvan jälkeen kummallisen helpottunut ja turvallinen olo. Kaikki on hyvin ja mieli rauhoittunut.
Toinen psykologinen näkökulma on se, että ihminen elää nyt turvallisempaa elämää kuin mihin hänen psyykeensä on valmis. Osa psyykeen kehityksestä on geenien ohjaamaa, ja evoluutio on unohtanut kutistaa pelkoalueitamme, vaikka suurin osa pelkojemme aiheista on vähentynyt tai kadonnut vuosien saatossa. Enää meidän ei tarvitse pelätä susia kotimatkalla tai ruttoa kyläillessämme naapurikylässä. Ruoansaanti on taattu, terveydenhuollon palvelut loistavat, ja poliisille voi soittaa jos vähänkin räsähtää takapihalla. Tämän selitysmallin mukaan psyykeemme kokee silti normaalina ajoittaisen pelkäämisen, ja hankkimalla keinotekoisia pelkoja pidämme itsemme tunnetasapainossa.
Kauhun tarvetta voi myös selittää hieman biologisemmasta näkökulmasta, vaikka biologia ja psykologia menevätkin tällaisilla aihealueilla usein ristiin. Pelästyminen lisää adrenaliini -nimisen hormonin erityistä, koska elimistö valmistautuu taistelemaan tai pakenemaan. Adrenaliinitason noustessa ihminen havainnoi, ajattelee ja toimii tavallista nopeammin ja tehokkaammin. Adrenaliinin eritys kohoaa hetkellisesti myös urheillessa, ja urheilusta seuraavaa virkistynyttä ja pirteää oloa onkin selitetty adrenaliinin avulla. Ehkä kauhuelokuvat ovat sohvaperunoiden tapa saavuttaa samantyyppinen tunne? Itse koen pienen adrenaliinitason nousun lähes välttämättömäksi kerran tai kaksi viikossa. Oli se sitten saavutettu urheilemalla tai kauhuelokuvia katselemalla, siitä seuraa aina jotenkin kummallisen selkeä ja virkistynyt olo.
Sosiaalipsykologialla on myös oma sanansa sanottavana tähän asiaan. Pelko on poikkeuksellisen sosiaalinen tunne. Se leviää ryhmässä ja ryhmän suhtautuminen vaikuttaa suoraan yksilön reaktioon. Pelon kokeminen yhdessä on tauotonta vuorovaikutusta, joka ei edes vaadi sanoja. Kauhuelokuvaa katseltaessa jaetaan katselukumppaneiden kanssa jotain intiimiä – nimittäin arka, henkilökohtainen tunne –, ja kokemus voi parhaassa tapauksessa olla hyvin yhdistävä. Muistan hyvin kenen sormia rutistin katsellessani Hannibalia ja kenen olkapäähän käänsin kasvoni kun Hollowman kävi liian pelottavaksi. Tämän psyykkisellä tasolla tapahtuvan yhdistymisen lisäksi kauhuelokuvan valitsijalla saattaa olla muitakin taka-ajatuksia. Draama tai komedia ei ehkä anna hyvää syytä käpertyä poikaystävän kainaloon tai näyttää omaa maskuliinista voimaansa suojelemalla tyttöystävää televisiomöröiltä.
LOPETUS puuttuu vielä, ja otsikonkin saatan muuttaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Luin vain kaksi viimeistä kappaletta.
En puhuisi pelosta tai laittaisin sanan ainakin lainausmerkkeihin.Elokuvan katsomiskokemuksessa on lähinnä kysymys jännityksen kokemisesta - ei todellisesta kauhusta eikä pelosta.
Olet muuten ihan oikeassa. Harmi vain, että palautin ko. aineen eilen tarkastettavaksi aika surkeana versiona =) Loppui into kesken. Mutta kiitoksia kuitenkin!