Jo vuosi on vierähtänyt siitä, kun palasin lasten kanssa Suomeen Amerikan kodistamme. Tuoreena ovat kuitenkin muistissa kolmen vuoden takaiset tunnelmat, kun valmistauduimme odottavaisin mielin suureen loikkaan, suurperheen muuttoon Yhdysvaltoihin. Muistan, miten lähes koko perheen voimin kävimme arkoina viisumihaastattelussa Yhdysvaltojen suurlähetystössä Helsingissä ja jännittyneinä odotimme viisumeja, jotka jo seuraavalla viikolla tulivatkin postitse kotiimme maagisilla L-2 leimoilla varustettuna. Seuraavat muistikuvat ovat muuttofirman saapumisesta. Siitä, kun he jäivät paketoimaan kotiamme pakettiin ja me kaasuttelimme kahdella vuokra-autolla mummolan ja ystävien kautta lentokenttähotelliin ennen pitkää lentoa uuteen kotiimme uudella mantereella. Muistan sen kaiken kuin eilisen.
Tuo ulkomaan jakso on jättänyt meihin kaikkiin jäljen. Ehkä se on opettanut suhtautumaan eri kulttuuritaustaisiin ihmisiin luontevasti ja herättänyt myös orastavan mielenkiinnon maailman eri kansalaisuuksia kohtaan. Tuliaisina on makumuistojen yltäkylläisyyttä, tärkeitä ihmissuhteita ja muistoja uusista paikoista. Ennen kaikkea meillä on kokemus tavallisesta arjesta uuden keskellä, osalla meistä jopa kokemus kouluarjen alkamisesta täysin ummikkona. Se elämänjakso oli ajoittain haastavaa, mutta samalla myös kasvattavaa ja palkitsevaa.
Muistojen albumissa on myös niputtain kokemuksia juhlista. Päällimmäisenä tunnepitoiset kokemukset erilaisista jouluista ja tietoisuus siitä, että erilainen joulu voi olla ihan hyvä joulu, vaikkei siinä olekaan kaikki aivan samoin kuin lapsuuden Suomi-jouluissa. Tai että amerikkalaisissa häissä voidaan tarjoilla hääkakun sijaan kuppikakkuja ja hautajaisissa voidaan olla varvastossuillakin. Ja että se kaikki on tosi okei, koska tunnelma on lämmin ja rakkaudellinen.
Miksi halusimme kuitenkin palata Suomeen? Minä ennenkaikkea siksi, että olen äiti. Ja vanhempana siksi, että täysi-ikäiset ja ne melkein täysi-ikäiset lapsemme asuivat Suomessa. Ikävä ja saatavilla olemisen tarve kasvoivat sisälläni niin suureksi, että muutto tuntui välttämättömältä. Paluumuuttajalapsemme halusivat koko Yhdysvalloissa asumisen ajan palata kotimaahan ehkä siksi, että Suomi oli heidän muistikuvissaan kultareunainen Onnela, jossa vapaus tarkoitti ihan oikeastikin lupaa liikkua melko vapaasti ilman ainaista saattajaa kintereillään. Paluumuuttajapoikiemme mielestä Suomi tarjosi muistikuvissa tuttuutta ja turvaa, ja tavallaan paluu olikin heille helppoa.
Silti kotimaahan paluuseen liittyy yllättävyyksiä, joita on voinut ajoittain olla hankala tunnistaa. Maailmalle lähtiessä jo oikein odotti, että moni asia elämässä muuttuu ja että ongelmia mitä todennäköisemmin on vastassa esimerkiksi virastoasiointeja opetellessa. Itse koin, että palasimme vahvasta palvelukulttuurista karuntuntuiseen itsepalvelukulttuuriin, kun palasimme takaisin Suomeen. Tietysti myös minulla saattoi kotimaahan paluuseen liittyä epärealistisia tunnemuistoja ja moni asia oli muuttunut ulkomailla olon aikana. Suomeen palasi perhe, jonka pienimmälle lapselle esimerkiksi kotimaahan paluu tarkoittikin muuttamista uuteen koulukulttuuriin - hänellä kun oli kokemusta vain amerikkalaisesta koulusta.
Pamu-perheemme sai täydennystä keskellä kuuminta kesää, kun lähtömme jälkeen vielä vuodeksi Yhdysvaltoihin töihin jäänyt miehenikin palasi kuluneena kesänä kotiin. Ihan kokonaan ja lopullisesti. Rohkeasti hän viimein irtisanoutui sikäläisestä työpaikastaan ja asettui omalle paikalleen isäksi ja aviomieheksi luoksemme Suomeen. Olimme kaikki hyvin iloisia hänen paluustaan ja hän siitä, että saattoi taas kunnolla olla ja elää meidän kanssamme. Arkista ja siksi niin uudella tavalla taas juhlavaa perhe-elämää täällä maksalaatikkoeinesten ja toimivan joukkoliikenteen Onnelassa.
Aivan ongelmitta ei paluumuutto hänelläkään mennyt. Vaistosin, miten hän mielessään puntaroi monia asioita ja sitä, miksi täällä kotimaassa joku asia tehdään noin eikä näin. Lomakuukauden jälkeen käynnistynyt tiivis työnhakujakso tuotti hetkittäin yllättäviäkin pettymyksiä. Mieheni totesi, että asiat menevät juuri niin kuin taivaan Isä on tarkoittanut ja siihen on hyvä turvata. Koko perhe eli mukana työnhaun eri vaiheissa, ja ilo kupli kaikkien kasvoilla, kun muutamien viikkojen työnhakuprosessi tuotti toivottavan lopputuloksen ja uusi työpaikka varmistui.
En itse vieläkään oikein ymmärrä, miksi elämä etenee, niin kuin se etenee. Miksi on jätettävä taakseen niin monia ihmisiä, tärkeitä tapahtumia ja paikkoja ja miksi on halattava niin monia hyvästejä. Jääminen paikalleen ei kuitenkaan ollut minulle koskaan todellinen vaihtoehto, kun tuli mahdollisuus kokeilla ulkomailla asumista. Ja se kannatti, lähteminen. Jääminen ulkomaille ei myöskään ollut enää mahdollista, kun oivalsin, miten puolikkaana siellä elin, sittenkin. Onneksi minun ei tarvitse kaikkea ymmärtää. Asiat elämässä menevät juuri niin kuin on tarkoitettu.
Tuo ulkomaan jakso on jättänyt meihin kaikkiin jäljen. Ehkä se on opettanut suhtautumaan eri kulttuuritaustaisiin ihmisiin luontevasti ja herättänyt myös orastavan mielenkiinnon maailman eri kansalaisuuksia kohtaan. Tuliaisina on makumuistojen yltäkylläisyyttä, tärkeitä ihmissuhteita ja muistoja uusista paikoista. Ennen kaikkea meillä on kokemus tavallisesta arjesta uuden keskellä, osalla meistä jopa kokemus kouluarjen alkamisesta täysin ummikkona. Se elämänjakso oli ajoittain haastavaa, mutta samalla myös kasvattavaa ja palkitsevaa.
Muistojen albumissa on myös niputtain kokemuksia juhlista. Päällimmäisenä tunnepitoiset kokemukset erilaisista jouluista ja tietoisuus siitä, että erilainen joulu voi olla ihan hyvä joulu, vaikkei siinä olekaan kaikki aivan samoin kuin lapsuuden Suomi-jouluissa. Tai että amerikkalaisissa häissä voidaan tarjoilla hääkakun sijaan kuppikakkuja ja hautajaisissa voidaan olla varvastossuillakin. Ja että se kaikki on tosi okei, koska tunnelma on lämmin ja rakkaudellinen.
Miksi halusimme kuitenkin palata Suomeen? Minä ennenkaikkea siksi, että olen äiti. Ja vanhempana siksi, että täysi-ikäiset ja ne melkein täysi-ikäiset lapsemme asuivat Suomessa. Ikävä ja saatavilla olemisen tarve kasvoivat sisälläni niin suureksi, että muutto tuntui välttämättömältä. Paluumuuttajalapsemme halusivat koko Yhdysvalloissa asumisen ajan palata kotimaahan ehkä siksi, että Suomi oli heidän muistikuvissaan kultareunainen Onnela, jossa vapaus tarkoitti ihan oikeastikin lupaa liikkua melko vapaasti ilman ainaista saattajaa kintereillään. Paluumuuttajapoikiemme mielestä Suomi tarjosi muistikuvissa tuttuutta ja turvaa, ja tavallaan paluu olikin heille helppoa.
Silti kotimaahan paluuseen liittyy yllättävyyksiä, joita on voinut ajoittain olla hankala tunnistaa. Maailmalle lähtiessä jo oikein odotti, että moni asia elämässä muuttuu ja että ongelmia mitä todennäköisemmin on vastassa esimerkiksi virastoasiointeja opetellessa. Itse koin, että palasimme vahvasta palvelukulttuurista karuntuntuiseen itsepalvelukulttuuriin, kun palasimme takaisin Suomeen. Tietysti myös minulla saattoi kotimaahan paluuseen liittyä epärealistisia tunnemuistoja ja moni asia oli muuttunut ulkomailla olon aikana. Suomeen palasi perhe, jonka pienimmälle lapselle esimerkiksi kotimaahan paluu tarkoittikin muuttamista uuteen koulukulttuuriin - hänellä kun oli kokemusta vain amerikkalaisesta koulusta.
Pamu-perheemme sai täydennystä keskellä kuuminta kesää, kun lähtömme jälkeen vielä vuodeksi Yhdysvaltoihin töihin jäänyt miehenikin palasi kuluneena kesänä kotiin. Ihan kokonaan ja lopullisesti. Rohkeasti hän viimein irtisanoutui sikäläisestä työpaikastaan ja asettui omalle paikalleen isäksi ja aviomieheksi luoksemme Suomeen. Olimme kaikki hyvin iloisia hänen paluustaan ja hän siitä, että saattoi taas kunnolla olla ja elää meidän kanssamme. Arkista ja siksi niin uudella tavalla taas juhlavaa perhe-elämää täällä maksalaatikkoeinesten ja toimivan joukkoliikenteen Onnelassa.
Aivan ongelmitta ei paluumuutto hänelläkään mennyt. Vaistosin, miten hän mielessään puntaroi monia asioita ja sitä, miksi täällä kotimaassa joku asia tehdään noin eikä näin. Lomakuukauden jälkeen käynnistynyt tiivis työnhakujakso tuotti hetkittäin yllättäviäkin pettymyksiä. Mieheni totesi, että asiat menevät juuri niin kuin taivaan Isä on tarkoittanut ja siihen on hyvä turvata. Koko perhe eli mukana työnhaun eri vaiheissa, ja ilo kupli kaikkien kasvoilla, kun muutamien viikkojen työnhakuprosessi tuotti toivottavan lopputuloksen ja uusi työpaikka varmistui.
En itse vieläkään oikein ymmärrä, miksi elämä etenee, niin kuin se etenee. Miksi on jätettävä taakseen niin monia ihmisiä, tärkeitä tapahtumia ja paikkoja ja miksi on halattava niin monia hyvästejä. Jääminen paikalleen ei kuitenkaan ollut minulle koskaan todellinen vaihtoehto, kun tuli mahdollisuus kokeilla ulkomailla asumista. Ja se kannatti, lähteminen. Jääminen ulkomaille ei myöskään ollut enää mahdollista, kun oivalsin, miten puolikkaana siellä elin, sittenkin. Onneksi minun ei tarvitse kaikkea ymmärtää. Asiat elämässä menevät juuri niin kuin on tarkoitettu.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kaunis tarina, mutta aivan liian pitkä.
En kutsuisi itseäni paluumuuttajaksi, jos olisin asunut Suomen ulkopuolella vain pari kolme vuotta. Te vain kävitte siellä. Olette suomalaisia, ette paluumuuttajia. Toivottavasti Suomeenkin tulleista ulkomaalaisista suurin osa palaa kotiinsa kokeiltuaan ulkomailla asumisen huumaa.
Kolmessa vuodessa kehittelit ehkä itsellesi muka-imagon, jossa 'paluumuuttaja' ihmettelee, miten kotimaassa tehdään asioita hassulla tavalla, joka tuntuu sinusta vieraalta, koska siellä muualla oli toisin. Käväisysi ulkomailla tekee sinusta omasta mielestäsi mielenkiintoisen henkilön. Ihmettelet, miksi kaikki eivät ole halukkaita kuuntelemaan tarinoitasi ulkomailta. Sinulle tuntuu tärkeältä puhua USA:sta ikäänkuin muka-arkisesti. Pitkän aikaa pidät itseäsi Amerikka-asiantuntijana. Ihmettelet, kun asiantuntemukseesi ei luoteta, ja Amerikasta puhutaan sinun läsnäollessasi kysymättä sinulta, miten asiat siellä 'oikeasti' ovat.
Onko noin? Ainakin pitkästä kirjoitelmastasi voisi päätellä, että ulkomailla käynti oli sinulle Suuri Asia. Toisaalta myönnät kokeneesi olevasi puolikas. Ehkä sittenkin sinussa on realistisuutta? Asuin itse toisessa suuressa siirtolaismaassa hiukan yli 20 vuotta. Sekin oli (minulle) kiinnostava prosessi. Ensimmäiset viisitoista vuotta keskityin torjumaan Suomea ja suomalaisuutta, sitten aloin tajuta suomalaisuuteni ja arvostaa muistojeni Suomea. Paluu oli monella tavalla suuri onni, ja on sitä vieläkin, mutta se oli shokki, miten tyly, ilkeä, pahantahtoinen, ahne, tyrannimainen, henkisesti köyhä ja sidottu Suomi nykyään on. Olin lähtiessäni liian nuori, jotta voisin arvioida, oliko kotimaa tällainen jo silloin. Ehkä juuri siksi lähdin. Tai ehkä läksin siksi, koska olin muukalainen tässä maailmassa ja ajattelin, että vierasmaalaisuus antaisi sosiaalisesti hyväksyttävän syyn olla muukalainen. Tavallaan se antoikin, monta vuotta.
Nykyinen globalistinen ideologia manipuloi ihmisiä muuttamaan pois kotimaistaan, jotta kansallisvaltioiden olemassaolon oikeutus haalistuisi. Olen iloinen, että suurperheenne järkevöityi ja tuli takaisin tänne, minne kuulutte, kuten minäkin tulin.