Koska aurinko paistaa?

itse menetin lapseni 18 raskausviikolla napanuorakomplikaation vuoksi. Joten osaan kuvitella , miltä Sinusta nyt tuntuu.
Raskaus oli vielä erittäin toivottu; en enää ollut kuvitellutkaan, että voisin vielä tulla raskaaksi. Joten suru oli pohjaton. Ei paljon lohduttanut, kun lääkäri totesi, että onnea uuteen yritykseen...

Aluksi elin sumussa. Olin päivät yksin kotona ja itkin ja huusin ja ainoa järkevä ajatus oli se että haluan vauvani takaisin.

Kauppareissut meni jonkinlaisessa unessa, muistan , kuinka ensimmäisellä maitokauppareissulla ajattelini, että en voi olla enää koskaan onnellinen.

Soittelin kaikki vanhat ystäväni läpi ja puhuin ja puhuin uudelleen ja uudelleen. Mieheni jakoi surun, mutta aika paljon tunsin olevani sen kanssa yksin. Ymmärsin, että mieheni suree asiaa erilailla. Minä tunsin vain pohjatonta ikävää, kaipasin vauvan liikkeitä ja painon tunnetta vatsassa.

Elämässä oli aika kiireinen vaihe muuten, joten piti mennä vaan pakolla eteenpäin. lasketun ajan päivä oli synkkä. Ja edelleenkin välillä on sellainen katkera olo kun näen "samanikäisiä" lapsia. Tuollainen poikani nyt olisi, ajattelen.

Toisaalta jotenkin uskon, että joskus vielä tapaan poikani taivaassa; eihän tuollainen pieni suloinen ihmisen alku voi olla muualla kuin
taivaassa!

Uudelleen en enää tullut raskaaksi, mutta jotenkin sen kanssa on vaan elettävä.

Toisaalta olen onnellinen siitä, että koin tuon lapseni lyhyen elämän kohdussani; lapseni oli olemassa, ja on aina olemassa sydämessäni.

Voimia Sinulle!

Jos kaipaat "juttu seuraa" kohtalontovereista, löytyy Käpy-yhdistyksen sivuilta linkki enkelivauva- ryhmän sivuille. Se on keskusteluryhmä lapsensa menettäneille vanhemmille. Itse olen saanut ryhmästä paljon voimia surussani. Voimia teille.

"kaikki mikä ei tapa, kasvattaa" näin mulle sanottiin. Se pitää paikkansa.
Nimim. kokemuksia aivan riittämiin. Vanhempana sen ymmärtää.