Ahdistunut YTM päätyi mielisairaalaan kun nainen jätti

Höpö höpö. Liukkonen on julkkiksena super-ytm. Salihirmut ovat tyhmiä. Yritä saada mallin näköinen blondi lääkäri, joka edustaa naisissa kovinta tasoa. Ei onnistu.

Tjoothkoutgj kirjoitti:

Höpö höpö. Liukkonen on julkkiksena super-ytm. Salihirmut ovat tyhmiä. Yritä saada mallin näköinen blondi lääkäri, joka edustaa naisissa kovinta tasoa. Ei onnistu.

Myönnän sen. Itselläni on vielä poikuus housussa älynpuutteen ja muiden henkisten vajaavaisuuksien takia.

Salimies78 kirjoitti:

Myönnän sen. Itselläni on vielä poikuus housussa älynpuutteen ja muiden henkisten vajaavaisuuksien takia.

Minä en tota kirjoittanut vaan joku homo. Oon saanut pillua teinipojasta asti

Salimies78 kirjoitti:

Minä en tota kirjoittanut vaan joku homo. Oon saanut pillua teinipojasta asti

PiIIu haisee pahalla mutta muIkku maistuu hyvälle. Niin isäni minut aikoinaan kasvatti.

Ei Elsa Tölli ole paremman näköinen kuin britti-rokkari-tyylinen Miki. Samaa tasoa ovat, menestyskirjailija ja tuntematon, mutta ihan nätti runoilija. Elsa kyllästyi varmaankin olemaan aina se "Mikin tyttöystävä", eikä mistään muusta tunnettu.

samaatasoa kirjoitti:

Ei Elsa Tölli ole paremman näköinen kuin britti-rokkari-tyylinen Miki. Samaa tasoa ovat, menestyskirjailija ja tuntematon, mutta ihan nätti runoilija. Elsa kyllästyi varmaankin olemaan aina se "Mikin tyttöystävä", eikä mistään muusta tunnettu.

Lue lisää

Ei kumpikaan ole tunnettu ja kyllä jätkä on enemmän ätmin näköinen.

ätminnäköinen kirjoitti:

Ei kumpikaan ole tunnettu ja kyllä jätkä on enemmän ätmin näköinen.

No jos sun mielestä Kurt Cobain on ätmin näköinen, niin sitten varmaan Liukkonenkin. Eihän se mitään tyyppiä Tauski tosiaan ole.

smell-like-teen-spirit kirjoitti:

No jos sun mielestä Kurt Cobain on ätmin näköinen, niin sitten varmaan Liukkonenkin. Eihän se mitään tyyppiä Tauski tosiaan ole.

Eipä Cobainkaan sillai mikään komea ollut, että tuntemattomana ois ollu aika tavis. Toi sälli taas yrittää näyttää joltain luikulta brittipopparilta, mutta näyttää lähinnä tyypiltä joka yrittää näyttää joltain.

rokkaritvoittaa kirjoitti:

Eipä Cobainkaan sillai mikään komea ollut, että tuntemattomana ois ollu aika tavis. Toi sälli taas yrittää näyttää joltain luikulta brittipopparilta, mutta näyttää lähinnä tyypiltä joka yrittää näyttää joltain.

Lue lisää

On se nyt kirjailijaksi kuitenkin puoleensavetävän persoonallisen runopojan näköinen, eikä mikään tavis jaritervo. Se kirjailija-tyyppi, joita tuollaiset elsa töllin näköiset runotytöt ja wanna-be-taiteilijatytöt tavoittelee.

smell-like-teen-spirit kirjoitti:

On se nyt kirjailijaksi kuitenkin puoleensavetävän persoonallisen runopojan näköinen, eikä mikään tavis jaritervo. Se kirjailija-tyyppi, joita tuollaiset elsa töllin näköiset runotytöt ja wanna-be-taiteilijatytöt tavoittelee.

Lue lisää

Miten se tekee persoonaliisen näköiseksi jos ilmiselvästi yrittää jotain matkia, no joo toki jollekin parikymppisille voi olla niin "persoonallinen ja uniikki". Varmasti se Tervokin on nuorena sällinä sellaiselta näyttänyt.

Ainoa mikä ton säliin ja jonkun wannaben erottaa on se että on onnistunut jotain julkaisemaankin niin voi sanoa olevansa ns. oikea kirjailija.

smell-like-teen-spirit kirjoitti:

On se nyt kirjailijaksi kuitenkin puoleensavetävän persoonallisen runopojan näköinen, eikä mikään tavis jaritervo. Se kirjailija-tyyppi, joita tuollaiset elsa töllin näköiset runotytöt ja wanna-be-taiteilijatytöt tavoittelee.

Lue lisää

Elsa Tölli on ylimielinen wannabe.

smell-like-teen-spirit kirjoitti:

On se nyt kirjailijaksi kuitenkin puoleensavetävän persoonallisen runopojan näköinen, eikä mikään tavis jaritervo. Se kirjailija-tyyppi, joita tuollaiset elsa töllin näköiset runotytöt ja wanna-be-taiteilijatytöt tavoittelee.

Lue lisää

Aivan. Itse en ole koskaan tykännyt machomiehistä, salityypeistä, äijistä, vaan kauniinkomeista miehistä.
Otos kohdallani on kohtalaisen laaja, mittava, lukuisa. Todelllllllakin. Laaja spektri.
Huom. En ole ollut edes kihloissa tai naimiaisissa.
Erilaisissa häppeningeissä olen ollut mukana sitäkin enemmän. Aina.
T. Nais, verinais

Mitä sulla onntatuointeja vastaan? Ne ovat siistejä ja nykyaikaa

leimat.seksikkäitä kirjoitti:

Mitä sulla onntatuointeja vastaan? Ne ovat siistejä ja nykyaikaa

Tatuoinnit ja tupakointi tekevät ihmisestä paskan näköisen

Kyllä sillä oli pitkä ja vaiherikas seurustelu tuon Elsa Töllin kanssa. Olivat vähän kuin kirjallisuuden Kurt Cobain ja Coutney Love. Ja sitä ennenkin Miki tunnettiin Oulussa naisten sarjahurmaajana. Päihteitä (huumeita?) taitaa käyttää entisajan rockareiden tyyliin myös.

Elsa Tölli:
https://www.instagram.com/elsalion/

Mikin uusi on mallitoimisto Paparazzin listoilla.

Satu Vasantola HS
Julkaistu: 7.4. 2:00 , Päivitetty: 7.4. 5:35

ENNEN haastattelua sain luettavakseni­ kirjailija Miki­ Liukkosen vielä ilmestymättömän kirjan. Olin lukenut siitä viitisenkymmentä sivua, kun piti keskeyttää ja ottaa esiin kynä ja paperia.

Kirjan hahmoja siihen mennessä vaivanneet asiat: aistiyliherkkyys, bulimia, itsemurha, jatkuva stondis ja yksinäisyys. Lisäksi liuta karaoketappoja ja jokin vielä epäselvä rikos, tappo kai sekin. Mutta kaiken yli vyöryy yksinäisyys.

Nämä hahmot eivät selvästikään voi hyvin.­

Samaan havahtui Liukkonen, kun hän kirjoittamisen alkumetreillä luki omaa tekstiään. Häntä alkoi pelottaa. Hän tiesi voivansa huonosti, mutta että näin huonosti. Se oli yllätys, häiritsevä totuus, joka oli huomaamatta tihkunut tekstiin.

”Säikähdin. Sekin, että kirja oli omistettu minulle itselleni. Se vaikutti melkein kuin testamentilta.”

Niin Hiljaisuuden mestarin alkulehdillä tosiaan lukee: Omistan tämän kirjan itselleni.

KIRJAILIJAN koti on niukka. Pitkänomainen eteinen, olohuone ja pieni keittiö. Eteisen seinällä ristiinnaulittu Jeesus, olohuoneessa korkeat ikkunat, sänky ja työpöytä, sillä läppäri ja puoliksi juotu punaviinipullo. Vastakkaisella seinällä pieni sohva ja matala sohvapöytä. Sohvalta lattialle ja sieltä ikkunalaudalle hyppelee kissa, Kiwi.

”Kissako sun sälekaihtimen on rikkonut?” minä kysyn.

”Ei kun multa se on mennyt rikki, mutta en muista, miten. Oon onnistunut rikkomaan asunnossa aika paljon kaikenlaista.”

”Ai, mitä?”

”Vaikka eteisen naulakon, se on revennyt.”

Miki Liukkonen istuu lattialla, raapii niskaansa ja kertoo ahdistuksesta. Hänellä on mustat farkut, pulisongit ja paidassa pitkät, ranteiden yli ulottuvat hihat. Kämmenselässä ruusutatuointi.

Puhumme kaikista niistä tavoista, joilla paha olo on pyrkinyt hänestä ulos jo vuosien ajan. Ja siitä, miten kaikki paheni pari vuotta sitten, menestyskirja O:n ilmestymisen jälkeen. Silloin tapahtui paljon kaikenlaista. Kriitikot ylistivät kirjaa, tuli juhlia ja ihailijoita, Finlandia-ehdokkuuskin. Samoihin aikoihin tyttöystävä lähti. Oli yksinäistä ja oli liian vähän rahaa. Melkein aina on.

Miki Liukkonen kirjoitti uutta kirjaa. Kahdeksasta kymmeneen tuntiin päivässä, kuutena päivänä viikossa. Uudesta kirjasta piti tulla vielä entistäkin parempi, täydellinen. Paras.

Oli joukossa hyviäkin hetkiä, jopa kokonaisia päiviä. Kuten monet kirjoittajat tietävät, päivän iloksi voi riittää yksi poikkeuksellisen hyvä lause.

Riittää se Liukkosellekin, tavallaan ja hetkeksi. Mutta uudessa kirjassa jokaisen virkkeen piti olla täydellinen.

”Siihen mä olen aina pyrkinyt. Mulla on voimakas ajatus siitä, että pitäisi olla paras. Mutta kun menestystä sitten tuli, se ei tuonutkaan onnea, vaikka olin aina luullut niin.”

O:n jälkeen ja menestyksen myötä tuli toinenkin ikävä oivallus. Lapsesta asti jatkunut ulkopuolisuuden tunne ei taidakaan mennä ohi. Onkin niin, että elämä on yksinäistä, että lopulta kukaan ei täysin tajua toista vaikka miten yrittäisi avata ajatuksiaan ja tulla ymmärretyksi.

Hän kurottaa ottamaan pullon työpöydältä, kaataa punaviiniä oluttuoppiin ja kertoo ohimennen, että päätyi neljän kuukauden aikana sairaalan päivystykseen kahdeksan kertaa.


Miki Liukkonen, 29, kirjoitti kirjan, joka on niin henkilökohtainen, että sen julkaisu pelottaa. (KUVA: HEIDI PIIROINEN / HS)

AURORAN sairaalan psykiatriselta osastolta hän muistaa pitkähäntäiset piisamit. Ne mönkivät luontodokumentissa, jota hän katsoi sairaalan oleskelutilassa.

Mielikuvat kaikesta muusta ovat hatarat. Toiset potilaat tulivat kyllä juttelemaan Liukkoselle, mutta hänellä ei ole aavistustakaan,­ mistä.

Muiden puhe jäi epäselväksi puuroksi, se ei koskaan kulkeutunut aivoihin asti. Hän ei muista vastanneensa kenellekään sanaakaan. Aika kului nukkuessa ja syödessä, lääketokkurassa. Huonekaveri ravasi jatkuvasti tupakalla.

Liukkonen päätyi Auroraan puolisen vuotta sitten, syyskuussa 2018, juotuaan sitä ennen viiniä ja syötyään liikaa rauhoittavia lääkkeitä.

Vähän ennen tajunnan menetystä jostain kiemursi esiin hätäinen elämänhalu. Liukkonen soitti ystävälleen ja kertoi tehneensä jotain todella tyhmää.

Seuraava muistikuva on Haartmanin sairaalan päivystyksestä. Myrkytystila, sanoi­ lääkäri. Liukkonen ei muista sanoneensa mitään. Hänet siirrettiin psykiatriselle osastolle. Noissa päivissä ei ollut paljon valoa, mutta vähän kuitenkin. Esimerkiksi siskot, jotka ottivat heti yhteyttä, ja isä, joka tuli Oulusta Helsinkiin katsomaan poikaansa.

”Se oli lohduttavaa. Olin ajatellut, että ketään ei kiinnostaisi.”

Sairaalasta piti lähteä jo vuorokauden kuluttua, Liukkosen mielestä aivan liian aikaisin. Hän pyysi saada jäädä, mutta lääkärin mielestä hän pärjäisi avohoidossa.

”Lähdin sieltä itkien ja soitin isälle, joka raivostui mun puolesta. Että kuka kusipää tekee tuollaista.”

Myöhemmin syksyllä Liukkonen tapasi kustannustoimittajansa Töölöntorin Tin Tin Tangossa. Hän oli lähettänyt käsikirjoituksen etukäteen, kustannustoimittaja oli tulostanut tekstin ja

tekstiätässä kirjoitti:

Satu Vasantola HS
Julkaistu: 7.4. 2:00 , Päivitetty: 7.4. 5:35

ENNEN haastattelua sain luettavakseni­ kirjailija Miki­ Liukkosen vielä ilmestymättömän kirjan. Olin lukenut siitä viitisenkymmentä sivua, kun piti keskeyttää ja ottaa esiin kynä ja paperia.

Kirjan hahmoja siihen mennessä vaivanneet asiat: aistiyliherkkyys, bulimia, itsemurha, jatkuva stondis ja yksinäisyys. Lisäksi liuta karaoketappoja ja jokin vielä epäselvä rikos, tappo kai sekin. Mutta kaiken yli vyöryy yksinäisyys.

Nämä hahmot eivät selvästikään voi hyvin.­

Samaan havahtui Liukkonen, kun hän kirjoittamisen alkumetreillä luki omaa tekstiään. Häntä alkoi pelottaa. Hän tiesi voivansa huonosti, mutta että näin huonosti. Se oli yllätys, häiritsevä totuus, joka oli huomaamatta tihkunut tekstiin.

”Säikähdin. Sekin, että kirja oli omistettu minulle itselleni. Se vaikutti melkein kuin testamentilta.”

Niin Hiljaisuuden mestarin alkulehdillä tosiaan lukee: Omistan tämän kirjan itselleni.

KIRJAILIJAN koti on niukka. Pitkänomainen eteinen, olohuone ja pieni keittiö. Eteisen seinällä ristiinnaulittu Jeesus, olohuoneessa korkeat ikkunat, sänky ja työpöytä, sillä läppäri ja puoliksi juotu punaviinipullo. Vastakkaisella seinällä pieni sohva ja matala sohvapöytä. Sohvalta lattialle ja sieltä ikkunalaudalle hyppelee kissa, Kiwi.

”Kissako sun sälekaihtimen on rikkonut?” minä kysyn.

”Ei kun multa se on mennyt rikki, mutta en muista, miten. Oon onnistunut rikkomaan asunnossa aika paljon kaikenlaista.”

”Ai, mitä?”

”Vaikka eteisen naulakon, se on revennyt.”

Miki Liukkonen istuu lattialla, raapii niskaansa ja kertoo ahdistuksesta. Hänellä on mustat farkut, pulisongit ja paidassa pitkät, ranteiden yli ulottuvat hihat. Kämmenselässä ruusutatuointi.

Puhumme kaikista niistä tavoista, joilla paha olo on pyrkinyt hänestä ulos jo vuosien ajan. Ja siitä, miten kaikki paheni pari vuotta sitten, menestyskirja O:n ilmestymisen jälkeen. Silloin tapahtui paljon kaikenlaista. Kriitikot ylistivät kirjaa, tuli juhlia ja ihailijoita, Finlandia-ehdokkuuskin. Samoihin aikoihin tyttöystävä lähti. Oli yksinäistä ja oli liian vähän rahaa. Melkein aina on.

Miki Liukkonen kirjoitti uutta kirjaa. Kahdeksasta kymmeneen tuntiin päivässä, kuutena päivänä viikossa. Uudesta kirjasta piti tulla vielä entistäkin parempi, täydellinen. Paras.

Oli joukossa hyviäkin hetkiä, jopa kokonaisia päiviä. Kuten monet kirjoittajat tietävät, päivän iloksi voi riittää yksi poikkeuksellisen hyvä lause.

Riittää se Liukkosellekin, tavallaan ja hetkeksi. Mutta uudessa kirjassa jokaisen virkkeen piti olla täydellinen.

”Siihen mä olen aina pyrkinyt. Mulla on voimakas ajatus siitä, että pitäisi olla paras. Mutta kun menestystä sitten tuli, se ei tuonutkaan onnea, vaikka olin aina luullut niin.”

O:n jälkeen ja menestyksen myötä tuli toinenkin ikävä oivallus. Lapsesta asti jatkunut ulkopuolisuuden tunne ei taidakaan mennä ohi. Onkin niin, että elämä on yksinäistä, että lopulta kukaan ei täysin tajua toista vaikka miten yrittäisi avata ajatuksiaan ja tulla ymmärretyksi.

Hän kurottaa ottamaan pullon työpöydältä, kaataa punaviiniä oluttuoppiin ja kertoo ohimennen, että päätyi neljän kuukauden aikana sairaalan päivystykseen kahdeksan kertaa.


Miki Liukkonen, 29, kirjoitti kirjan, joka on niin henkilökohtainen, että sen julkaisu pelottaa. (KUVA: HEIDI PIIROINEN / HS)

AURORAN sairaalan psykiatriselta osastolta hän muistaa pitkähäntäiset piisamit. Ne mönkivät luontodokumentissa, jota hän katsoi sairaalan oleskelutilassa.

Mielikuvat kaikesta muusta ovat hatarat. Toiset potilaat tulivat kyllä juttelemaan Liukkoselle, mutta hänellä ei ole aavistustakaan,­ mistä.

Muiden puhe jäi epäselväksi puuroksi, se ei koskaan kulkeutunut aivoihin asti. Hän ei muista vastanneensa kenellekään sanaakaan. Aika kului nukkuessa ja syödessä, lääketokkurassa. Huonekaveri ravasi jatkuvasti tupakalla.

Liukkonen päätyi Auroraan puolisen vuotta sitten, syyskuussa 2018, juotuaan sitä ennen viiniä ja syötyään liikaa rauhoittavia lääkkeitä.

Vähän ennen tajunnan menetystä jostain kiemursi esiin hätäinen elämänhalu. Liukkonen soitti ystävälleen ja kertoi tehneensä jotain todella tyhmää.

Seuraava muistikuva on Haartmanin sairaalan päivystyksestä. Myrkytystila, sanoi­ lääkäri. Liukkonen ei muista sanoneensa mitään. Hänet siirrettiin psykiatriselle osastolle. Noissa päivissä ei ollut paljon valoa, mutta vähän kuitenkin. Esimerkiksi siskot, jotka ottivat heti yhteyttä, ja isä, joka tuli Oulusta Helsinkiin katsomaan poikaansa.

”Se oli lohduttavaa. Olin ajatellut, että ketään ei kiinnostaisi.”

Sairaalasta piti lähteä jo vuorokauden kuluttua, Liukkosen mielestä aivan liian aikaisin. Hän pyysi saada jäädä, mutta lääkärin mielestä hän pärjäisi avohoidossa.

”Lähdin sieltä itkien ja soitin isälle, joka raivostui mun puolesta. Että kuka kusipää tekee tuollaista.”

Myöhemmin syksyllä Liukkonen tapasi kustannustoimittajansa Töölöntorin Tin Tin Tangossa. Hän oli lähettänyt käsikirjoituksen etukäteen, kustannustoimittaja oli tulostanut tekstin ja

Lue lisää

punakynämerkintänsä.

Kotimatkalla Liukkonen kaatui, ja liuskat lensivät pitkin tuulista Mannerheimintietä. Autot ajoivat niiden päälle, ja merkinnät oli menetetty.

”Olitko sä humalassa?”

”Joo. Se oli ehkä joskus kahden aikaan iltapäivällä.­ Olin kännissä jo silloin kun menin, ja siellä ollessa join sit lisää.”

”Sä oot kertonut aikaisemminkin sun juomisesta. Kuinka paljon sä juot?”

”Mulla on sellaisia kausia. Voin olla pitkäänkin juomatta. Mutta syksyllä join kolmena tai neljänä päivänä viikossa.”

”Kuinka paljon?”

”Pari pulloa.”

”Päivässä?”

”Niin. Mutta oon vähentänyt. Ja kirjoitan melkein aina selvin päin.”

Kun liuskat lentelivät Oopperatalon edessä, vastaan tuli ryhmä italialaisia turisteja, jotka näkivät kaatumisen ja kyselivät, oliko kaikki kunnossa.

”Yes, yes”, Liukkonen vastasi. ”I’m a Finnish writer.” Olen suomalainen kirjailija, kaikki hyvin.

Se ei ollut totta. Juuri mikään ei ollut hyvin, ei ollut ollut vuosiin.

Liukkonen löysi viinin lukioikäisenä. Se ei taida olla poikkeuksellista, mutta hänen tapansa käyttää sitä oli. Siinä oli silti oma logiikkansa. Ahdistus alkoi usein iltaisin, ja Liukkonen oli mielestään löytänyt siihen helpon ja halvan helpotuksen. Punaviinipullo, yhdeksän euroa.

Sellainen hänellä oli sängyn alla odottamassa iltoja, joina paha olo yltyisi sietämättömäksi. Mutta kirjoittaakin piti. Runoja, usein öisin. Monesti hän kirjoitti suden hetkeen saakka ja lähti aamulla kouluun parin kolmen tunnin yöunilla.

”Mulla taisi lähteä päihteidenkäyttö käsistä­ jo silloin.”

AHDISTUS alkoi pikkupoikana, ja lukioiässä­ tulivat paniikkikohtaukset, vähän myöhemmin syömishäiriö. Aikuisena masennus.

Kukaan ei oikein tiedä, miksi. Sekin ahdistaa. Että miksi ihmeessä sitä on niin ahdistunut, vaikka kaikki on hyvin. Vaikka kaikki oli hyvin jo lapsena. Oli hyvä perhe, omakotitalo Oulussa, äiti, isä ja kaksi siskoa. Aivan tavallinen perhe ja sillä tavallisen mukava arki.

Mutta Miki oli herkkä, niin herkkä, että hän saattoi ahdistua vaikka vääränlaisesta valaistuksesta. Niin kävi jouluisin, kun kaikkialla oli hämärää ja paljon punaista.

”Mulla oli tosi usein jouluisin vatsatauti.”

Pimeä ahdistaa edelleen, ja siksi paha olo hyökyy päälle usein iltaisin.

Vuosien aikana hän on oppinut väistämään. Tunnistamaan hetket, jolloin suru alkaa aaltoilla kohti, tarttumaan keinoihin, jotka auttavat rauhoittumaan. Silloin hän katsoo elokuvan. Tai istuu lattialle sänkyä vastapäätä ja hengittää numeroiden rytmiin. Neljään laskien sisään, seitsemän sekunnin­ pidätys, kahdeksalla ulos.

Terapiassa on opetettu muitakin keinoja. Vaikka sellainen, että ottaisi jääpalan ja antaisi sen sulaa kämmenellään. Keskittyisi kylmään ja antaisi ahdistuksen helpottua. Tai jos tekee mieli satuttaa itseä, voi kietoa kuminauhan ranteen ympärille ja räpsäyttää sillä.

Näitä hän ei ole vielä kokeillut. Pitäisi kokeilla, hän myöntää.

LIUKKONEN on tullut siihen tulokseen, että kaikki johtuu aivo­kemiasta ja erityisestä herkkyydestä. Parempaakaan selitystä ei oikein ole löytynyt.

Monet ovat tarjonneet selitykseksi äitiä, joka kuoli, kun Miki oli 18. Ja olisihan sillä selitysvoimaa, sillä äiti oli rakas ja hänen sairausaikansa pitkä. Äiti sairastui rintasyöpään, kun Miki oli 11. Monta kertaa luultiin, että syöpä oli voitettu, mutta se pirulainen puski esiin aina uudestaan.

”Koko nuoruus oli yhtä kuolemanpelkoa.”

Vuosi äidin kuoleman jälkeen 19-vuo­tiaan Mikin runot palkittiin J. H. Erkon kirjoituskilpailussa, ja hän piti puheen, jossa omisti voittonsa äidilleen. Äidilleen, joka oli yhtä herkkä kuin poikansa mutta käski silti aina hankkimaan oikean ammatin.

Liukkonen ei hankkinut. Eikä hän usko, että kyse on äidistä, sillä ahdistus alkoi jo ennen äidin kuolemaa.

Psykiatrian poliklinikalla arveltiin ensin, että kyse olisi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Sekin sopisi, sillä O syntyi maanisen innon vallassa ja kustantajakin kuvaili kirjaa suuruudenhulluksi. Liukkonen halusi kirjoittaa 1 500 sivua ja selittää koko nykyajan.

Uuden kirjan kirjoittaminen taas oli masennuksen värjäämää. ”Yhtä helvettiä”, Liukkonen sanoo.

Sitten on tietysti perinteinen taiteilijamyytti, tarinat viinaa, naisia ja täydellistä lausetta jahdanneista kirjailijamiehistä.

”Eihän tää sun tarina ihan ainutlaatuinen ole. Lahjakas kirjailija, ahdistus, masennus, viina ja ainainen rahapula.”

”Niin, mähän olen täysi klisee, en voi sille mitään.”

”Ja kun juot, juot punkkua?”

”Punkkua, tosiaan. Sekin vielä.”

Liukkosta naurattaa. Itseironia on hänelle helppoa. Ja kaiken ahdistuksen keskelläkin hän janoaa huumoria. Niinhän se kirjallisuudessakin on. Tragedioissa on aina myös jotain huvittavaa, kauheimmassakin draamassa naurun mahdollisuus.

Joskus kirjoittaessakin tulee hetkiä, jolloin Liukkonen nauraa ääneen omille ideoilleen.­ Ne ovat usein yllätyksiä, sillä Liukkonen ei ole niitä kirjailijoita, jotka suunnittelevat tekstinsä etukäteen.

”Kirjoittaminen on pimeässä luolassa kulkemista taskulampun kanssa. Itsekin yllätyn siitä, mitä tulee vastaan.”

lisäätekstiä kirjoitti:

punakynämerkintänsä.

Kotimatkalla Liukkonen kaatui, ja liuskat lensivät pitkin tuulista Mannerheimintietä. Autot ajoivat niiden päälle, ja merkinnät oli menetetty.

”Olitko sä humalassa?”

”Joo. Se oli ehkä joskus kahden aikaan iltapäivällä.­ Olin kännissä jo silloin kun menin, ja siellä ollessa join sit lisää.”

”Sä oot kertonut aikaisemminkin sun juomisesta. Kuinka paljon sä juot?”

”Mulla on sellaisia kausia. Voin olla pitkäänkin juomatta. Mutta syksyllä join kolmena tai neljänä päivänä viikossa.”

”Kuinka paljon?”

”Pari pulloa.”

”Päivässä?”

”Niin. Mutta oon vähentänyt. Ja kirjoitan melkein aina selvin päin.”

Kun liuskat lentelivät Oopperatalon edessä, vastaan tuli ryhmä italialaisia turisteja, jotka näkivät kaatumisen ja kyselivät, oliko kaikki kunnossa.

”Yes, yes”, Liukkonen vastasi. ”I’m a Finnish writer.” Olen suomalainen kirjailija, kaikki hyvin.

Se ei ollut totta. Juuri mikään ei ollut hyvin, ei ollut ollut vuosiin.

Liukkonen löysi viinin lukioikäisenä. Se ei taida olla poikkeuksellista, mutta hänen tapansa käyttää sitä oli. Siinä oli silti oma logiikkansa. Ahdistus alkoi usein iltaisin, ja Liukkonen oli mielestään löytänyt siihen helpon ja halvan helpotuksen. Punaviinipullo, yhdeksän euroa.

Sellainen hänellä oli sängyn alla odottamassa iltoja, joina paha olo yltyisi sietämättömäksi. Mutta kirjoittaakin piti. Runoja, usein öisin. Monesti hän kirjoitti suden hetkeen saakka ja lähti aamulla kouluun parin kolmen tunnin yöunilla.

”Mulla taisi lähteä päihteidenkäyttö käsistä­ jo silloin.”

AHDISTUS alkoi pikkupoikana, ja lukioiässä­ tulivat paniikkikohtaukset, vähän myöhemmin syömishäiriö. Aikuisena masennus.

Kukaan ei oikein tiedä, miksi. Sekin ahdistaa. Että miksi ihmeessä sitä on niin ahdistunut, vaikka kaikki on hyvin. Vaikka kaikki oli hyvin jo lapsena. Oli hyvä perhe, omakotitalo Oulussa, äiti, isä ja kaksi siskoa. Aivan tavallinen perhe ja sillä tavallisen mukava arki.

Mutta Miki oli herkkä, niin herkkä, että hän saattoi ahdistua vaikka vääränlaisesta valaistuksesta. Niin kävi jouluisin, kun kaikkialla oli hämärää ja paljon punaista.

”Mulla oli tosi usein jouluisin vatsatauti.”

Pimeä ahdistaa edelleen, ja siksi paha olo hyökyy päälle usein iltaisin.

Vuosien aikana hän on oppinut väistämään. Tunnistamaan hetket, jolloin suru alkaa aaltoilla kohti, tarttumaan keinoihin, jotka auttavat rauhoittumaan. Silloin hän katsoo elokuvan. Tai istuu lattialle sänkyä vastapäätä ja hengittää numeroiden rytmiin. Neljään laskien sisään, seitsemän sekunnin­ pidätys, kahdeksalla ulos.

Terapiassa on opetettu muitakin keinoja. Vaikka sellainen, että ottaisi jääpalan ja antaisi sen sulaa kämmenellään. Keskittyisi kylmään ja antaisi ahdistuksen helpottua. Tai jos tekee mieli satuttaa itseä, voi kietoa kuminauhan ranteen ympärille ja räpsäyttää sillä.

Näitä hän ei ole vielä kokeillut. Pitäisi kokeilla, hän myöntää.

LIUKKONEN on tullut siihen tulokseen, että kaikki johtuu aivo­kemiasta ja erityisestä herkkyydestä. Parempaakaan selitystä ei oikein ole löytynyt.

Monet ovat tarjonneet selitykseksi äitiä, joka kuoli, kun Miki oli 18. Ja olisihan sillä selitysvoimaa, sillä äiti oli rakas ja hänen sairausaikansa pitkä. Äiti sairastui rintasyöpään, kun Miki oli 11. Monta kertaa luultiin, että syöpä oli voitettu, mutta se pirulainen puski esiin aina uudestaan.

”Koko nuoruus oli yhtä kuolemanpelkoa.”

Vuosi äidin kuoleman jälkeen 19-vuo­tiaan Mikin runot palkittiin J. H. Erkon kirjoituskilpailussa, ja hän piti puheen, jossa omisti voittonsa äidilleen. Äidilleen, joka oli yhtä herkkä kuin poikansa mutta käski silti aina hankkimaan oikean ammatin.

Liukkonen ei hankkinut. Eikä hän usko, että kyse on äidistä, sillä ahdistus alkoi jo ennen äidin kuolemaa.

Psykiatrian poliklinikalla arveltiin ensin, että kyse olisi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Sekin sopisi, sillä O syntyi maanisen innon vallassa ja kustantajakin kuvaili kirjaa suuruudenhulluksi. Liukkonen halusi kirjoittaa 1 500 sivua ja selittää koko nykyajan.

Uuden kirjan kirjoittaminen taas oli masennuksen värjäämää. ”Yhtä helvettiä”, Liukkonen sanoo.

Sitten on tietysti perinteinen taiteilijamyytti, tarinat viinaa, naisia ja täydellistä lausetta jahdanneista kirjailijamiehistä.

”Eihän tää sun tarina ihan ainutlaatuinen ole. Lahjakas kirjailija, ahdistus, masennus, viina ja ainainen rahapula.”

”Niin, mähän olen täysi klisee, en voi sille mitään.”

”Ja kun juot, juot punkkua?”

”Punkkua, tosiaan. Sekin vielä.”

Liukkosta naurattaa. Itseironia on hänelle helppoa. Ja kaiken ahdistuksen keskelläkin hän janoaa huumoria. Niinhän se kirjallisuudessakin on. Tragedioissa on aina myös jotain huvittavaa, kauheimmassakin draamassa naurun mahdollisuus.

Joskus kirjoittaessakin tulee hetkiä, jolloin Liukkonen nauraa ääneen omille ideoilleen.­ Ne ovat usein yllätyksiä, sillä Liukkonen ei ole niitä kirjailijoita, jotka suunnittelevat tekstinsä etukäteen.

”Kirjoittaminen on pimeässä luolassa kulkemista taskulampun kanssa. Itsekin yllätyn siitä, mitä tulee vastaan.”

Lue lisää

Liukkosella on ylimielisen kirjailijan maine, eikä ihme, sillä hän on tullut sanoneeksi kaikenlaista. Että hän uudistaa suomalaisen kirjallisuuden, voittaa Finlandian esikoisromaanillaan, kirjoittaa paremmin kuin kukaan muu.

Tässäkin haastattelussa hän ihmettelee muita kirjailijoita ja heidän tarinoitaan, joilla ”ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa”. Liukkosesta se on outoa ja harhaista.

Mutta ylimielisyys on hänen olemuksestaan kaukana. Hänen sormensa vaeltavat jatkuvasti niskassa tai naputtavat jalkaterää. Keho käpertyy kerälle.

”Mua pidetään ylimielisenä, koska otan taiteeni vakavasti ja uskon siihen.”

Hän uskoo myös uuteen kirjaansa, kuvaa sitä loisteliaaksi. Mutta kaiken alla värjyy jatkuva pelko siitä, ettei teksti olekaan tarpeeksi hyvä, ettei hän ole tarpeeksi hyvä.


Miki Liukkosen olo paheni paheni pari vuotta sitten, menestyskirja O:n ilmestymisen jälkeen. (KUVA: HEIDI PIIROINEN / HS)

KIRJAILIJAA tähän mennessä vaivanneet asiat: aistiyliherkkyys, syömishäiriö, ahdistus, masennus, itsetuhoisuus, rahapula, viina. Ja yksinäisyys, kaiken yllä yksinäisyys.

Etenkin niinä iltoina, joina hän on päätynyt sairaalan päivystykseen paikattavaksi. Joskus hän on pyytänyt päästä uudestaan osastolle. ”Mutta en ole voinut heidän mielestään tarpeeksi huonosti.”

Niissä kotiinpaluissa yksinäisyys on ilmeisintä.

Viimeisin diagnoosi annettiin sekin psykiatrian poliklinikalla, ja se on tavallaan toiveikas. Ei sittenkään kaksisuuntainen mielialahäiriö vaan epävakaa persoonallisuushäiriö. Siihen ei ole lääkkeitä eikä tavallinen keskusteluterapia auta, mutta epävakauteen suunnitellut terapiat auttavat. Liukkonen pääsee sellaiseen pian.

Juuri nyt hänen vointinsa ailahtelee aika paljon, ja meillä molemmilla on omat huolemme tähän haastatteluun liittyen.

”Mä vaikutan tän haastattelun perusteella varmaan ihan mielisairaalta.”

”Et vaikuta. Mä olen nähnyt mielisairautta läheltä. Siinä on kaikki toi ahdistus, mutta sen lisäksi katoaa todellisuudentaju.”

”Joo, ei mun todellisuudentajussa ole mitään vikaa.”

”Ei niin. Mutta mä haluan nyt kysyä vielä uudestaan, että oletko sä varma tän haastattelun antamisesta.”

”Joo, miten niin?”

”Tästä kaikesta on niin vähän aikaa. Ja sä voit edelleen aika huonosti. Mä mietin, että jos sä tuut myöhemmin toisiin ajatuksiin ja kadut tätä.”

”Ei kun mulla on sellainen periaate, että se mitä sanon, on aina silloin totta. Myöhemmin asiat voi olla toisin, mutta en mä sanomisiani kadu. Mä haluan puhua näistä, kun tää kaikki on niin iso osa mun elämää.”

Kun haastattelu on lopuillaan, Liukkosen puhelin soi. Terapeutti soittaa ja puhuu niin kovaa, että minäkin kuulen. Hän kuulostaa hyväntuuliselta ja jämäkältä, aika äidilliseltä oikeastaan.

Terapeutti puhuu pitkään ja kuvailee hoidon etenemistä. Liukkonen nyökyttelee, sanoo kaiken kuulostavan hyvältä. Jossain vaiheessa hänen kätensä rauhoittuvat hetkeksi ja puheeseen ilmestyy Oulun murre.

”Ehottomasti, ehottomasti”, hän vastaa.

Tollasia löydät lähimmältä neulanvaihtopisteeltä

456654 kirjoitti:

Tollasia löydät lähimmältä neulanvaihtopisteeltä

Ai, kirjoittaako siellä asioivat 900-sivuisia romaaneja? :)

Minkä oloinen?

tarkoitat.mitä kirjoitti:

Minkä oloinen?

Niin että mielenterveysongelmia on runsaasti. :D

KonnaKettu kirjoitti:

Niin että mielenterveysongelmia on runsaasti. :D

Eiks sulla ole kun ihmistä turpaan vedit?

455665 kirjoitti:

Eiks sulla ole kun ihmistä turpaan vedit?

Niin...

Väkivalta on ihan normaali reaktio.


Sen takia meän käet menee nyrkkiin. :D

Olet läski lihapää.