Eräänä iltana nukkumaan mennessäni ajattelin, että sen päivän hyvät lähimmäiset minulle olivat olleet poliisi ja farmaseutti. Olin päivällä menossa töiden jälkeen kauppa- ja apteekkiasioille ja ajamassa marketin parkkipaikalle. Edessä ajava auto pysähtyi ja alkoi peruuttaa parkkiruutuun törmäten samalla autooni. En ehtinyt väistää.
Nousimme molemmat autoistamme ja ehkä hätääntyneessäkin mielentilassa oleva toisen auton kuski syytti minua kolaroinnista. Poliisi tuli selvittämään tilannetta ja asia ratkesi rauhanomaisesti.
Kerroin apteekissa farmaseutille juuri tapahtuneesta ja hän totesi lohduttavasti: ”Sinulle saattaa illalla tulla pieni stressireaktio, lue silloin jotain mukavaa.” Illalla olin huojentunut, ettei kenellekään sattunut mitään pahempaa. Ja muistin myös sen, minkä ensin unohdin: olihan se suuttunut kolaroijakin minun lähimmäiseni.
Jokainen on lähimmäinen
Vanhan testamentin maailmassa lähimmäinen merkitsi lähinnä lähellä olevaa, omaan kansaan kuuluvaa ihmistä. Sieltä löytyy kuitenkin kohtia, joissa kehotetaan osoittamaan myös muukalaiselle oikeutta tai vieraanvaraisuutta (5. Moos. 24:14).
Muukalaiseksi luokiteltavan moabilaisen Ruutin sanat anopilleen Noomille puhuttelevat: ”Sillä mihin sinä menet, sinne minäkin menen, ja mihin sinä jäät, sinne minäkin jään; sinun kansasi on minun kansani, sinun Jumalasi on minun Jumalani” (Ruut 1:16).
Uskonyhteys loi naisten välille vahvan siteen. Monien koettelemusten keskellä elävä Job toteaa: ”Tosi ystävä ei jätä ystävää ahdinkoon – joka niin tekee, hylkää myös Kaikkivaltiaan” (Job 6: 14). Kuka on tosi ystävä, tosi lähimmäinen? Sananlaskuissa sanotaan: ”Paljon ystäviä – vähän ystävyyttä, tosi ystävä on enemmän kuin veli” (San. 18:24).
Jeesuksen opetus lähimmäisyydestä ei jätä tulkinnanvaraa. Lainopettajan kysyessä ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”, Jeesus kertoo vertauksen laupiaasta samarialaisesta, joka osoitti rakkautta ryöstettyä miestä kohtaan.
Vertauksessa konkretisoituu rakkauden kaksoiskäsky: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.” Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Matt. 22:37–39.) Uskosta seuraa hengen hedelmänä rakkaus lähimmäistä kohtaan (Gal. 5:22).
Tuulahdus hyvää
Kerran eräs vanha ystävämme totesi hieman leikkisästi: ”Ystävät voi valita, mutta naapurit antaa Jumala.” Kyllä, hyvät naapurit ovat ja ovat olleet arkemme ilo. Niin iso ilo, että heistä on tullut myös ystäviä, lastemme kummeja, osasta saattomiehiä. Mikä ilahduttakaan arjen keskellä enemmän kuin ystävällinen tervehdys ja kuulumisten kysyminen aidan takaa. Yhteisellä lenkillä tai kahvikupin ääressä naapurin kanssa voi jakaa arjen iloa ja kuormaa ja keventää sydäntään.
Lapset opettavat usein meille aikuisille ennakkoluulotonta suhtautumista toisiin ihmisiin ja toisaalta oppivat kanssakäymisen mallia aikuisten keskinäisestä yhteydestä. Usein olen todennut, että ennalta kutsumattomat vieraat tuovat aivan erityistä iloa kotiin. Piipahtaminen ovensuussa pysäyttää hetkeksi kodin tavanomaisiksi muotoutuneita rutiineja ja on kuin uusia tuulia virtaisi lähimmäisen mukana ovesta sisään. Vertaansa vailla ovat ne hetket, jolloin uskovaisten vieraiden kanssa pysähdytään hetkeksi ja lauletaan yhdessä Siionin lauluja ja virsiä.
Lähimmäisyys on suurta lahjaa. Uskovaisilla on Siionissa, varsinkin kotirauhanyhdistyksessä, ympärillään kuin suuri perhe. Paavali kirjoittaa galatalaisille: ”Kun meillä on vielä aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin” (Gal. 6: 10). Lähimmäiset antaa Jumala. Miten voisin heitä ilahduttaa?
Tarvitseeko joku yksinäinen kuuntelijaa ja lähellä olijaa? Olisiko minusta apua tuttavaperheen arjen haasteissa? Voisinko ilmoittaa nimeni resurssipankkiin ja antaa auttavat käteni ja kuulevat korvani lähimmäiseni iloksi? Onko tämän päivän kiire niin todellinen kuin miltä se tuntuu, vai voisinko antaa aikaani sitä tarvitsevalle – ja huomata, mitä itse tulen samalla saaneeksi?
Nousimme molemmat autoistamme ja ehkä hätääntyneessäkin mielentilassa oleva toisen auton kuski syytti minua kolaroinnista. Poliisi tuli selvittämään tilannetta ja asia ratkesi rauhanomaisesti.
Kerroin apteekissa farmaseutille juuri tapahtuneesta ja hän totesi lohduttavasti: ”Sinulle saattaa illalla tulla pieni stressireaktio, lue silloin jotain mukavaa.” Illalla olin huojentunut, ettei kenellekään sattunut mitään pahempaa. Ja muistin myös sen, minkä ensin unohdin: olihan se suuttunut kolaroijakin minun lähimmäiseni.
Jokainen on lähimmäinen
Vanhan testamentin maailmassa lähimmäinen merkitsi lähinnä lähellä olevaa, omaan kansaan kuuluvaa ihmistä. Sieltä löytyy kuitenkin kohtia, joissa kehotetaan osoittamaan myös muukalaiselle oikeutta tai vieraanvaraisuutta (5. Moos. 24:14).
Muukalaiseksi luokiteltavan moabilaisen Ruutin sanat anopilleen Noomille puhuttelevat: ”Sillä mihin sinä menet, sinne minäkin menen, ja mihin sinä jäät, sinne minäkin jään; sinun kansasi on minun kansani, sinun Jumalasi on minun Jumalani” (Ruut 1:16).
Uskonyhteys loi naisten välille vahvan siteen. Monien koettelemusten keskellä elävä Job toteaa: ”Tosi ystävä ei jätä ystävää ahdinkoon – joka niin tekee, hylkää myös Kaikkivaltiaan” (Job 6: 14). Kuka on tosi ystävä, tosi lähimmäinen? Sananlaskuissa sanotaan: ”Paljon ystäviä – vähän ystävyyttä, tosi ystävä on enemmän kuin veli” (San. 18:24).
Jeesuksen opetus lähimmäisyydestä ei jätä tulkinnanvaraa. Lainopettajan kysyessä ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”, Jeesus kertoo vertauksen laupiaasta samarialaisesta, joka osoitti rakkautta ryöstettyä miestä kohtaan.
Vertauksessa konkretisoituu rakkauden kaksoiskäsky: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.” Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Matt. 22:37–39.) Uskosta seuraa hengen hedelmänä rakkaus lähimmäistä kohtaan (Gal. 5:22).
Tuulahdus hyvää
Kerran eräs vanha ystävämme totesi hieman leikkisästi: ”Ystävät voi valita, mutta naapurit antaa Jumala.” Kyllä, hyvät naapurit ovat ja ovat olleet arkemme ilo. Niin iso ilo, että heistä on tullut myös ystäviä, lastemme kummeja, osasta saattomiehiä. Mikä ilahduttakaan arjen keskellä enemmän kuin ystävällinen tervehdys ja kuulumisten kysyminen aidan takaa. Yhteisellä lenkillä tai kahvikupin ääressä naapurin kanssa voi jakaa arjen iloa ja kuormaa ja keventää sydäntään.
Lapset opettavat usein meille aikuisille ennakkoluulotonta suhtautumista toisiin ihmisiin ja toisaalta oppivat kanssakäymisen mallia aikuisten keskinäisestä yhteydestä. Usein olen todennut, että ennalta kutsumattomat vieraat tuovat aivan erityistä iloa kotiin. Piipahtaminen ovensuussa pysäyttää hetkeksi kodin tavanomaisiksi muotoutuneita rutiineja ja on kuin uusia tuulia virtaisi lähimmäisen mukana ovesta sisään. Vertaansa vailla ovat ne hetket, jolloin uskovaisten vieraiden kanssa pysähdytään hetkeksi ja lauletaan yhdessä Siionin lauluja ja virsiä.
Lähimmäisyys on suurta lahjaa. Uskovaisilla on Siionissa, varsinkin kotirauhanyhdistyksessä, ympärillään kuin suuri perhe. Paavali kirjoittaa galatalaisille: ”Kun meillä on vielä aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin” (Gal. 6: 10). Lähimmäiset antaa Jumala. Miten voisin heitä ilahduttaa?
Tarvitseeko joku yksinäinen kuuntelijaa ja lähellä olijaa? Olisiko minusta apua tuttavaperheen arjen haasteissa? Voisinko ilmoittaa nimeni resurssipankkiin ja antaa auttavat käteni ja kuulevat korvani lähimmäiseni iloksi? Onko tämän päivän kiire niin todellinen kuin miltä se tuntuu, vai voisinko antaa aikaani sitä tarvitsevalle – ja huomata, mitä itse tulen samalla saaneeksi?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.