Kymmenen vuotta armosta uskomassa

– Missä siellä Raamatussa sanotaan, että vain vanhoillislestadiolaiset pelastuvat? kysyin ainoalta lestadiolaisystävältäni noin kymmenen vuotta aiemmin saman pirtinpöydän äärellä.

Olin saanut muutama vuosi aiemmin herätyksen ja alkanut taas uskoa Jumalaan. Kävin aktiivisesti kirkossa ja osallistuin siellä vapaaehtoistyöhön. Mutta olo oli rauhaton. Jatkuvasti oli tunne: Missä kaikki uskovaiset ovat? Missä on se Jumalan seurakunta, joka Raamatussa kuvataan Kristuksen ruumiina? Siksi ahdistelin ystäväänikin näillä kysymyksillä.

Minua häiritsi suuresti se, kun vaistosin, että tuo lestadiolaisystäväni ei pitänyt minua uskovaisena, vaikka itse ajattelin sitä olevani. Minähän uskoin Jumalaan, olin halunnut antaa hänelle koko elämäni. Rukoilin hänen johdatustaan. Luin Raamattua. Tein vapaaehtoistyötä. Mitä vielä puuttui?

Mielestäni elinkin lähes samalla tavalla kuin tuo ystäväni. No, ehkä meikkasin ja katsoin televisiota, mutta eivät kai ne nyt voineet niin isoja asioita olla. Tosin televisiota katsellessa oli mieleeni usein tullut, että ymmärsin hyvin, miksi vanhoillislestadiolaiset eivät sitä katsoneet – eivät ohjelmat olleet ainakaan lähemmäs Jumalaa viemässä.

Vähitellen olin huomannut, että yhä useammin ajattelin heidän opettavan aivan oikein. Kiertelin eri hengellisyyksissä, mutta aina kirkkaampana alkoivat erottua Hengen hedelmät, joita näin tuon joukon keskuudessa.

Raamatusta en löytänyt kuitenkaan mainintaa vanhoillislestadiolaisista. Miten he siis saattoivat ajatella, että vain heidän joukkonsa pelastuisi? Ystäväni vastasi minulle jotain sellaista, ettei Raamatussa puhuta vanhoillislestadiolaisista, eivätkä he itse kutsukaan itseään tällä nimellä, vaan he ajattelevat olevansa uskovaisia.

Ystäväni kertoi myös, kuinka Saulus eli Paavali oli Damaskoksen tiellä kohdannut Jeesuksen ja menettänyt näkönsä. Jeesus ohjasi Sauluksen tämän jälkeen uskovaisen miehen, Ananiaksen, luo. Vasta tuon uskovaisen ihmisen siunaus antoi Saulukselle näön ja Pyhän Hengen. Siinä oli yksi esimerkki siitä, kuinka Raamatun mukaan ihminen ei voi kahden kesken Jumalan kanssa sopien tulla uskovaiseksi, vaan Jumala ohjaa ihmisen toisten uskovaisten luo.

Mutta en käsittänyt edelleenkään, mitä tekemistä tuolla raamatunkohdalla oli heidän joukkonsa kanssa. Mistä he saattoivat tietää, että juuri se oli oikea? Oliko kyse siitä, että taivaaseen pääsi heidän mukaansa lapsia synnyttämällä tai tiettyjä sääntöjä noudattamalla? Mutta eikö Lutherkin opettanut, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden?

Ystäväni huomasi, että kyselyjeni taustalla oli todellinen etsintä, oikea sielunhätä. Hän antoi minulle luettavaksi sen vuoden SRK:n vuosikirjan, jonka teemana oli oikea ja väärä. Kun aloin lukea kirjaa, hämmästyin: se oli juuri sitä Raamatun mukaista luterilaisuutta, jota olin kaivannut kirkossa ja jonka olin ajatellut tässä ajassa kadonneen maan päältä jo kokonaan. Kaikki oli oikein, kaikki täsmäsi. Kaikki perustui Raamatun sanaan. Olin valmis lähtemään seuroihin.

Anonyymi kirjoitti:

– Missä siellä Raamatussa sanotaan, että vain vanhoillislestadiolaiset pelastuvat? kysyin ainoalta lestadiolaisystävältäni noin kymmenen vuotta aiemmin saman pirtinpöydän äärellä.

Olin saanut muutama vuosi aiemmin herätyksen ja alkanut taas uskoa Jumalaan. Kävin aktiivisesti kirkossa ja osallistuin siellä vapaaehtoistyöhön. Mutta olo oli rauhaton. Jatkuvasti oli tunne: Missä kaikki uskovaiset ovat? Missä on se Jumalan seurakunta, joka Raamatussa kuvataan Kristuksen ruumiina? Siksi ahdistelin ystäväänikin näillä kysymyksillä.

Minua häiritsi suuresti se, kun vaistosin, että tuo lestadiolaisystäväni ei pitänyt minua uskovaisena, vaikka itse ajattelin sitä olevani. Minähän uskoin Jumalaan, olin halunnut antaa hänelle koko elämäni. Rukoilin hänen johdatustaan. Luin Raamattua. Tein vapaaehtoistyötä. Mitä vielä puuttui?

Mielestäni elinkin lähes samalla tavalla kuin tuo ystäväni. No, ehkä meikkasin ja katsoin televisiota, mutta eivät kai ne nyt voineet niin isoja asioita olla. Tosin televisiota katsellessa oli mieleeni usein tullut, että ymmärsin hyvin, miksi vanhoillislestadiolaiset eivät sitä katsoneet – eivät ohjelmat olleet ainakaan lähemmäs Jumalaa viemässä.

Vähitellen olin huomannut, että yhä useammin ajattelin heidän opettavan aivan oikein. Kiertelin eri hengellisyyksissä, mutta aina kirkkaampana alkoivat erottua Hengen hedelmät, joita näin tuon joukon keskuudessa.

Raamatusta en löytänyt kuitenkaan mainintaa vanhoillislestadiolaisista. Miten he siis saattoivat ajatella, että vain heidän joukkonsa pelastuisi? Ystäväni vastasi minulle jotain sellaista, ettei Raamatussa puhuta vanhoillislestadiolaisista, eivätkä he itse kutsukaan itseään tällä nimellä, vaan he ajattelevat olevansa uskovaisia.

Ystäväni kertoi myös, kuinka Saulus eli Paavali oli Damaskoksen tiellä kohdannut Jeesuksen ja menettänyt näkönsä. Jeesus ohjasi Sauluksen tämän jälkeen uskovaisen miehen, Ananiaksen, luo. Vasta tuon uskovaisen ihmisen siunaus antoi Saulukselle näön ja Pyhän Hengen. Siinä oli yksi esimerkki siitä, kuinka Raamatun mukaan ihminen ei voi kahden kesken Jumalan kanssa sopien tulla uskovaiseksi, vaan Jumala ohjaa ihmisen toisten uskovaisten luo.

Mutta en käsittänyt edelleenkään, mitä tekemistä tuolla raamatunkohdalla oli heidän joukkonsa kanssa. Mistä he saattoivat tietää, että juuri se oli oikea? Oliko kyse siitä, että taivaaseen pääsi heidän mukaansa lapsia synnyttämällä tai tiettyjä sääntöjä noudattamalla? Mutta eikö Lutherkin opettanut, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden?

Ystäväni huomasi, että kyselyjeni taustalla oli todellinen etsintä, oikea sielunhätä. Hän antoi minulle luettavaksi sen vuoden SRK:n vuosikirjan, jonka teemana oli oikea ja väärä. Kun aloin lukea kirjaa, hämmästyin: se oli juuri sitä Raamatun mukaista luterilaisuutta, jota olin kaivannut kirkossa ja jonka olin ajatellut tässä ajassa kadonneen maan päältä jo kokonaan. Kaikki oli oikein, kaikki täsmäsi. Kaikki perustui Raamatun sanaan. Olin valmis lähtemään seuroihin.

Seuroissa tarkkailin ihmisiä: Vaikuttivatko he ahdistuneilta? Oliko täällä jotain arvojärjestelmiä? Kahvitauolla kysyin eräältä naiselta suoraan, oliko tässä uskonyhteisössä hänestä ahdistavaa.

– Miten nyt tällaisessa armon valtakunnassa voisi ahdistavaa olla? nainen, joka kertoi saaneensa nuorena parannuksen armon, kysyi minulta ihmeissään.

Seurapuheesta en ymmärtänyt juuri mitään. Mutta yksi kohta pisti korvaani: puhuja sanoi jotain sellaista, että on vain yksi usko ja yksi lauma. Hän viittasi raamatunkohtaan, jossa Jeesus sanoo, että ”pitää oleman yksi lammashuone ja yksi paimen” (Joh.10:16). Sanat loukkasivat, mutta ne myös kolahtivat.

– Minä haluaisin tulla lestadiolaiseksi, kerroin seurojen jälkeen puhelimessa tuolle uskovaiselle ystävälleni. Miten se onnistuu? Pitääkö minun maksaa jäsenmaksu vai miten?
– Ei, ei tarvi maksaa. En minäkään edes ole rauhanyhdistyksen jäsen. Sinun pitää uskoa sieltä saarnattu synninpäästö omalle kohdalle. Niin tullaan uskovaiseksi.

Kuulosti hyvältä, ettei kyse ollut rahasta. Halukkaasti nostin kättäni seuraavissa seuroissa, kun syntejä saarnattiin anteeksi. Mutta asia ei auennut minulle vielä täysin. Jumala ei avannut oveaan. Hän tiesi, etten ollut täysin vielä valmis päästämään irti entisestä. Lootin vaimon tavoin yhä vilkuilin taakseni. Ja pelkäsin myös sitä, että menetän kaiken – perhettäni myöten.

Palasin entiseen. Mutta Jumala antoi minun päätyä kahden vuoden päästä sellaiseen umpikujaan uskonasioissa, että olin valmis kadottamaan kaiken, koko elämäni, että saisin löytää Raamatun mukaisen pelastavan uskon. ”Herra, menen mihin ikinä haluat. Näytä minulle, missä on joukkosi”, oli sielusta nouseva huuto Jumalalle. ”Hedelmistä te heidät tunnette”, soi mielessäni Raamatusta nouseva vastaus.

Ja kaikkein kirkkaimpana Hengen hedelmänä aloin nähdä vanhoillislestadiolaisten luottamuksen Jumalaan elämän ja kuoleman Herrana – siinä, miten he uskalsivat ottaa vastaan kaikki lapset Jumalan lahjoina. He ainakin luottavat Jumalaan, omin voimin he eivät sitä tee, minulle alkoi valjeta.

Armollinen Jumala vastasi minulle myös niin, että kun avasin Raamatun satunnaisesta kohdasta, silmiini osui sana Siion. Tämä toistui seuraavallakin kerralla. Enkä tiennyt mitään muuta paikkaa kuin rauhanyhdistyksen seurat, joissa olin joskus kuullut Siionista puhuttavan. Aavistustakaan minulla ei ollut siitä, mitä sana tarkoitti – että se tarkoitti Jumalan valtakuntaa.

Anonyymi kirjoitti:

Seuroissa tarkkailin ihmisiä: Vaikuttivatko he ahdistuneilta? Oliko täällä jotain arvojärjestelmiä? Kahvitauolla kysyin eräältä naiselta suoraan, oliko tässä uskonyhteisössä hänestä ahdistavaa.

– Miten nyt tällaisessa armon valtakunnassa voisi ahdistavaa olla? nainen, joka kertoi saaneensa nuorena parannuksen armon, kysyi minulta ihmeissään.

Seurapuheesta en ymmärtänyt juuri mitään. Mutta yksi kohta pisti korvaani: puhuja sanoi jotain sellaista, että on vain yksi usko ja yksi lauma. Hän viittasi raamatunkohtaan, jossa Jeesus sanoo, että ”pitää oleman yksi lammashuone ja yksi paimen” (Joh.10:16). Sanat loukkasivat, mutta ne myös kolahtivat.

– Minä haluaisin tulla lestadiolaiseksi, kerroin seurojen jälkeen puhelimessa tuolle uskovaiselle ystävälleni. Miten se onnistuu? Pitääkö minun maksaa jäsenmaksu vai miten?
– Ei, ei tarvi maksaa. En minäkään edes ole rauhanyhdistyksen jäsen. Sinun pitää uskoa sieltä saarnattu synninpäästö omalle kohdalle. Niin tullaan uskovaiseksi.

Kuulosti hyvältä, ettei kyse ollut rahasta. Halukkaasti nostin kättäni seuraavissa seuroissa, kun syntejä saarnattiin anteeksi. Mutta asia ei auennut minulle vielä täysin. Jumala ei avannut oveaan. Hän tiesi, etten ollut täysin vielä valmis päästämään irti entisestä. Lootin vaimon tavoin yhä vilkuilin taakseni. Ja pelkäsin myös sitä, että menetän kaiken – perhettäni myöten.

Palasin entiseen. Mutta Jumala antoi minun päätyä kahden vuoden päästä sellaiseen umpikujaan uskonasioissa, että olin valmis kadottamaan kaiken, koko elämäni, että saisin löytää Raamatun mukaisen pelastavan uskon. ”Herra, menen mihin ikinä haluat. Näytä minulle, missä on joukkosi”, oli sielusta nouseva huuto Jumalalle. ”Hedelmistä te heidät tunnette”, soi mielessäni Raamatusta nouseva vastaus.

Ja kaikkein kirkkaimpana Hengen hedelmänä aloin nähdä vanhoillislestadiolaisten luottamuksen Jumalaan elämän ja kuoleman Herrana – siinä, miten he uskalsivat ottaa vastaan kaikki lapset Jumalan lahjoina. He ainakin luottavat Jumalaan, omin voimin he eivät sitä tee, minulle alkoi valjeta.

Armollinen Jumala vastasi minulle myös niin, että kun avasin Raamatun satunnaisesta kohdasta, silmiini osui sana Siion. Tämä toistui seuraavallakin kerralla. Enkä tiennyt mitään muuta paikkaa kuin rauhanyhdistyksen seurat, joissa olin joskus kuullut Siionista puhuttavan. Aavistustakaan minulla ei ollut siitä, mitä sana tarkoitti – että se tarkoitti Jumalan valtakuntaa.

Lokakuussa 2008 astuin ensimmäistä kertaa sisään Turkuun juuri valmistuneen rauhanyhdistyksen toimitalon ovesta. Oli keskiviikkoilta ja siksi väkeä oli vähän. ”Olen tullut kotiin”, sanat kajahtivat mielessäni. Ihmeellinen tunne, kuin lapsena kotiovea avatessa.

Istuin seurapenkissä ja odotin, että puhuja saarnaisi synnit anteeksi, sillä nyt tiesin, että osaisin tuon synninpäästön ottaa uskolla vastaan omalle kohdalleni. Nyt Jumala avaisi minulle ovensa. Kävelin hymyillen ulos seurojen jälkeen vaihtamatta sanaakaan kenenkään kanssa. Kun seuraavana aamuna heräsin, minusta tuntui, että leijuin puoli metriä sängyn yläpuolella – olo oli niin kevyt! Minulta oli viety kolmenkymmenenkuuden vuoden taakat hartioilta, enkä ollut niiden olemassaolosta edes tiennyt. Olin kyllä itkenyt syntejäni ja kirkossa kuullut, että Jeesus on ne sovittanut, mutta nyt minä tunsin, että ne kaikki todella olivat poissa.

Seuraavan viikon sain olla kuin paratiisissa. Koko ympärillä oleva luonto säkenöi silmissäni. Minulla oli tunne, kuin kaikki sisälläni olleet haavat olisi voideltu jollain salvalla, olin täysin parannettu. Enkä haavoistakaan ollut aiemmin ollut tietoinen. Minulla ei ollut epäilystäkään, ettenkö olisi löytänyt rauhaa, jonka vain Jeesus voi omilleen antaa.

Olin luullut, että parannus olisi jotain sellaista, mihin minun olisi itse pystyttävä. Pelkäsin siis etukäteen: entä jos en pystyisikään elämään niin kuin lestadiolaiset opettivat? Mutta parannus olikin vain sitä, että uskoin näiltä uskovaisilta saarnatun synninpäästön. Ja nuo elämäntapoihin liittyvät asiat olivat Hengen hedelmää, ne alkoivat tulla itsestään. En enää halunnut meikata, en enää halunnut kuunnella tietynlaista musiikkia, se kuulosti korviini melulta, televisio jäi kiinni… Jumala hoiti aivan itse tuon elämänmuutoksen minussa. Minun ei tarvinnut tehdä mitään. Olin vapaa, olin onnellinen. Minulla oli taas elämä – se elämä, josta olin viimeksi lapsena nauttinut.

Aloin ymmärtää, että nämä uskovaiset eivät kuvitelleetkaan pelastuvansa omilla teoillaan, vaan yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Mutta he opettavat Raamatun mukaisesti, että ”vanhurskaus, joka Jumalalle kelpaa, ilmoitetaan uskosta uskoon" (Room. 1:17), toisin sanoen usko siirtyy uskovaiselta toiselle. Opetuslapsille annettiin valta antaa syntejä anteeksi. Joka on saanut uskovaiselta synnit anteeksi, voi taas itse antaa toisille synnit anteeksi, hänestä tulee elävän veden lähde. Näin vanhoillislestadiolaiset ajattelevat, että elävä usko on siirtynyt uskovaiselta toiselle ja Jumalan joukko on kulkenut eri aikoina eri nimellä ja eri alueilla.

Martti Lutherin katsotaan myös löytäneen tuon uskovaisten joukon, josta hän kertoo Isossa Katekismuksessa näin: ”Minä uskon, että maan päällä on pieni pyhä joukko ja yhteisö, joka koostuu pelkistä pyhistä ihmisistä. Sillä on yksi pää, Kristus, ja Pyhä Henki on kutsunut sen koolle. Sillä on yksi usko, yksi mieli ja ymmärrys. – – Siihen minäkin kuulun, olen sen osa ja jäsen, osallinen sen kaikista aarteista ja keskinäisestä yhteydestä.”

Ihminen ei pysty omilla silmillään näkemään, mikä kaikista hengellisyyksistä on oikea joukko, mutta Jeesus kehottaa etsimään "Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan" ja lupaa vielä, että etsivä löytää. Se, mikä ihmiselle on mahdotonta, on Jumalalle mahdollista.

Anonyymi kirjoitti:

Lokakuussa 2008 astuin ensimmäistä kertaa sisään Turkuun juuri valmistuneen rauhanyhdistyksen toimitalon ovesta. Oli keskiviikkoilta ja siksi väkeä oli vähän. ”Olen tullut kotiin”, sanat kajahtivat mielessäni. Ihmeellinen tunne, kuin lapsena kotiovea avatessa.

Istuin seurapenkissä ja odotin, että puhuja saarnaisi synnit anteeksi, sillä nyt tiesin, että osaisin tuon synninpäästön ottaa uskolla vastaan omalle kohdalleni. Nyt Jumala avaisi minulle ovensa. Kävelin hymyillen ulos seurojen jälkeen vaihtamatta sanaakaan kenenkään kanssa. Kun seuraavana aamuna heräsin, minusta tuntui, että leijuin puoli metriä sängyn yläpuolella – olo oli niin kevyt! Minulta oli viety kolmenkymmenenkuuden vuoden taakat hartioilta, enkä ollut niiden olemassaolosta edes tiennyt. Olin kyllä itkenyt syntejäni ja kirkossa kuullut, että Jeesus on ne sovittanut, mutta nyt minä tunsin, että ne kaikki todella olivat poissa.

Seuraavan viikon sain olla kuin paratiisissa. Koko ympärillä oleva luonto säkenöi silmissäni. Minulla oli tunne, kuin kaikki sisälläni olleet haavat olisi voideltu jollain salvalla, olin täysin parannettu. Enkä haavoistakaan ollut aiemmin ollut tietoinen. Minulla ei ollut epäilystäkään, ettenkö olisi löytänyt rauhaa, jonka vain Jeesus voi omilleen antaa.

Olin luullut, että parannus olisi jotain sellaista, mihin minun olisi itse pystyttävä. Pelkäsin siis etukäteen: entä jos en pystyisikään elämään niin kuin lestadiolaiset opettivat? Mutta parannus olikin vain sitä, että uskoin näiltä uskovaisilta saarnatun synninpäästön. Ja nuo elämäntapoihin liittyvät asiat olivat Hengen hedelmää, ne alkoivat tulla itsestään. En enää halunnut meikata, en enää halunnut kuunnella tietynlaista musiikkia, se kuulosti korviini melulta, televisio jäi kiinni… Jumala hoiti aivan itse tuon elämänmuutoksen minussa. Minun ei tarvinnut tehdä mitään. Olin vapaa, olin onnellinen. Minulla oli taas elämä – se elämä, josta olin viimeksi lapsena nauttinut.

Aloin ymmärtää, että nämä uskovaiset eivät kuvitelleetkaan pelastuvansa omilla teoillaan, vaan yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Mutta he opettavat Raamatun mukaisesti, että ”vanhurskaus, joka Jumalalle kelpaa, ilmoitetaan uskosta uskoon" (Room. 1:17), toisin sanoen usko siirtyy uskovaiselta toiselle. Opetuslapsille annettiin valta antaa syntejä anteeksi. Joka on saanut uskovaiselta synnit anteeksi, voi taas itse antaa toisille synnit anteeksi, hänestä tulee elävän veden lähde. Näin vanhoillislestadiolaiset ajattelevat, että elävä usko on siirtynyt uskovaiselta toiselle ja Jumalan joukko on kulkenut eri aikoina eri nimellä ja eri alueilla.

Martti Lutherin katsotaan myös löytäneen tuon uskovaisten joukon, josta hän kertoo Isossa Katekismuksessa näin: ”Minä uskon, että maan päällä on pieni pyhä joukko ja yhteisö, joka koostuu pelkistä pyhistä ihmisistä. Sillä on yksi pää, Kristus, ja Pyhä Henki on kutsunut sen koolle. Sillä on yksi usko, yksi mieli ja ymmärrys. – – Siihen minäkin kuulun, olen sen osa ja jäsen, osallinen sen kaikista aarteista ja keskinäisestä yhteydestä.”

Ihminen ei pysty omilla silmillään näkemään, mikä kaikista hengellisyyksistä on oikea joukko, mutta Jeesus kehottaa etsimään "Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan" ja lupaa vielä, että etsivä löytää. Se, mikä ihmiselle on mahdotonta, on Jumalalle mahdollista.

Katson nyt keittiönpöytämme ääressä istuvaa nuorta naista, ja mietin, miten vaikeaa on toiselle ihmiselle kertoa siitä, minkä on itse saanut elää todeksi. Todistaa, että kaikki on juuri niin kuin Raamatussa sanotaan.

”Miten ahdas onkaan se portti…”
”… joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä…”
”Joka ottaa vastaan teidät, ottaa vastaan minut…"
”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa.”

Minä olin hengellisesti kuollut, mutta nyt taas elän. Minä olin sokea, ja sain taas näköni. Olin kuuro Jumalan sanalle, ja nyt olen saanut kuuloni. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa – puhdasta Jumalan sanan saarnaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne – Jumalan perheväen asukkaaksi. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut – annoitte Jeesuksen verellä pestyn häävaatteen päälleni.

Johannes Kastajakin joutui vankeudessa ollessaan epäilyksiin. Hän lähetti opetuslapsensa Jeesuksen luo kysymään, oliko tämä se, jonka oli määrä tulla. Jeesus vastasi: ”Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju.” (Matt. 11:4,5.)

Kyllä, minä uskon, että tämä on se joukko.
- - - Maarit Murtomaa - - -

Et kai vaan taas sekoita veeälkerhoa ja JUmalanvaltakuntaa toisiinsa, pelkään että niin teit ihan vaan kuin isännekin tekivät, niin ne perinteet seuraa !