Ihminen joka ei koskaan hymyile

Ehkä on syvä elämänkokemus vaiheessa. Nauraminen on eri juttua, kuin hampaiden näyttäminen.

Pitäisi tietää paljon muutakin, jotta masennuksesta voi päätellä mitään.

Ei masennus vie automaattisesti kykyä nauraa hyville vitseille tai tilanteille. Päinvastoin on herkästi niin, että masentunut itse ja ihmiset ympärillä päättelevät, ettei voi masennus vaivata, jos naurattaa. Ja ei siksi hakeudu hoitoon.

Ihan normaalia täydellinen hymyttömyys ei ole. Mutta kaikilla on oikeus valita, kenen jutuille nauraa tai hymyään paljastaa. Todennäköisemmin aloittajan tuttava ei vaan viihdy samassa seurassa.

Empä minäkään ylensä koskaan vaikka nyt elokuvissa, stänt-ap-esityksissä tahi teaatterissa vahingossa hymyile, saati että ääneen naurasin. On sielä toki muitakin aina, jotka ovat varsin vakavia. Vaikka osaan iloita ja huvittua joistain nokkelista oivalluksista niin ei vaan kertakaikkiaan saa aikaseksi tai tuu oikeestaan mieleenkään että ääneen lähtisin nauramaan. Harvon mua ees naurattaa nää perinteiset seksi- ja eritevitsit tai miesten ja naisten eroilla ilottelu, joille muu yleisö voi vähän olutpäissäänkin höyhöttää kuin puolimielinen apinakuoro.
mielluummin nauran yksin ja väsyneenä netistä joitain hyviä tekstejä tai pöljäilyjä seuratessani. Tosin kyllä nuorempana seuranauraminenkin käytti minulla, sillon jotain 2005-2006 kun reilun 20:nen olin. Vanhemmiten on tullut jotenni estoisemmaksi.

Hymyily itsessään ei kerro masennuksesta, toki olemuksestakin voi paljon päätellä. Jotkin introvertit jotka omistavat ehkä tietyntyyppisen geenimuunnoksen hymyilevät tosi rajoitetusti. Itse kuulun osittain tähän. En osaa sellasta small-talk tyyppistä hymyä spontaanisti. Jotkut ekstrovertit kykenevät hymyilemään lähes taukoamatta. Ihmisten persoonissa on paljon synnynnäistäkin eroavaisuutta. Nii ja autismin kirjon henkilöt on kanssa huonoja hymyilemään ja ottamaan spontaania katsekontaktia.

Parkinsonin tauti saattaa näkyä sairastuneen kasvoissa. Taudin oireena kasvot saattavat jäykistyä yksitoikkoiseen, vakavaan, masentuneeseen tai vihaiseen ilmeeseen.

Täysin turha lähteä tällaisten kautta ketään "diagnosoimaan". Ja jos jollain olisi oikeakin diagnoosi, sekään ei tarkoita sellaisenaan paljon mitään, masennus on niin monimuotoinen sairaus.

Antakaa ihmisten olla, ja olkaa niiden kanssa, niin kuin ennenkin. Tällaisia ei maksa vaivaa miettiä. Masennukset kyllä tulevat esiin sitten muin tavoin.