Katsoit silmiin, mutta uudella katsella. Se katse poltti ja melkein kirveli. Sanasi ovat fiksuja, tiedän että olet oikeassa. Olet paljon kypsempi mitä pelkkä ikä olettaisi.
Keskustelimme ihan muusta kuin kituvasta suhteestani (irl siitä ei olle juteltu). Silti jotenkin tuli vaan olo, että nuo sanat oli tarkoitettu siihen yhteyteen mihin ne osoitit ja siinä samalla myös henkilökohtaiseen elämääni. Oliko näin vai onko minulla vain vilkas mielikuvitus? Projisoinko asioita?
Puhuit järkeä. Joko pitää panostaa tai sitten kokonaan lopettaa. Totta! Jos olisin lapseton 30-kymppinen, olisin lopettanut 3v sitten. Lapset on kuitenkin se, miksi olen panostanut ja olen jäänyt vaikka turhautuminen menee yli reunojen. Olen todellakin panostanut ja yrittänyt. Vikat vuodet en ole enää jaksanut, turhautuminen on jo vienyt voiton. Esim. Seksielämä meillä oli kun jaksoin tehdä aloitteita ja otin vastaan torjuntoja >95% kerroista. Saattoi mennä 1–2kk ennen kuin häntä kiinnosti. Sama koskee läsnäoloa ja läheisyyttä. Jossain kohtaa ei enää jaksa tai menettää likaa itsestään.
Kuitenkin vain omaan osuutensa voi vaikuttaa. Jos vain itse haluaa muutosta ja tuo sen ilmi niin rakentavasti kuin osaa, eikä vastapuoli suostu keskustelemaan (joko on hiljaa, suuttuu ja alkaa sanomaan asiattomuuksia, reagoi vitsailulla tai itkee) eikä hän ole valmis ottamaan toisen huolia tai tarpeita tosissaan, on muutoksen syntyminen tosi vaikeaa.
”Puolisoni” haluaa/si lapsen, mahdollisuudet asua omakotitalossa ja autotallin, ei hän kaipaa keskusteluja, läsnäoloa, hellyyttä, kosketusta, seksiä tai yhteistä tekemistä. Minä taas tarvitsen noita kaikkea, jota hän melkeinpä inhoaa. Olemme vaan liian erilaiset.
Olen jo sanonut haluavani eron. Silti joudun varmaan näennäisesti pitkittämään prosessia, koska ratkaisu pitää tehdä niin, että lapset ei kärsi ja omaisuus saadaan jaettua sovussa ja ilman useiden kymppitonnien tappiota. Olen jo sanonut ”puolisolleni”, että minun puolestani hän on vapaa tapaamaan muita. Vastavuoroista vapautusta en saanut (hän taitaa vielä toivoa, että muutan mieleni).
Tarvitsen vielä keskustelun tai kaksi ollakseni vapaa tapaamaan muita. Kun päätös erosta on jo tehty, ja on sopimus vain omaisuuden jaon tavasta ja siitä että odotetaan maks. 0.5v samassa osoitteessa käytännön ja pienimmän takia, ei minulla pitäisi olla enää moraalisia velvoitteita. En ole sen jälkeen hänelle enää tilivelvollinen muuta kuin itselleni.
Keskustelimme ihan muusta kuin kituvasta suhteestani (irl siitä ei olle juteltu). Silti jotenkin tuli vaan olo, että nuo sanat oli tarkoitettu siihen yhteyteen mihin ne osoitit ja siinä samalla myös henkilökohtaiseen elämääni. Oliko näin vai onko minulla vain vilkas mielikuvitus? Projisoinko asioita?
Puhuit järkeä. Joko pitää panostaa tai sitten kokonaan lopettaa. Totta! Jos olisin lapseton 30-kymppinen, olisin lopettanut 3v sitten. Lapset on kuitenkin se, miksi olen panostanut ja olen jäänyt vaikka turhautuminen menee yli reunojen. Olen todellakin panostanut ja yrittänyt. Vikat vuodet en ole enää jaksanut, turhautuminen on jo vienyt voiton. Esim. Seksielämä meillä oli kun jaksoin tehdä aloitteita ja otin vastaan torjuntoja >95% kerroista. Saattoi mennä 1–2kk ennen kuin häntä kiinnosti. Sama koskee läsnäoloa ja läheisyyttä. Jossain kohtaa ei enää jaksa tai menettää likaa itsestään.
Kuitenkin vain omaan osuutensa voi vaikuttaa. Jos vain itse haluaa muutosta ja tuo sen ilmi niin rakentavasti kuin osaa, eikä vastapuoli suostu keskustelemaan (joko on hiljaa, suuttuu ja alkaa sanomaan asiattomuuksia, reagoi vitsailulla tai itkee) eikä hän ole valmis ottamaan toisen huolia tai tarpeita tosissaan, on muutoksen syntyminen tosi vaikeaa.
”Puolisoni” haluaa/si lapsen, mahdollisuudet asua omakotitalossa ja autotallin, ei hän kaipaa keskusteluja, läsnäoloa, hellyyttä, kosketusta, seksiä tai yhteistä tekemistä. Minä taas tarvitsen noita kaikkea, jota hän melkeinpä inhoaa. Olemme vaan liian erilaiset.
Olen jo sanonut haluavani eron. Silti joudun varmaan näennäisesti pitkittämään prosessia, koska ratkaisu pitää tehdä niin, että lapset ei kärsi ja omaisuus saadaan jaettua sovussa ja ilman useiden kymppitonnien tappiota. Olen jo sanonut ”puolisolleni”, että minun puolestani hän on vapaa tapaamaan muita. Vastavuoroista vapautusta en saanut (hän taitaa vielä toivoa, että muutan mieleni).
Tarvitsen vielä keskustelun tai kaksi ollakseni vapaa tapaamaan muita. Kun päätös erosta on jo tehty, ja on sopimus vain omaisuuden jaon tavasta ja siitä että odotetaan maks. 0.5v samassa osoitteessa käytännön ja pienimmän takia, ei minulla pitäisi olla enää moraalisia velvoitteita. En ole sen jälkeen hänelle enää tilivelvollinen muuta kuin itselleni.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Liian pitkä aika eroamiseen. Ei kiitos!
Ero = kun asia on sovittu yhdessä. Asunnon yhteisomistus on eri asia. Ajoista ei ole sovittu, vielä. Jonkin aikaa se kuitenkin vaatii jonkin verran. Jos tietäisin, että hän on kiinnostunut ihan oikeastikin ja haluaisi tilanteeseen selvyyden oman itsensä kannalta, olisi enemmän syytä kiirehtiä. Nyt minulla ei sitä tietoa ole.
Jos hänenkin valintansa on ei kiitos, sitten se on. Se voi olla muutenkin, en sitä tiedä.
Ihan oma masterplan asian suhteen. Valmistuu ihan tuotapikaa.
Minulla on suunnitelma miten etenen. Se suunnitelma ei riipu hänestä, keneen minulla on tunteita. Hänen suhteensa minulla on toiveita, joiden toivoisin voivani elää todeksi. ♥️ Liitän hänet ja hänen unelmansa mielellään osaksi omaa suunnitelmaani ja elämääni, mutta vain jos hän itse niin osoittaa tahtovansa. En tiedä hänen tunteitaan ja toiveitaan.
Mikäs masterplan on, jos saa kysyä?
Minullakin on suunnitelma miten etenen. Sanotaanko masterplanin tarkoittavan takuuvarmaa, asiasta on sovittu isomman ryhmän kesken. En kuitenkaan mieti sitä kauheasti vaikka onkin aika iso juutu, se on ensi viikon juttu.