Niin makaa kuin petaa lapsesta asti

Jälleen keskustelua harmaalla yhteiskunan vyöhykkeellä. Luvassa tabuja ja tabletteja. Jälleen luvassa mahdottomuuksia ja virkamiesten keinoja.

Ompa tullut sitten viimeaikoina oikein lapsuus mieleen.

Kaikki alkoi kun lääkäri alkoi puuhastella paikkaa toviksi normaalisairaalan osastolta. Päivystävä / osasto lääkäri ei paperia halunnut kirjoittaa joten asiaani hoitava lääkäri sitten järkkäsi asian. Osastolääkäri saapui sitten esittäytymään ja ilmoitti halustaan potkaista minut pihalle. Asia jäi siihen ja alkoi viikonloppu. Viikonloppuiltana oli sitten hieman epävarma olo jos en sitten saisikaan nukutuksi. Hoitaja testasi asian lomakkeella ja kysyi paljonko on 15 16 ja että haluanko hypätä ikkunasta. Kerroin nähtävästi oikeat vastaukset koska epävarmaan unettomaan tilanteeseen en mitään uutta lääkettä saanut. Nukuin hyvin ja hyvissä ajoin ennen normaalia herätystä hoitaja kävi herättämässä ja totesi, että hyvinhän olet nukkunut. Hyvinhän nukukuin ennen kuin herätettiin. Taas arki koittaa ja lääkäri haluaa järjestää katkaisuhoitopaikan 50km päästä vaikka todellisuudessa kotini viereiseltä bussipysäkiltä pääsee kahden kilometrin päähän lähimmälle katkaisuhoitopaikalle. Olin toki osastolle tullessa puhaltanut nolla ja todistetusti ollut 4-päivää juomatta osastolla. Lääkäri totesi aluksi ettei minulla ole minkäänlaisia vieroitusoireita ja ettei edes käteni tärisseet taikka hikoilleet. Koska myönsin että kotonani on pullo viiniä, niin lääkärin mielestä minulta pitäisi ottaa ajokortti pois. Tätä lääkärikäyntiä tilanetta edelsi tilanne jossa minua ohjeistettiin ajamaan itse 50 km päähän katkaisuasemalle omalla autolla ilman selkeää osoitetta. Lopuksi lääkäri katsoi laitoshoidon tarpeelliseksi. Lähdin siis nopeinta reittiä kotiin kun ei edes ilman vieroitusoireita pääse lähimälle katkaisuasemalle.

Kotona sitten tämä viinipullo houkutteli. Vaihtoehtona oli neljännespurkkia härskiintynyttä margariinia taikka purkillinen hilloa jonka viimeinen käyttöpäivä oli mennyt umpeen kaksi vuotta sitten. Minun kokoinen ja kohtuu kokenut tissuttelia kun alkaa tuota valkkaria sekoittamaan spraittiin ja tissuttelee sitä pullollista puoli vuorokautta, niin ei siinä kyllä promillet nouse. Soitin sellaiseen puhelinlinjalle josta sitten ehdottivat että soitan tilanteessani hätänumeroon. Sen sijasta soitin päivystävälle lääkäriasemalle jossa käskettiin selvittää pää ja miettiä asiaa sitten aamulla uudestaan. Heidän järjestelmässä ei näy mitään merkintää osastohoidosta taikka lääkärin kommenteista osastohoidon tarpeeseen. Minulla kun sitten näiden yhteiskunnallisten "epäloogisuuksien" kanssa kun palaa tupakka, niin siinä palaa myös rahaa. Se on kuulemma oma vikani kun ei ole priorisoinut asioitani siten että olisi puuroakin syötäväksi.

Aamulla pari tupakkia ja kahvia ja jopa pari killinkiä rahaa taskussa. Osasin odottaa jo edeltävänä iltana ettei verensokerit ole liian korkealla (diabetes aikuistyyppi) kun ei ole mitään syönytkään joten insuliiniakin pistettiin vähemmän. Sokerit aamulla jopa loistavat, mutta en koko päivänä tehnyt mitään muuta kuin makasin sängyssä. Siis niin paha mieli etten avannut edes telkkaria. Kun tuli insuliinin pistoaika, niin verensokerini oli 4,6. En enää uskaltanut pistää insuliinia. Tiedän etten huomenna enää jaksa tehdä tätä joten siksi täällä nyt.

Aivan lapsuus tuli mieleeni. Aina teidän yhteisöllä oli jokin syy potkia minut pihalle, olla istumatta samaan pyötään muualla kuin tupakkakopissa. En syönyt mitään, vaivautunut virne oli hymyilyä jne.. jne.. Jossakin vaiheessa vain päätin ettei sota yhtä miestä kaipaa. Menen omia menojani ja teen omia asioitani. Edes aikuisuudessa se ei onnistunut. Teillä oli mille jotakin muuta. Siinä nauroin kun minulle puhelimessa nainen tokaisi, että niin makaa kuin petaa. Intissä kun tehtiin pinkkaa ja punkkaa, nii ei ollut muuta mhdollisuutta kuin pedata kelvollisesti. Tänäpäivänä punkan räjäyttämisestä saa sakot eikä pinkkaa tehdä. Minä teen, minä teen. Vaihdoin sytytystulpat ja ilmasuodattimen ettei tarvitse helppoja tee se itse asioita teettää korjaamolla. Paistan jauhelihan ja keitän makaroonit. Pesen ja viikkaan vaatteet ja imuroin lattiat. Ensimmäisellä pakkohoitoreissulla poliisi sekä osastolääkäri viittasi kurittomuuteen. Petivatteet heitettiin sängylle ja käskettiin itse pedata kun "kerta intin on käynyt". Tänäpäivänä samassa pöpilässä on vanha työtoverini jolla on tehtaan komponenttituhonnan tehtaanennätys. Hän kertoi käyneensä siviilipalveluksen ja palvelusaikana pääsääntöisesti lipitettiin ja valmistettiin omia keitoksia. Olo on kuin lapsena. Ruokaa on, mutta ei edes nälkä puhumattakaan että olisi pöytä jossa haluisit sen jonkun kanssa syödä. Tänään söin yhden makkaran. Vanha kansa se keinot keksii, mutta sitten kun on niin kova nälkä ettei enää näe, niin eihän sitten voi opsikella teille kelvollisella tavalla.