Tarvitsen muita ihmisiä

Omat pohjalaiset juureni ovat vaikuttamassa, että ajallista, arkista apua saattaa joskus olla vaikea ottaa vastaan. Kuvittelen, että itse rakentamani arki luo perustuksen pärjäämiselleni. Kaupassa saatan katsella tuotteita pitkään ja lopulta jättää ostamatta ajatellen, että osaanhan minä tehdä itsekin tuollaisen, saati sitten tuollaisen! Lopulta saatan kuormittaa arkeni turhillakin ponnistuksilla sokeana sille tosiasialle, että toisella tavalla ja paljon yksinkertaisemminkin voisin toimia.

Maapallolla elää 7,6 miljardia ihmistä. Jokainen meistä tarvitsee muita ihmisiä. Me emme pärjää yksin, vaikka usein saattaisimme sitä halutakin. Me synnymme avuttomina, ja kuolemme aivan yhtä avuttomina. Tänä aikana länsimaisissa yhteiskunnissa on muodikasta olla riittävä, osaava, eteenpäin menevä. Riittävä huolehtimaan omasta henkisestä ja fyysisestä jaksamisestaan ja valmis saavuttamaan itselle asettamansa tavoitteet monissa erilaissa haasteissa. Eri elämäntilanteissa rakennamme arkeamme niin, että meidän yksilöllisyytemme hitaasti, mutta verrattain varmasti pönkittyy (ellemme murennu tosiasioiden eteen ennemmin tai myöhemmin).

Olen huomannut, että tarvitsen muita ihmisiä. Myös sellaisia ihmisiä, jotka siunaavat minua anteeksiantamuksen evankeliumilla. Oli tilanne, jossa kuvittelin olevani vahva, lankeamaton. Että olisin riittävän viisas ymmärtääkseni vastustaa kiusausta, jonka olin kokenut toisten ihmisten kiusauksiksi ja lankeemuksiksi. Huomasin, että olin ollut täysin väärässä. Tajusin, että olin aivan samanlainen kuin jokainen ihminen, yhtä heikko. Aivan kuten ihminen oli ollut aina Aatamin ja Eevan lankeemuksesta saakka. Olin tarttunut omenaan, syönyt hyvällä ruokahalulla ja alkanut peitellä häpeääni kuten ensimmäiset ihmiset puiden lehdillä. Tarvitsin ihmistä, rippiäitiä tai -isää.

Nykyihmiset asuvat omissa, korkeaseinäisissä taloissa, jotka eristävät erilaiset perhekulttuurit toisistaan. Toisin oli tuhansia vuosia sitten, kun tätä pohjolaa asutettiin metsiin rakennetuissa kyläyhdyskunnissa. Jokaisen oli oltava osa yhteisöä, muuten jäi luonnon armoille, oli heikompi. Miksi tänään olisi toisin? Miksi me olisimme kulttuurin kehittyessä muuttuneet toisiksi, emmekä enää olisi enemmän tai vähemmän riippuvaisia toinen toisistamme?

Arkikokemuksiani vasten olemme jo ajallisestikin sidottuja toisiimme. Tarvitsemme ruokaa, vaatteita, hoivaa. Tarvitsemme tunnetta, että olemme hyväksyttyjä, kokonaisia sellaisina kuin olemme. Mutta vielä tärkeämpää on, että iankaikkisuutta varten me tarvitsemme ihmisiä, Jumalan seurakunnan jäseniä, jotka Raamatun mukaisesti ovat julistamassa synnin päästön evankeliumia. Tuossa evankeliumissa Pyhä Henki vie Jumalan valtakunnan armosanomaa eteenpäin. Siihenkin me tarvitsemme toisiamme – ja erityisesti siihen.

Salla Sivula