Elämä koskettaa meitä jokaista. Se on meillä kaikilla erilainen. Sen kulkua tulee usein suunniteltua, vaikka monesti se menee täysin toisella tavalla, miten ajatuksissa olisimme sen järjestäneet. Joskus se pysäyttää yhtäkkiä. Elämään voi kuulua myös tapahtumia, jotka eivät kuulu suunnitelmiimme: työpaikan menettäminen, sairastuminen, läheisen kuolema. Tällaisia raskaita asioitakin taivaan Isä voi meille sallia. Emme aina ymmärrä niiden tarkoitusta.
Entä miten suhtaudumme lähimmäistemme elämään? Vertailemmeko ja arvostelemmeko toisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä? Olen huomannut, että joskus esimerkiksi pienen perheen uupumista saatetaan vähätellä ja verrata sitä siihen, että kyllähän isotkin perheet jaksavat. Kuitenkaan nuo kommentoijat eivät välttämättä tiedä todellisuutta, sitä, mitä kaikkea tuon uupumisen takana on.
Enhän sanomisillani aiheuta enempää kärsimystä ja pahaa oloa? Ikävät kommentit saattavat aiheuttaa sen, että avun tarpeessa oleva vanhempi ei rohkaistukaan pyytämään apua, koska tuntee ettei hänellä ole oikeutta siihen. Tarvitaan herkkyyttä toisen ihmisen kuuntelemiseen, vaikka sanoja ei olisikaan.
Masentuneen ihmisen elämä saattaa tuntua joskus siltä kuin eläisi yksin pilkkopimeässä huoneessa, seuranaan vain ylitsepääsemättömältä tuntuva ahdistus ja epätoivo. Erityisesti silloin tarvitaan aikaa ja ihmisiä, jotka kulkevat rinnalla. Ihmisiä jotka kuuntelevat ja puhuvat mutta ymmärtävät myös että pelkällä hiljaisuudella ja läsnäolollakin on todella suuri merkitys. Kaikilla on lupa väsyä, pyytää apua ja nousta jälleen jaloilleen.
Osaanko asettua uupuneen asemaan, jos en itse ole sellaista kokenut? Ymmärränkö, että masentuneen voi olla vaikea selviytyä tavallisista arkipäivän asioista, jos en ole läheltä nähnyt, kuinka masennus voi uuvuttaa ja viedä ihmiseltä voimat, niin henkiset kuin fyysisetkin? Masennuksesta toipuminen on usein väsyttävää henkistä taistelua, jota arvostelemisen sijaan kannattaa tukea ja arvostaa.
Osaanko arvostaa toista ihmistä ja hänen kokemuksiaan, vaikka ne eivät aina kohtaisi omieni kanssa? Kunnioitus on tärkeää silloinkin, kun toisen elämäntilannetta on vaikea ymmärtää. Se on ihmissuhteiden perustus.
Henna Laitila
Entä miten suhtaudumme lähimmäistemme elämään? Vertailemmeko ja arvostelemmeko toisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä? Olen huomannut, että joskus esimerkiksi pienen perheen uupumista saatetaan vähätellä ja verrata sitä siihen, että kyllähän isotkin perheet jaksavat. Kuitenkaan nuo kommentoijat eivät välttämättä tiedä todellisuutta, sitä, mitä kaikkea tuon uupumisen takana on.
Enhän sanomisillani aiheuta enempää kärsimystä ja pahaa oloa? Ikävät kommentit saattavat aiheuttaa sen, että avun tarpeessa oleva vanhempi ei rohkaistukaan pyytämään apua, koska tuntee ettei hänellä ole oikeutta siihen. Tarvitaan herkkyyttä toisen ihmisen kuuntelemiseen, vaikka sanoja ei olisikaan.
Masentuneen ihmisen elämä saattaa tuntua joskus siltä kuin eläisi yksin pilkkopimeässä huoneessa, seuranaan vain ylitsepääsemättömältä tuntuva ahdistus ja epätoivo. Erityisesti silloin tarvitaan aikaa ja ihmisiä, jotka kulkevat rinnalla. Ihmisiä jotka kuuntelevat ja puhuvat mutta ymmärtävät myös että pelkällä hiljaisuudella ja läsnäolollakin on todella suuri merkitys. Kaikilla on lupa väsyä, pyytää apua ja nousta jälleen jaloilleen.
Osaanko asettua uupuneen asemaan, jos en itse ole sellaista kokenut? Ymmärränkö, että masentuneen voi olla vaikea selviytyä tavallisista arkipäivän asioista, jos en ole läheltä nähnyt, kuinka masennus voi uuvuttaa ja viedä ihmiseltä voimat, niin henkiset kuin fyysisetkin? Masennuksesta toipuminen on usein väsyttävää henkistä taistelua, jota arvostelemisen sijaan kannattaa tukea ja arvostaa.
Osaanko arvostaa toista ihmistä ja hänen kokemuksiaan, vaikka ne eivät aina kohtaisi omieni kanssa? Kunnioitus on tärkeää silloinkin, kun toisen elämäntilannetta on vaikea ymmärtää. Se on ihmissuhteiden perustus.
Henna Laitila
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ry:llä SRK:n agentit auttavat tehokkaasti masennuksen alkuun.