Varatut, jotka olette pettäneet

Kuulostaa normaalilta suhdekriisiltä. Niitä tulee ja menee. Ensimmäinen avioliittoni päättyi ja siihen liittyi myös uskottomuutta, Kannttaa sitoutua omaan koko skaalalla.

Olen pettänyt ja olen kai sellainen patologinen pettäjä. Olen siis tunnustanut itselleni, että tulen luultavasti aina pettämään jos oikea henkilö ja tilaisuus tulee kohdalle. kovin tiheästi näin ei kuitenkaan tapahdu. Ei edes joka vuosi.

Ex-vaimoni tavallaan antoi anteeksi pettämiseni, vaikka se joskus nousikin esille ja tiedän, että hänkin petti minua. En siis kertonut, vaan jäin kiinni.

Parisuhde siis jatkui pettämisen jälkeen, mutta kyllä se jäljen jätti. Sataprosenttinen luottamus toiseen hävisi.

Vieras sana koko varattu, parsisuhde pysyi kasassa vaikka ukottomuutta oli, vaimokkeella muutama suhde, toinen intiimi sellainen mulla taas pari yhden yönjuttua takana. Molemmat myönsi tehneensä tyhmästi ja sillä selvä.

Parisuhteita on monenlaisia. Jos miehesi on antanut anteeksi voipi olla että sinunkin tulisi antaa anteeksi itsellesi. Jos kerran anteeksiantoa kaipaat.
Minulla siten että ukko " petti " jo suhteen alussa ja totesin että se ei haitannut minua. Nyttemmin 23 vuotta myöhemmin elämme suhteellisen onnellisesti yhdessä ja kummallakin ollut " pettämistä " puolin jos toisin. Meillä toimii avoin suhde.
Joten jos miehesi on antanut anteeksi niin paras puhua asia hänen kanssaan selväksi.
Hän on kai kuitenkin se tärkein sinulle ja siten myös rehellisyytesi arvoinen. Ole myös itsellesi rehellinen.
Tosin pointtina ei kannata kertoa sellaista minkä tietää toista loukkaavan tai satuttavan.
Ja rehellisyydellä on hintansa. Joskus se tuo karvaita tappioita ja toisinaan järisyttävän helpotuksen tai jymy yllärin.
Saat helpoiten pääsi selväksi kun olet ensin itsellesi rehellinen. Voimia.

Pitää sopeutua, ei se maailma siihen lopu että toinen kihnuttaa lihaansa jonkun muun kanssa, sitä paitsi itse kukin kroppansa omistaja, ei siinä puolison nimeä ole.

Aloittajalle: sori jos tää mun vastaus ei oo sellanen mitä sä haet. Tajuun kyllä, että sulla on tarvetta purkaa sun tilannetta jollekin ja niin on mullakin, vaikka tästä on jo monta vuotta kun mun elämä meni totaalisesti uusiin puihin pettämisen takii.

Laitan tän mun kommentin suoraan sulle ja toivon, että sulla olis kanttia miettiä mitä sä itte haluut sun elämältä. Haluutko sä olla ikuinen pettäjä, valehtelija, vai haluutko sä sun elämältäs jonkun sellasen ihmissuhteen jossa sä voit kattoo ittees pelistä ja kumppanias silmiin koko aika.

Mun mielestä parisuhteessa sen puolison pitäis olla se kaikkein rakkain tyyppi ja aina kun tekee jotain, pitäis ajatella miltä tää mun teko puolisosta tuntuu, voinko mä tehdä näin tai noin, pitäis olla omatunto, vastuu ja järki mukana.
Mä itte en pystyis pettään mun miestä ikinä ja tajuun sen että oon ehdoton ja liian jyrkkä ihminen kun aattelen, että en halua elää pettäjän kanssa parisuhteessa.

Siinä vaiheessa kun joku kolmas osapuoli onkin tärkeempi kuin puoliso, sillon alkaa just toi valehteleminen ja vähättely; en mä oikeestaan mitään oo tehnyt, se oli vaan kertapano, ei se merkannu mitään, olin kännissä ja tuli tehtyä virhe.. ect.

Mun stoori on katkeran naisen kannanotto. Mä en oo löytäny uutta miestä mun elämään kun mä en enää luota. Koitan muuttuu, mutta tosi vaikeeta on. Helpompi on elää yksin.
Mun eksä, aviomies, kotoa lähtiessään silmiin katsoen sano rakastavansa mua ja samana iltana pani duunipaikkansa juhlissa toista naista, ja seuraavana päivänä tunnusti häpeissään just ennen kun mun piti lähtee yövuoroon duuniin tekonsa, niin sattuhan se aivan helvetisti.
Ei sitä pettymyksen tunnetta voi sanoin kuvata. Tuntu siltä kuin mies olis lyöny puukolla mua suoraan vatsaan, kirjaimellisesti sattu ihan helvetisti. Ehkä konkreettinen puukonisku olis sattunu vähemmän, ei voi varmaks tietää mutta jotenkin tuntuis siltä.

Ja vaikka mä tuolla aikasemmin sanoin, että parisuhteessa pitäis ajatella miltä joku tuleva teko puolisosta tuntuu, niin mä tajusin sillon kuin salamaniskun lailla, että meidän parisuhde oli siinä, me ei voida enää elää yhdessä ja viis veisasin siitä miltä se miehessä tuntuu.
Tuntu kuin joku olis lyöny vasaralla päähän, että ei helvetti miks se teki noin, mikä siinä on vikana, mikä mussa on vikana kun se pysty tekeen mulle noin. Ja sitten koko taustalla että kello on jo noin paljo, mun pitäis lähtee duuniin kun ei siellä oo ketään tuuraamassa mua, mistä mä saan tuuraajan, miten mä pystyn ajaan autolla töihin, miten mä voin hoitaa mun asiakkaita mitä se haluu että mä sanon..

Niin äkkii se ihmismieli muuttuu kun itselle sattuu paha paikka eteen, eiks oo jännää, kymmeniä ajatuksia pyörii päässä eikä niissä missään oo järkee.
Minne mä muutan lasten kaa, mä teen kolmivuorotyötä missä lapset on mun ilta-ja yövuorojen aikana kuka niitä hoitaa, millä me tullaan toimeen, miten mä pärjään kun ei oo ketään hoitamassa niitä kun ne on sairaana, ei niin mitään käsitystä.

Meillä konkreettisesti vain yhdessä viikossa koko perheen elämä käänty uusille urille. Yksinhuoltajana en olis pärjänny enkä pystyny maksamaan pääkaupunkiseudun vuokria ja lasten päivähoitomaksuja ja muita kuluja. Mun oli pakko löytää joku toinen vaihtoehto.

Jouduin lähteen töihin yövuoroon heti miehen paljastuksen jälkeen ja arvaat vaan tunnelmat. Selasin duunissa netistä asuntoja ja silmiin sattu ilmoitus maaseudulla olevasta duunista ja sen mukana oli työsuhdeasunto. Aamulla heti kasilta soitin toiselle puolelle Suomea, olivat kiinnostuneita, sovin haastattelun, kävin haastattelussa kahden päivän päästä, sain sen paikan ja asunnon. Siellä aika lähellä oli ja on mun vanhemmat ja mun isovanhemmat ja sen myötä lasten tukiverkko oli olemassa. Päätin yksin mitään mieheltä kysymättä siitä että mä vien kersat ihan helvetin kauas siitä. Lapset oli tieteski innoissaan muutosta, eivät tajunneet että isä ei tuu mukaan ja kun tajusivat ei se niitä aivan hirveesti hetkauttanu kun olivat vielä pieniä.
Mies protestoi tietysti sikana, mutta mulla ei olis ollu mitään mahdollisuuksia maksaa pääkaupunkiseudun vuokria edes tukien avulla ja tehdä siinä sivussa kolmivuorotyötä. Aika äkkii mies tajus ettei sekään kykene kolmee kersaa yksin hoitaan jos minä muutan yksin jonneki kauemmas, joten eipä sillä ollut muuta vaihtoehtoo kun hyväksyy faktat.
Mies oli pitkään sitä mieltä että mä olin kohtuuton kun yhden pikku panon takii aiheutin ton helvetillisen rumban. Ei se vieläkään kunnolla tajuu, että mulle se ei ollu pikkujuttu, se yks pano oli mulle mun elämän suurin katastrofi ja isoin pettymys mitä mä oon kokenu kehenkään ihmiseen. Se veti totaalisesti maton mun jalkojen alta ja luottamuksen muihin tyyppeihin. Mä en vieläkään luota kehenkään, en enää kehenkään. Koko aika mun päässä kytee pieni epäilys onks toi aivan rehellinen. Sori mies jos tästä joku sut ja mut tunnistaa. Tällasta tää on tää elämä, virheitä täynnä ja niiden kaa pitää oppii elämään.

Epärehellisyys ja suoranainen valehtelu kuin pettäminenkin vie suhteesta yhden peruskomponentin eli luottamuksen ja toisen kunnioittamisen pois. Mä uskon, että jokainen ihminen pystyy pettämään. Kun luottamus syystä tai toisesta on karahtanut niin ei sitä helpolka korjata. Mä sanoin aiemmin jo, että voisin pettää miestäni hänen itsensä vuoksi, se olisi ehkä jopa oikein, kerroin tämän myös hänelle. Mutta mä en pystyis pettämään itseni takia. Itseni kanssa joudun kuitenkin elämään loppuelämäni. Nooh, voihan tämmöisiäkin asioita sitten väärin käyttää. Ehkä ero on parempi ratkasu kun pettäminen. Toisaalta mun mielestä hyvää suhdetta ei kantsi heittää menemään yhden pettämisenkään vuoksi. Mutta nää pn niin yksilöllisiä juttuja.

Pettämiselle pitäisi keksiä ihan uusi nimi, jospa ihmiset alkaisivat suhtautua asiaan eri tavalla, tervehenkisemmin. Nyt suhtautuminen on kipeää. Pääasia elämässä on kuitenkin, ettei petä itseään, kenellekään muulle ei ole aiheesta vastuussa. - Nm. What's Love Got To Do With It ?

Ap sanoit, että jokainen voi pettää. Ei kaikki pysty samaan kuin sinä. Esim. minä en missään tilanteessa kykenisi piilosuhteeseen kenenkään kanssa jos olisin parisuhteessa. Se ei olisi mahdollista. En ole koskaan osannut valehdella mistään. Valhe ei tule minulta suusta ulos, ei millään, ei tullut lapsena eikä tule aikuisena.

Jo ihan pienestä lapsesta olin aina se joka tunnusti kaikki konnuudet heti kun aikuinen siitä kyseli tai asiasta tuli puhe. Kymmeniä asioita olen tunnustanut heti kun olen tajunnut että tuli tehtyä väärin, siis vaikkei aikuinen edes ollut asiaa huomannut.
Tätä minun rehellisyyttä monet opettajat käyttivät hyväkseen ihan ala-asteelta alkaen, ja se se taas aiheutti sen, että minut jätettiin porukoissa systemaattisesti ulkopuolelle. Olen ollut lähes yhden lukukauden koulussa niin ettei kukaan oppilas puhunut minulle sanaakaan. Se oli hirvittävän rankkaa, mutta en siitäkään huolimatta ole oppinut valehtelemaan.

Onneksi minulla on kaksi ystävää sieltä lapsuudesta asti säilynyt, mutta esim. uusia ystäviä en saa. Eikä ole parisuhderintamallakaan ollut ruuhkaa.
Silti, pettäminen olisi täysin vastoin luonnettani, en pystyisi.

Itselleni nämä pettämiset ja ihmissuhdevekslaamiset ovat aina olleet suuri ihmetyksen aihe. Ei ymmärrä ei.

Viimeksi kun kaverilla oli, jälleen, jo ainakin kymmenes parisuhdekriisi menossa, sanoin heti kättelyssä, että pliis älä avaudu, älä kerro, en halua kuunnella, en ota kantaa puoleen enkä toiseen, puhutaan jostain muusta, niin se kehtasi suuttua.
Näin molempien kaverina, ei todellakaan ole kiva olla kahden tulen välissä.

Pettäminen on monelle suuri ihmetyksen aihe siihen asti kunnes itse pettää. Näin kävi itsellenikin ex-liitossa. Itseasiassa rankinta koko jutussa oli juuri tuo miten "minä en ikinä petä" muuttui muuksi. Muuttui, koska minä muutuin, ex muuttui, elämä muuttui, ympäristö muuttui ja kaikkea ikävää tapahtui. Eniten tuossa temmellyksessä oppi itsestään ja sen, ettei elämä ole mustavalkoista.

Exälle en kertonut aiheesta. Tiesin jo ennen pettämistä, ettei liittomme voi jatkua. Uskottomuus oli selviytymistä. Minulle siis. Kaikki eivät tietenkään ole samoilla linjoilla. Tosin aika yleistä on, että kun elämässä mikään ei osu kohdalleen ja parisuhteessa yhteispeli on kadonnut ajat sitten, se jos mikä altistaa pettämiseen. Toisilla henkiseen, toisilla fyysiseen tai molempiin.

Mielenkiintoista on ollut kuulla ystävien ja tuttavien kokemuksia uskottomuudesta. Kannattaa olla avoin ja hyväksyä tapahtunut tosiasia, eikä lähteä toistelemaan omia ajatusmalleja, jotka eivät ole sovellettavissa tapahtuneeseen.

Petän ja en sitä häpeä tai salaa edes. Toki en kerro hoitoani mutta yleensä ne itse "ilmoittautuu vaimolle. Onneksi vaimo on upea ja ymmärtäväinen. Tarvin seksiä muualtakin mitä sitten? Hyvin on pärjätty ja nautin niin pitkään kuin kaikki on hyvin. Siihen yleensä loppuu kun vaimo kertoo että joku otti" yhteyttä " se että joudun hieman valehtelemaan on syy vain ja ainoastaan sille jotta saan seksiä. Eihän kukaan tietoiseksi kakkoseksi ryhdy. Vaimolle en valehtele mutta en toki kerro sille jos ei ole pakko. Nytkin yksi taas jäi kun ilmoittautui vaimolle. En salaa olevani naimissa toki jollakin pitää perustella jotta sitä "ymmärrystä" saa. Hyvin nämä hoituu ja luulen että vaimo käy myös nauttimassa.