Valtaistuimen edessä

Taivaan kodista ja perille päässeitten juhlasta tiedetään hyvin vähän. Raamatussa siitä kerrotaan vain viittauksenomaisesti.
Apostoli Paavali kirjoittaa kuin aavistellen korinttolaisille: ”Me julistamme, niin kuin on kirjoitettu, mitä silmä ei ole nähnyt, eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat” (1. Kor. 2:9).

Apostoli Johannes puolestaan kirjoittaa kirjeessään Jumalan lasten päämäärästä seuraavasti: ”Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.” (1. Joh. 3:2.)

Verhon takana

Salaisuuden verhon toiselle puolelle saamme kurkistaa Johanneksen Ilmestyskirjan kuvauksessa, ”jonka Jumala antoi hänelle näyttääkseen palvelijoilleen, mitä pian on tapahtuva” (Ilm.1:2): ”Tämän jälkeen näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista, ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksat”. (Ilm. 7:9).

Tämä suorastaan huikaiseva näky liittyy kysymykseen, joka uskovaisille välillä esitetään: Luuletteko, että vain te pääsette taivaaseen? Näin pienikö on mielestänne pelastuvien ihmisten joukko?

Karitsan verellä valkaistut

Ihmisiä on kaikkina aikoina kiinnostanut tuonpuoleisuus ja pelastuvien määrä. Sitä kysyttiin myös Vapahtajalta: ”Herra, onko niin, että vain harvat pelastuvat?” (Luuk. 13:23.)

Jeesuksen vastaus ei sisältänyt määriä, vaan oleellisemman viestin: ”Kilvoitelkaa päästäksenne sisään ahtaasta ovesta. Minä sanon teille: monet yrittävät mennä sisään mutta eivät siihen kykene.” (Luuk.13:24.)

Johannekselle näytetyssä näyssä kansanjoukkojen lisäksi läsnä olivat enkelit, vanhimmat ja neljä olentoa. He kaikki heittäytyivät maahan kasvoilleen osoittamaan kunnioitusta ja kiitosta valtaistuimella istuvalle. Johannes kuuli myös kiitoslaulun, joka oli kuin paljojen vetten pauhu.

Yksi vanhimmista kysyi: ”Keitä nämä valkeavaatteiset ovat? Mistä he ovat tulleet?” Hän saa vastauksen Herralta: ”Nämä ovat päässeet suuresta ahdingosta. He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne karitsan veressä.” (Ilm. 7:13­–14.)

Uutta maata tähyillen

Tämä vastaus sisältää meille turvallisen ja lohduttavan viestin kilvoituksen matkalle: taivaassa tiedetään meidän vaivamme, ahdistuksemme ja kiusauksemme. Tiedetään vaikean tuntuiset kysymyksetkin, joita meille esitetään. Tiedetään omasta järjestämme nousevat epäilyt. Tiedetään ja valvotaan, kun kohtaamme ristiä ja itkemme omaa huonouttamme.

Kerran vaivat päättyvät ja risti vaihtuu kruunuksi, niin kuin virren sanoissa kuvataan: ”Ja valtamerten ääriltä ja maan he käyvät juhlaan arvaamattomaan. Soi Jumalalle kiitos ainiaan. Halleluja, halleluja, halleluja! (VK 142:7)

Jo täällä ajassa, armon auringon paisteessa tuntuu joskus virrentekijän sanoin: ”Sydämessä soi jo ääni taivaan kiitossävelten. Toivossa nyt nostan pääni, uutta maata tähyilen. Uutta virttä Karitsalle siellä sitten veisataan, ylistystä Jumalalle väsymättä milloinkaan.” (VK 621:5)

Martti Murtoperä