Haluaisin kertoa mun elämästä,jonka isäni on pilannut ainakin tähän asti.En nyt tiiä mistä alottaisin ku on niin paljo kaikkea...
Koittakaa jaksaa lukee tää,koska tästä ei tuu lyhyt teksti.
Elikkäs, meijän iskä on alkoholisti. Mun elämä on ollu yhtä helvettiä ainaki viimeset 10 vuotta..Kukaan ulkopuolinen ei huomaa päälle päin kuinka huonosti asiat ovat,pitää aina olla niinku meillä ois kotona kaikki hyvin.. Mutta ku asiat on päin h**vettiä! Isäni on sellanen alkoholisti, että se ei juo aamulla eikä päivällä, mutta odottakaahan, kun kello lyö viiden,niin siitä se sitten lähtee..Se juo JOKA ILTA ainaki litran kossua kaljaa...Ja siitä voitte päätellä että se on h**vetin kännissä. Viikonloppusin se ottaa enemmän tai saman verran ku joka arkipäivä..Sunnuntaina se sitte juo jo aamusta alkaen..Sitte ku se on juonu, niin illalla se rupee raivoaan meillä kotona tai meijän äitille, haukkuu sitä huoraksi ja kaikkee vaan mitä voi kuvitella... Mä niin monesti joudun itkeen itteni uneen..sitä ei voi monikaan käsittää millasta on olla kotona ku isä on juonu...Se saa aivan hirveitä raivokohtauksia..huutaa niin syvältä asti ku vaan lähtee, paukuttelee ovia ja tekee ties mitä..Aina saa pelätä tulevaa iltaa ja miettiä,että joudunko lähtemään yöksi kotoa pois..Monet kerrat olen nukkunut autossa,kun ei ole ollut paikkaa mihin mennä.
Äitiäni se on muutaman kerran kuristanut,mutta meihin lapsiin se ei ole onneksi kajonnut. Se on uhannu tappaa ittensä monta kertaa mm. kiväärillä, minkä se joku aika sitten vielä omisti. Onneks sekin on muistaakseni hävitetty...
Kotona ei kukaan nukkunu 4 tuntia enempää yössä..Eikä kyllä nytkään pahemmin. Ne yöt oli vaan sitä itkua, raivoa ja PELKOA...
Ei meijän isä tajua kuinka paljon minä ja siskoni ollaan kärsitty, ja minä saan kärsiä vieläkin kun olen ainut lapsista,joka enää asuu kotona. Ja mitä meijän äiti on saanu kärsiä... Sillon pienempänä meijän täti tuli aina hakeen meitä yöllä turvaan pois isän ja kiväärin luota.
Se on niin tuskaa herätä aamulla väsyneenä töihin ja yrittää esittää iloista ja reipasta. Sisälläni itken koko ajan ja kaikki ahdistaa.
Poliisitkin on meillä pari kertaa käyny,mutta en muista siitä paljon mitään ku olin niin pieni... Sen muistan että kerran menin aivan totaaliseen shokkiin..en tajunnu mistään mitään,mä vaan tärisin ja itkin.. Se oli niin kamalaa...
Meijän iskä myöntää sen että se on alkoholisti mutta ei se s**tanan kusipää mene hoitoon. Eihän se oo alkoholismin myöntämistä jos ei hakeudu hoitoon??Minä oon ainaki sitä mieltä.. Ei se riitä että sanoo sen..täytyy sitä jotain sen eteen tehdäkin..
Varmaan ihmettelette miksi meijän äiti ei oo ottanu eroa...Monesti se on hakenu eropaperit ja sanonu et nyt se on loppu,mutta ei.. Isä lupaa olla kunnolla ja lopettaa ne huoraamisen puheet ym. ja vähentää juomista...Sitä kestääkin joskus pari päivää, mutta sitte taas alkaa sama vanha helvetti.. Meijän äiti on vaan niin heikko että ei se pysty sitä eroa hakemaan...
Sitte taas päivisin, eli ku meijän iskä on selvinpäin, se on aivan huippu tyyppi...sen kans on hauskaa ja se on ihan normaali ihminen.. Mut aina pelottaa ku tulee ilta... Onneks mä oon nyt paljon vahvempi persoona ku sillon vuosia sitten..(Nyt olen 19v.)Oon opppinu puolustamaan itteeni ja äitiä..Ennen en uskaltanu puuttua ollenkaan niihin yöllisiin kamaluuksiin...mä vaan itkin sängyssä peiton alla ja ootin aamuyötä että ehtii nukkua edes vähän aikaa ennen heräämistä...
Sitä on niin yksinäinen monesti..onneksi on kuitenkin ihania kavereita ja kaksi siskoa,ketkä auttavat..Kuitenkin mä pakenen sitä todellisuutta,mikä täällä kotona on...eli ryyppäävää, juoppoa isää... sitä mielisairasta isää, joka on pilannu mun lapsuuden!
Uskon,että moni varmasti ymmärtää tämän minun elämäntilanteen,koska monella on varmasti ollu isän kanssa ongelmia..
Olen tässä vanhempana alkanut miettiä,että sehän on onneks vaan meijän iskän ongelma,ei mun. Mutta kun se on kuitenkin heijastunu mun elämään niin pahoilla tavoilla,että sitä on uskomatonta käsittää...
Joka päivä saa miettiä että saako yöllä nukuttua ja oisko iskä juonu edes sen verran vähemmän että se ei ala syyttään meijän äitiä ja raivoamaan kuin hullu. Se väittää,että meijän äiti pettää sitä ja on sängyssä kaikkien miesten kanssa..Ja sitten se puhuu aivan sekoja ku se on kännissä...Se tutkii meijän äitin soitettuja puheluita ym.....Mä en jaksa enää ees luetella mitä kaikkee se tekee ja luulee...
Mutta totuus on se,että mä en jaksa enää tällasta elämää...mä oon väsyny tämmöseen elämään!
Oon harkinnu itsemurhaa pienempänä, ehkä joku 3 vuotta sitten. Aattelin sen parantavan meijän perhe-elämää ja aattelin saavani iskän tajuamaan kuinka paljo me ollaan saatu kärsiä ja kieriä tuskassa. Mutta ne ajatukset on jo ohi! Nyt ku oon vanhempi ja kohta 20v...
Mä vieläkin ootan sitä päivää, että meijän iskälle tapahtuu jotain sellasta että se joutuu sairaalaan (viinan takia). Jotain täytyy tapahtua,että se säikäyttää sen ja että iskä pysähtyis oikeesti miettiin asioita! Ennemmin tai myöhemmin sen terveys pettää viinan takia.Ei se oo enää se ihana isä mikä oli sillon aikanaan,kun oli todella pieni...
Nyt olen ensi kuussa muuttamassa poissa kotoa, ja voin sanoa,että alan sitten vasta elää omaa nuoruuttani. Ei tarvitse pelätä mitään, ja voin kutsua jopa kavereitani kylään (mikä ei ollut/ole mahdollista täällä kotona) ja muutenkin nauttia elämästä,vihdoinkin!!Kohta alkaa vapaus :)
Koittakaa jaksaa lukee tää,koska tästä ei tuu lyhyt teksti.
Elikkäs, meijän iskä on alkoholisti. Mun elämä on ollu yhtä helvettiä ainaki viimeset 10 vuotta..Kukaan ulkopuolinen ei huomaa päälle päin kuinka huonosti asiat ovat,pitää aina olla niinku meillä ois kotona kaikki hyvin.. Mutta ku asiat on päin h**vettiä! Isäni on sellanen alkoholisti, että se ei juo aamulla eikä päivällä, mutta odottakaahan, kun kello lyö viiden,niin siitä se sitten lähtee..Se juo JOKA ILTA ainaki litran kossua kaljaa...Ja siitä voitte päätellä että se on h**vetin kännissä. Viikonloppusin se ottaa enemmän tai saman verran ku joka arkipäivä..Sunnuntaina se sitte juo jo aamusta alkaen..Sitte ku se on juonu, niin illalla se rupee raivoaan meillä kotona tai meijän äitille, haukkuu sitä huoraksi ja kaikkee vaan mitä voi kuvitella... Mä niin monesti joudun itkeen itteni uneen..sitä ei voi monikaan käsittää millasta on olla kotona ku isä on juonu...Se saa aivan hirveitä raivokohtauksia..huutaa niin syvältä asti ku vaan lähtee, paukuttelee ovia ja tekee ties mitä..Aina saa pelätä tulevaa iltaa ja miettiä,että joudunko lähtemään yöksi kotoa pois..Monet kerrat olen nukkunut autossa,kun ei ole ollut paikkaa mihin mennä.
Äitiäni se on muutaman kerran kuristanut,mutta meihin lapsiin se ei ole onneksi kajonnut. Se on uhannu tappaa ittensä monta kertaa mm. kiväärillä, minkä se joku aika sitten vielä omisti. Onneks sekin on muistaakseni hävitetty...
Kotona ei kukaan nukkunu 4 tuntia enempää yössä..Eikä kyllä nytkään pahemmin. Ne yöt oli vaan sitä itkua, raivoa ja PELKOA...
Ei meijän isä tajua kuinka paljon minä ja siskoni ollaan kärsitty, ja minä saan kärsiä vieläkin kun olen ainut lapsista,joka enää asuu kotona. Ja mitä meijän äiti on saanu kärsiä... Sillon pienempänä meijän täti tuli aina hakeen meitä yöllä turvaan pois isän ja kiväärin luota.
Se on niin tuskaa herätä aamulla väsyneenä töihin ja yrittää esittää iloista ja reipasta. Sisälläni itken koko ajan ja kaikki ahdistaa.
Poliisitkin on meillä pari kertaa käyny,mutta en muista siitä paljon mitään ku olin niin pieni... Sen muistan että kerran menin aivan totaaliseen shokkiin..en tajunnu mistään mitään,mä vaan tärisin ja itkin.. Se oli niin kamalaa...
Meijän iskä myöntää sen että se on alkoholisti mutta ei se s**tanan kusipää mene hoitoon. Eihän se oo alkoholismin myöntämistä jos ei hakeudu hoitoon??Minä oon ainaki sitä mieltä.. Ei se riitä että sanoo sen..täytyy sitä jotain sen eteen tehdäkin..
Varmaan ihmettelette miksi meijän äiti ei oo ottanu eroa...Monesti se on hakenu eropaperit ja sanonu et nyt se on loppu,mutta ei.. Isä lupaa olla kunnolla ja lopettaa ne huoraamisen puheet ym. ja vähentää juomista...Sitä kestääkin joskus pari päivää, mutta sitte taas alkaa sama vanha helvetti.. Meijän äiti on vaan niin heikko että ei se pysty sitä eroa hakemaan...
Sitte taas päivisin, eli ku meijän iskä on selvinpäin, se on aivan huippu tyyppi...sen kans on hauskaa ja se on ihan normaali ihminen.. Mut aina pelottaa ku tulee ilta... Onneks mä oon nyt paljon vahvempi persoona ku sillon vuosia sitten..(Nyt olen 19v.)Oon opppinu puolustamaan itteeni ja äitiä..Ennen en uskaltanu puuttua ollenkaan niihin yöllisiin kamaluuksiin...mä vaan itkin sängyssä peiton alla ja ootin aamuyötä että ehtii nukkua edes vähän aikaa ennen heräämistä...
Sitä on niin yksinäinen monesti..onneksi on kuitenkin ihania kavereita ja kaksi siskoa,ketkä auttavat..Kuitenkin mä pakenen sitä todellisuutta,mikä täällä kotona on...eli ryyppäävää, juoppoa isää... sitä mielisairasta isää, joka on pilannu mun lapsuuden!
Uskon,että moni varmasti ymmärtää tämän minun elämäntilanteen,koska monella on varmasti ollu isän kanssa ongelmia..
Olen tässä vanhempana alkanut miettiä,että sehän on onneks vaan meijän iskän ongelma,ei mun. Mutta kun se on kuitenkin heijastunu mun elämään niin pahoilla tavoilla,että sitä on uskomatonta käsittää...
Joka päivä saa miettiä että saako yöllä nukuttua ja oisko iskä juonu edes sen verran vähemmän että se ei ala syyttään meijän äitiä ja raivoamaan kuin hullu. Se väittää,että meijän äiti pettää sitä ja on sängyssä kaikkien miesten kanssa..Ja sitten se puhuu aivan sekoja ku se on kännissä...Se tutkii meijän äitin soitettuja puheluita ym.....Mä en jaksa enää ees luetella mitä kaikkee se tekee ja luulee...
Mutta totuus on se,että mä en jaksa enää tällasta elämää...mä oon väsyny tämmöseen elämään!
Oon harkinnu itsemurhaa pienempänä, ehkä joku 3 vuotta sitten. Aattelin sen parantavan meijän perhe-elämää ja aattelin saavani iskän tajuamaan kuinka paljo me ollaan saatu kärsiä ja kieriä tuskassa. Mutta ne ajatukset on jo ohi! Nyt ku oon vanhempi ja kohta 20v...
Mä vieläkin ootan sitä päivää, että meijän iskälle tapahtuu jotain sellasta että se joutuu sairaalaan (viinan takia). Jotain täytyy tapahtua,että se säikäyttää sen ja että iskä pysähtyis oikeesti miettiin asioita! Ennemmin tai myöhemmin sen terveys pettää viinan takia.Ei se oo enää se ihana isä mikä oli sillon aikanaan,kun oli todella pieni...
Nyt olen ensi kuussa muuttamassa poissa kotoa, ja voin sanoa,että alan sitten vasta elää omaa nuoruuttani. Ei tarvitse pelätä mitään, ja voin kutsua jopa kavereitani kylään (mikä ei ollut/ole mahdollista täällä kotona) ja muutenkin nauttia elämästä,vihdoinkin!!Kohta alkaa vapaus :)
Vastaukset 9
Vanhimmat
Vastasin jo otsikkoon "ongelma jonka nimi on isä". Voit sieltä käydä lukemassa mun tekstin. Mutta samanlaista elämää on mullakin ollut, joten jos kaipaat ajatustenvaihtajaa, niin galleriasivulta löytyy mun osote, se käy meseen ja mailiin.
Hei!
On todella tärkeää, että puhut tästä ongelmasta täällä, ystävillesi tai kenelle tahansa joka haluaa kuunnella ja auttaa sinua.Omaa perhettä usein suojellaan viimeiseen saakka, vaikka oman hengenlähdön uhallakin.
Valitettava totuus on se, että et ole todellakaan yksin tuon ongelmasi kanssa.Lukemattomat lapset tänäkin iltana joutuvat kärsimään vanhempiensa juomisesta.
Hyvä, että pääset muuttamaan kotoasi muualle. En tiedä, millaiset välit sinulla on äitiisi, mutta kannattaisi kyllä keskustella myöskin hänen tilanteestaan tuollaisessa suhteessa (varsinkin jos vielä on pienempiä sisaruksia kotona). Jos hän olisi valmis ottamaan eron isästäsi, niin ehkä isäsikin rupeaisi toden teolla miettimään mitä menettää juomisensa takia. Isäsi tuskin sitä eroa vireille laittaa.
Älä kuitenkaan kanna huonoa omaa tuntoa jollet mitään vanhempiesi suhteelle pysty tekemään. He ovat aikuisia ihmisiä molemmat ja äitisi on myös kyllä itse vastuussa tekemisistään. Jos hän ei eroa, se on hänen valintansa. Sivullinen kyllä sanoisi, että eroaminen olisi kaikkein järkevin vaihtoehto kun tilanne on päässyt noinkin pahaksi, että poliisitkin ovat pariin otteeseen käyneet. Voit kuitenkin yrittää puhua järkeä äitisi päähän. En tiedä kannataako sinun isällesi saarnata. Usein alkoholistit heräävät vasta kun jotain konkreettista elämässä tapahtuu/jää tapahtumatta tämän sairauden vuoksi.
Jaksamisia sinulle ja muille perheenjäsenille. Luulen, että saat paljon vastauksia tähän viestiin. Voithan näyttää vastaukset äidillesi jospa hänkin ymmärtäisi asian laidan konkreettisemmin kun ymmärtää miltä sinusta tuntuu, sekä mitä sivulliset/tai kohtalon toverit kommentoivat. Usein myöskin on niin, että tällaiseen elämäntilanteeseen "jää jumiin" ja tietyllä tavalla "tottuu" solvaamiseen ja väkivaltaiseen käytökseen. Jonkun täytyisi avata silmät todellisuuteen.
Oli todella ihanaa kun kirjoitit :) Kun luin tekstiäsi,tuntui jotenkin siltä, että ymmärtäisit tilanteeni hyvin. Vaikkei sinulla itsellä välttämättä samanlaista kokemusta olisikaan (?).
Olen puhunut paljonkin äitini kanssa,mutta hän puhuu enemmän kuin pystyy toteuttamaan :( Välimme on kuitenkin todella hyvät..yritän parhaani mukaan pysyä äitini tukena,mutta tuntuu että omat voimatkin ovat niin lopussa ettei enää kykene..Ainoa aika millon minua ei ahdista ja masenna,on kun olen unten mailla. Mutta aamulla kun herään,ensimmäisenä mieleni valtaa viime yön tapahtumat (se kamala huuto,raivo..). Useana aamuna pelkään,että isä olisi yön aikana kuristanut äitini hengiltä tai tehnyt jotain kamalaa. Sitä tulee aina kaikenlaista kamalaa mieleen..
Itse pysyttelen huoneessani aika paljon,jotta en kuulisi mitä isäni tekee muualla talossa. Joskus ei vain ole ollut sisälläni raivolla ja tuskalla mitään rajoja ja olen joutunut lyömään isääni. Ei ole kauaa,kun eräs yö isäni hoiperteli huoneeseeni ja istui sängylleni. Hän alkoi raivoamaan ja syyttelemään äitiäni,ja kuinka äiti on saanut minut puolelleen jne. Pyysin isääni poistumaan, mutta hän ei lähtenyt. Käskin monta kertaa,mutta turhaan. Raivostuin totaalisesti,ja löin häntä täysillä kasvoille..hän lensi selälleen maahan. (se tuntui mahtavalta!!) Sen jälkeen hän ei ole uskaltautunut tulemaan huoneeseeni..onneksi. Se tuntui jotenkin niin mahtavalta,kun näin isäni kerrankin "alistuvana" osapuolena..
Olen lähiaikoina löytänyt uusia ystäviä aika paljonkin,ja ne ovat olleet kyllä ihana tuki ja turva. On ollut yöpaikka mihin mennä,jos on ollut tarpeen. Ja myös kaksi siskoani (molemmat vanhempia kuin minä) ovat olleet erittäin tärkeitä. He ovat nimittäin itse päässeet jo monia vuosia sitten muuttamaan omaan asuntoon,ja minä olen ollut sitten se joka on joutunut kärsimään siskojenikin puolesta..
Omaan asuntoon muuttaminen tulee olemaan ihanin asia,mitä varmasti olen koskaan kokenut. Loppuu tämä ikuinen ahdistus,pelko ja kärsimys..Kohta se elämä alkaa,ainakin toivottavasti!
Hei!
Vielä yön tunteina pienen vastauksen näpyttelen.
Niin, ei minulla itselläni ole aivan vastaavanlaisia kokemuksia kuin sinulla. Vanhempani eivät juurikaan käytä alkoholia. Suvussa on kyllä alkoholismia ja yksi lähisukulainenkin kuollut siihen. Ystävilläni on ollut alkoholistivanhempia. Ongelma on niin laaja ja koskettaa tänäpäivänä niin monia suomalaisia, että kaikilla on varmaankin jonknlaisia kokemuksia elämästä alkoholistin kanssa. Jos ei omia, niin kaverin tai jonkin sukulaisen tai tutun.
Olen itse elänyt alkoholiongelmaisen miehen kanssa ja tiedän tunnen tasan tarkkaan sellaisen ihmisen ongelmat.Ne ongelmat kyllä heijastuvat koko perheeseen.
Monet miettivät, että "miksi tuo ei nyt sitten yksinkertaisesti vain eroa tuollaisesta miehestä" Mutta yksi ongelma on siinä, että tilanteen vakavuus aukeaa vasta kun asiaan saa tarpeeksi etäisyyttä. Silloin kun perheessä on alkoholisti, niin kaikki energia menee pelkäämiseen, tilanteiden ennakointiin,tarkkailuun,oman käytöksen kontrollointiin(=yrittää olla näkymätön tai aiheuttamatta ärsytystä),ongelman peittelyyn muilta ja ylipäätään koko kaaoksen ja oman pään hallintaan. Siinä on vaikea alkaa suunnittelemaan mitään suuria elämänmuutoksia vaikka haluaisikin, siksi läheisten ihmisten/sivusta seuraavien olisi hyvä puuttua asiaan ja yrittää edesauttaa ratkaisuun tilanteesta ulospääsemiseksi.Kenties siksi eroaminenkin on niin vaikea.
Ja toisaalta alkoholisti voi olla toisena hetkenä niin ihana/fiksu/sympaattinen/kiltti/rakastettava yms. Niinä hetkinä tulee toivo asioiden muuttumisesta parempaan. Mutta annas olla kun taas viinanhimo iskee niin persoonallisuus voi muuttua kuin salaman iskusta, vaikkei vielä pulloakaan ole korkattu (sama homma krapulassa). Itse osasin jo odottaa hetkeä kun taas lähdettiin käymään "kioskilla" (=kapakassa). Ja nukahtaminen oli sen jälkeen vaikeaa kun ei tiennyt koska (ja millä mielellä) ovet paukkuen tullaan kotiin ja minkälaisia solvauksia saa taas kuulla ja herääkö lapset riitaan ja huutoon yms.
Asiaan liittyy niin paljon häpeää ja pelkoa, että monet mielummin kestävät tilanteen jatkumisen (minäkin) ja pitävät sitä "helpompana" ratkaisuna kuin eroamista. Eron päälle vielä kun tutut ja tuntemattomat tiedustelevat ja veikkaavat eron syitä.
Tiedän miltä sinusta tuntuu kun pääset muuttamaan pois kotoasi. Pystyt hengittämään!! Alkaa uusi elämä! :-D Näin minusta tuntui. Olin masentunut ja surullinen erosta, sillä meillä oli hyviä hetkiä ja tiesin millainen selvä mieheni oli....mutta jälkikäteen kun olen miettinyt asiaa, niin oli kyllä suuri onni että erosimme!! Olemme hyvissä väleissä ja vieläkin ex-miehestäni välitän. Alkoholismi on kuitenkin sen luokan sairaus, että sillä kyllä tuhoaa ihmissuhteen kuin ihmissuhteen. Ainakin toisen itsetunnon kyllä saa varmasti murennettua jatkuvilla solvauksilla, henkisellä/fyysisellä väkivallalla ja mitä pidemmälle se menee sitä syvemmälle maanrakoon toinen painuu. Sieltä on pitkä matka ylös, ellei sitten saa jostain kimmoketta ja tee asiasta loppua. Valitettavan usein se on fyysinen väkivalta joka tulee ilmi sivullisille ja koko tiukka vyyhti aukeaa.
Niin ja kyllä niitäkin onnellisia tarnoita kuulee, että alkoholisti on "parantunut" tai oikeammin alkoholisti on myöntänyt sairautensa ja lopettanut juomisen kokonaan.
No jopas tästä tulikin paatosta....mutta ongelmasi kanssa et todellakaan ole yksin. Todella mahtavaa, että sinulla on vanhempia sisaruksia ja hyviä ystäviä joille kertoa. Toivottavasti lapsuutesi ei jätä sinuun parantumattomia haavoja. Sitä kun jotenkin ymmärtäisi, että kyseessä on todellinen sairaus. Vaikka väkivalta ei missään muodossa ole hyväksyttävää, niin kyllä isäsi varmasti sinua rakastaa ja kärsii itsekkin tilanteesta. Kenties hän tajuaa ajatella asiaa vakavasti jos hän jonain päivänä joutuu valinnan eteen: vaakakupissa yksinäisyys kera pullon, toisessa parisuhde ja läheiset.
Toivotan sulle sydämeni kyllyydestä jaksamista! Enää kuukausi, niin asiat helpottuu kohdallasi :) itse olen saman käynyt 1,5v sitten läpi. Vuoden verran meni opetellessa elämään omaa elämää ilman mitään pelkoja, ja lopulta se sitten onnistuikin. Jos haluat vaihtaa ajatuksia, niin hihkaise!
Onko sulla sähköpostia? Olis mukava vaikka mailailla ja vaihtaa ajatuksia :)
Täältä mut tavottaa; [email protected]
minun isäni on alkoholisti.jouduin lapsuuteni näyttelemään onnellista yhdessä muun perheeni kanssa.Onneksi isä vain ryyppäsi-ei hakannut tai muuta. Mutta isot arvet se jätti.Kaikki.eN täsää jaksa selittään, mutta tiedän, että jouduin kokemaan paljon häpeää, antamaan anteeksi, ja kuunnella valehtelua ja syytöksiä. Minä itse olen 19v myös. Muutin puoli vuotta sitten kotoa pois.Minnulle tämä ratkaisu teki hyvää.Aloitin opinnot yliopistossa, mutta itsenäistymiseni aikana huomasin, että välillä minussa herää ahdistuksen tunteita, joita isällänkin todennäköisesti on. Olen ajatellut, että vuoden mittaan haen psykologilta keskusteluapua.Tekisi hyvää käydä perheelämääni(mennyttä) läpi asiantuntijan kanssa, niin en loppuelämääni olisi katkera. Kotoa muutto on auttanut minua saamaan välimatkaa vanhempiini. Omalle äidilleni en jaa sympatiaa, kenenkään ei ole pakko katsoa alkoholisia, aina voi löytää paremmankin puolison. Siksi en jaksa murehtia aikuisista ihmisistä-kyllä aikuisen pitää huolehtia itsestään, se joka ei hallitse itseään, kärsiköön itsestään.Minä ajattelen aika julmasti.Mutta tämän ajatuksen turvin olen saanut rauhassa keskittyä oman _paremman_elämäni rakentamiseen. Ei enää sitä häpeän tunnetta, ja mikä parasta:minulla on kavereita, joille 18vuoden salailun jälkeen pystyn siltikin avautumaan lapsuus jne.nuoruuskokemuksistani alkoholistiperheen tyttärenä. Sinä selviät, mutta ensiksi:häivy kotoa, niin sinun ei tarvitse huolehtia loputtomiin, ja voit käyttää aikasi muuhun, kuten onnellisien ihmissuhteiden kasaamiseen/säilyttämiseen ja vaikka opiskeluun.Elämä on ihanaa, jos vain jaksat tehdä sen eteen rajuja ja isoja päätöksiä.kaikkea hyvää sinulle.
Kiitoksia kun kerroit omasta elämästäsi :) kuulostaa hyvinkin samalta kuin minun,paitsi en vielä ole päässyt muuttamaan kotoa poissa..kyllä sekin aika pian koittaa!
Minäkin olen miettinyt että olisi varmasti hyvä käydä juttelemassa jonkin asiantuntijan kanssa,mutta en jotenkin vaan rohkene..tiiän että se auttaisi paljonkin, kun olisi joku jolle voisi kertoa ihan kaikki huolet..mutta mutta..se tuntuu vain niin vaikealta :/ ehkä joskus otan itseäni niskasta kiinni ja menen asiantuntijan luo juttelemaan..
On kyllä ihan totta ettei kannata jakaa äidille sympatiaa. Äiti olisi voinut lopettaa tämän helvetin vuosia vuosia sitten ottamalla eron..mutta ei!Ei tuntuisi olevan sen vaikeaa,koska kuka voi rakastaa ihmistä,joka aamut,päivät,illat ja yöt ryyppäää,raivoaa ja pahoinpitelee henkisesti tällä tavalla minua ja äitiäni..ahdistaa niin paljon,koska ei voi todellakaan ymmärtää!Tottakai haluan olla äitini tukena,koska rakastan häntä paljon,mutta välillä taas tuntuu inhoan häntä sydämeni pohjasta..jos äiti olisi joskus uskaltanut tehdä päätöksen ja ottaa eron,olisi hänellä ja minulla varmasti kaikki tällä hetkellä hyvin. En itse olisi niin masentunut ja ahdistunut..eikä tarvitsisi niin monesti itkeä itseänsä uneen :( Ja minulla ei ehkä olisi jäänyt niin suuria traumoja lapsuudestani..tiedä sitten,että ketä tässä nyt loppujen lopuksi syyttää ja ketä ei..
pelottaa taas..kello on 12 yölllä ja pitäisi mennä nukkumaan..tiedän että kohta alkaa taas se jokaöinen kamaluus..ääniä jo kuuluu :/ tekisi mieli vain nukkua pois..