Luojan kiitos on muitakin saman ikäisiä olemassa vaikka se auttaakin vain vähän, sillä poden ikäkriisiä ja se päivä kun koittaa kun täytän pyöreitä on varmasti yhtä helvettiä. Olen aika varmasti peiton alla ja olen tekemättä yhtikäs mitään surkutellen ja itkien ikääni ja kieltäydyn olemasta ketään tai mikään.
Kauhulla odottaen
Anonyymi
14<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mikä se sellainen on kuin ikäkriisi? Sitäkö että huomaa joutuvansa jättämään läheiset pärjäämään ilman apuasi.
No kun mennään seuraavalle vuosikymmenelle niin ajattelee sitä kauhulla. Kyllä mä iän puolesta olen vielä heidän" vaivana" monta monta vuotta.
Mun mielestä mitään ikäkriisiä ei tarvita, totta kai keho vanhenee ja mieli tulee kypsemmäksi...mutta kaikki täällä aikansa etenee olipa sitten nuorempi tai vanhempi
Silti. Minua ei nää missään silloin kun täytän vuosia,ainoastaan sängyssä. Olen silloin tiukasti peiton alla.
Jos sitä ei muutenkaan kun palsatalla kirjoittaa, paljon tuleee täyteen 20?
mikähän sinun ikäsi on. olen ikää kerryttänyt mutta kun se ei mielellä tunnu olen nuori aina vaan mieli ei vanhene vaikka numeroita ikään tulee lisää.
Yhdellä alkoi ikäkriisit kun hän täytti kymmenen. Ikä kirjoitettiin kahdella numerolla. Seuraava yhtä iso muutos tulee vasta kun täyttää sata. Täysissä kymmenissä vain etunumero muuttuu. Viikon kuluttua synttäreistä huomaat, ettei mikään oikeastaan radikaalisti muuttunut. Kahden viikon päästä kriisi on kokonaan ohi.
Ikäkriisi on oikein kunnolla kun päättää opiskella nelikymppisenä parikymppisten keskellä. On sinkku, yksinäinen luuseri lapseton ja näkee kaikkialla seurustelevia onnellisia ja energisia parikymppisiä.
Sitten se ikäkriisi iskee, kun opiskelet ainoana yli viiskymppisenä noin kolmikymppisten keskellä. Toisilla on parisuhteet ja lapsia, itse on sinkku ja lapseton ja koet olevas väärässä paikassa koko ajan. Työharjoittelupaikassa työkaverit on sua nuorempia ja pitävät outona miks näin vanha muija on harjoittelijana ja asenne on nuiva harjoittelijaa kohtaan. Mikä hemmetin älynväläys tai mielenhäiriö iski, ku hain opiskelemaan ja miks näin iäkäs valittiin tuohon mukaan. No, ainakin yhä vaan selvemmäks ettei näin vanha enää mihinkään kelpaa tai sovi porukoihin mukaan, outsideri joka paikassa. Ihme oli ett ees sain harjoittelupaikan, tais säälistä ottaa töihin ;) Muutenkin aika on mennyt mun osalta ohi, ei näin vanhalla enää ole saumaa ees parisuhdemarkkinoilla, ehkä joku 70-80 vuotias saattais innostua musta ;). Ei mua nuorempana noteeranneet muut kuin just nuo 70-80 vuotiaat papat ;)
Sitten se ikäkriisi vasta alkaa, kun oot 97-vuotias ja kaikki ikätoverit on jo kuolleet. Vastaan tulee vain teinejä lippalakit sivuttain ja itte yrittää vaan päästä ehjin nahoin kotiin...
Jos ihminen on tyytyväinen valintoihinsa, tyytyväinen elämäänsä ja elää arvojensa mukaisesti, niin ei ole isompi kriisi.
Olen aina elänyt kriisit etuajassa. 30-kympin kriisin 25v (mies vaihtoon kun ekaa kertaa mietin häntä elämänkumppanina ja huomasin arvojen olevan liian erilaiset, työuran aloitus ja sen miettiminen mitä haluaa, perheen perustamisen miettiminen ekaa kertaa). Työelämä meni täysin uusiksi. Tein aika radikaalin ratkaisun, joka kuitenkin kantoi.
40-kympin kriisi tuli 35v (mies vaihtoon miehen vakavien ongelmien takia, vaikka rakkautta oli ja vaikka jäin kahden pienen kanssa totaali-yh:ksi). Olin 1.5v täysin erossa miehistä ja menemättä edes tilanteisiin, jossa voisi kenenkään tutustua, tietoisesti. Iso henkinen kasvu. Tuossa kohtaa myös urassa muutos.
Nyt 45v juuri täynnä. Taitaa olla sama elämän arviointikierros ja sen jälkeen muutokset olla tulossa. Työtä en taida haluat muuttaa, onneksi. Parisuhde taas on huono ja hyvin stressaava. Pitkään olen pohtinut lähtöä ja nyt sen teenkin. Minulla taitaa olla joku reikä päässä kun aina itse valitsen väärin miehiä. Ja teille ATM-trolleille kyse ei ole jännämiehistä.
Ehkä olen liian sinisilmäinen. Ensimmäinen pitkä suhde oli rakkaudellinen ja olimme kuin paita ja peppu, kuitenkin kummallakin vahvasti omia juttuja. Valitettavasti arvot ei kohdanneet (hän halus jetset-elämää), hän oli vähän ADHD älyttömine tempauksineen ja minä taas olin koko ajan se järjen ääni. Olin myös liian paljon älykkäämpi tasavertaiseen suhteeseen. Toisen kanssa olin sinisilmäinen, koska kun hän sairastui keskivaikeaan masennukseen, tuin, autoin ja hoidin ja otin vastaan vihaa (kenelle muulle sitä huutaa kuin kumppanille, jos ei ole ketään muuta). Ajattelin, ettei toista saa hylätä sairauden takia ja tuon kanssa olisin vielä jaksanut lopun elämän. Minulla olisi ollut isompi rooli kantajana, mutta sen olisi.n tehnyt. Siirsin lasten hankintaa ties miellä tekosyyllä. Kahden terveen vuoden jälkeen suostuin lapsiin. Siitä alkoi helvetti, sairaus vaihtui bipolarisuuteen. Arki oli selviämistä. Olin se varakkaampi ja takasin hänen puolensa talosta... Toinen hölmäili omat raha-asiansa ja pelkäsin että oma pienilainainen puolisko talosta myös menee. Naisia oli joka sormelle minun lisäkseni. Yöt meni pelatessa ja hän raivosi täysin epäloogisesti todella pienistä. Oli suuri helpotus saada avioero voimaan ja talo myytyä. Silti rakkaus ei hävinnyt ennen eroa, oli pakko lähteä selvitäkseen.
Varmaan tuo kolmas pitkä suhde osui aivan väärään valintaan, pitkästä miestauosta huolimatta, koska olin niin draumatisoitunut. Nykyinen puoliso ei puhu, ei ole seitsemässä vuodessa sanonut kertaakaan tykkäävänsä tai rakastavansa. Ei halua seksiä, henkistä tai fyysistä läheisyyttä. Rakastin aluksi toki, mutta rakkaus ei pysy vuosikausia ilman ruokintaa vaan kituu pikkuhiljaa pois. Puolisoni aika pitkään yritti miellyttää ja toimi omaa luontoaan vastaan olemalla sosiaalisempi kuin itse on. Virheeni on myös uskoa ihmisistä hyvää ja uskoa, että asiat järjestyy kun on halua. Tuosta piirteestä en haluaisi luopua, vaikka se onkin sinisilmäisyyttä.
Toivottavasti tämän jälkeen kriisiä ei tarvita taas kymmenen vuoden jälkeen.
Niin monenlaisia kriisejä on ollut paitsi ikäkriisi. Tuttavat sanovat, että mittaan ajan kulkua kriisistä kriisiin. Välillä sitä toivoisi, että saisi elää tasaista kyytiä. Ehkä olen aivan liian draamanhaluinen.
Itselläkin tuntuu, ett kriisejä on tullut vähän liikaa kohdattua, sais se elämä näyttää valoisampaakin puolta välillä, eikä läimiä kaksinkäsin päin näköä. Nyt on vähän tasaisempaa menoa ollut, koko ajan vaan odottaa mitä nurkan takaa tulee seuraavaksi, varmaan itse sairastun johonkin tai jotain muuta rankkaa taas kerran. Ainakin on oppinut ettei kaikki ole omissa käsissä ja kaikkeen ei pysty itse vaikuttamaan.
Kriisit ovat kyllä olleet todella opettavaisia. Olen ollut melkein aina liian itsenäinen. En ole voinut luottaa muiden apuun. Mutta kun sairastuin vakavasti noin 5 vuotta sitten, aloin jälleen luottamaan muihin ihmisiin. (Tykkäsin soittaa Birdyn People Help the People biisiä.) Tuolloin sain säilytettyä elämisenhalun läheisteni vuoksi. Ilman heitä en olisi enää täällä.
Elämässäni on ollut todella karmeita pettymyksiä ja hylkäämisiä aiemmin. Olen alkanut kai toipumaan niistä. Ajattelin että on parempi olla yksin, ja tehdä töitä 4 ihmisen edestä, kuin jonkun toisen kanssa.