Minulle on monesti hyvästellessä sanottu: ”Muista minua, kun asioit Taivaan Isän puoleen.” Tai yksinkertaisesti: ”Muista minua.” Olen ajatellut, että pyyntö ei ole ollut vain kaunis tapa. Se on heikon kristityn vetoomus, että häntä muistettaisiin rukouksin Taivaan Isän tykö. Kaikkein tärkeintä pyynnön esittäjälle on uskossa säilyminen ja pääsy taivaan kotiin.
Mieleeni palaa joskus tuttu ja mukava henkilö, jonka kanssa puhelimme elämän tärkeimmistä asioista. Hänellä oli kipeänä muisto sisimmässään, kun hän oli luopunut omakohtaisesta uskostaan. Miksi hän oli luopunut, sitä hän ei tarkasti kertonut. Hän sanoi, että kyllä sinä sen tiedät, synti vie uskon sydämestä. Minä sanoin hänelle: ”Mutta sinullahan on lupa uskoa synnit anteeksi, ja minä mielelläni saarnaan ne sinulle anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.” ”Kyllä minä tiedän sen, mutta ei nyt. Minä kyllä varmasti teen parannuksen myöhemmin.” Tähän keskustelumme uskomisesta päättyivät muutamia kertoja. Valitettavasti sitä parannuksen teon myöhempää aikaa ei tullut. Ikävältä tuntui suruviestin kuullessani muistella hänen sanojaan.
Toinen muisto on henkilöstä, joka sanoi minulle nähdessämme toisemme: ”Kuule, minä olen luvannut Jumalalle, että tästä uskosta minä en luovu.” Tähän luottamusta hehkuvaan sanaan minulla oli tapana vastata: ”Ei luvata kovasti, kun me ollaan heikkoja kristittyjä. Jos Jumala suo, niin meillä on halu uskoa ja päästä taivaaseen.”
Uskominen on positiivinen asia, ja se antaa elämään hienoja asioita. Apostoli luettelee hengen hedelmiä: rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Emmekö me jokainen toivoisi juuri näitä asioita itsellemme tähän ajalliseen elämään? Niitä me emme kuitenkaan itse saa aikaan, vaan Jumala antaa ne lahjanaan. Eikä jaa vain näitä hedelmiään, jota me emme itsessämme tunne, vaan antaa omilleen vielä iankaikkisen elämän.
Uskolle tämä maailma asettaa kovat vaatimukset. Ihmisen tulee olla uskovaisena täydellinen. Hän ei voi langeta eikä tehdä moraalittomia tekoja. Uskovaisen ihmisen lankeemus on megaluokan uutinen, jolla halutaan viestiä, ettei usko auta lopultakaan mitään. Lankeemukset ja synnit ovat ikäviä asioita, ja niitä tapahtuu myös uskovaisille. Jos olisin täydellinen ihminen, en tarvitsisi armoa, syntien anteeksiantamusta enkä uskoa. Heikon turva on Jumalassa, niin kuin psalmin kirjoittaja kirjoittaa: ”Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn. Jumalani, sinun apuusi minä luotan” (Ps. 25:1–2).
Omiin voimiin luottaessamme ajattelemme hallitsevamme tätä ja tulevaa elämää. Voimme määritellä parannuksen tekoa ja tulevaisuuttamme. Elämäämme emme pysty lopultakaan hallitsemaan. Paraskin yritys päättyy katastrofiin. Kuolema on synnin palkka. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa” (Room. 9:16).
Oma isäni tapasi sanoa, kun juttelimme parannuksesta ja uskomisesta: ”Kyllä minä uskon, jos Jumala näyttää minulle yhdenkin ihmeen.” Minä luettelin hänelle Jumalan tekemiä ihmeitä, mutta ne eivät kelvanneet hänelle uskon mielenkiinnon herättämiseksi. Minun puheeni enemmän ärsyttivät häntä kuin auttoivat pitämään hyvää suhdetta yllä. Siksi vältin enempää puhumasta hänelle uskomisen asiasta.
Mutta vaikka minä en puhunutkaan mitään, Jumala teki hänessä työtä. Sairauden kautta Jumala valmisteli häntä vastaanottamaan suurimman ihmeen, Jumalan armahduksen omalle kohdalleen. Äidin pyynnöstä tulin katsomaan isää sairasvuoteelle. Kun puhuin isälle maallisista asioista, hän sanoi: ”Minua ei kiinnosta enää tällaiset asiat.” Hämmästyen kysyin: ”Kiinnostaako sinua uskomisen asiat?” ”Kyllä”, isä vastasi. Se oli riemullinen hetki saarnata hänelle kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Itku muuttui iloksi. Ihmeellinen rauha laskeutui meidän molempien sisimpään. Siinä rutistuksessa tuntui isä entistäkin rakkaammalta. Vahvana on tuosta tilanteesta jäänyt mieleeni apostoli Paavalin sanat: ”Jumala siis armahtaa kenet tahtoo…” (Room. 9:18).
Jeesuksen ristin molemmin puolin riippuivat pahantekijät, jotka olivat tuomitut kuolemaan tekojensa tähden. Toinen pahantekijä yhtyi kansan ivaan ja herjasi Jeesusta pyytäen ”ihmettä”: ”Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!” (Luuk. 23:42) Toisen pahantekijän sydän oli avautunut kuullessaan Jeesuksen puhuvan Isälleen ja rukoilevan Isäänsä pahantekijöiden puolesta. Siksi hän kääntyi Jeesuksen puoleen ja pyysi: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi” (Luuk. 23:42). Jeesus kuuli pyynnön ja auttoi: ”Totisesti jo tänään olet minun kanssani paratiisissa” (Luuk. 23:43).
Uskovainen ihminen on Jumalan lapsi ja Jumalan valtakunnan asukas. Psalmin kirjoittajan tavoin pyyntö nousee Taivaan Isälle: ”Herra, sinä olet laupias, muista minua” (Ps. 25:6). Jumalan kansan matkasaatossa voi tuntea väkevää yhteyttä ja rukoilla Siionin laulun sanoin: ”Kannamme toisiamme luo armoistuimen ja rukouksissamme toistamme muistaen. (Olavi Vallivaara)
Mieleeni palaa joskus tuttu ja mukava henkilö, jonka kanssa puhelimme elämän tärkeimmistä asioista. Hänellä oli kipeänä muisto sisimmässään, kun hän oli luopunut omakohtaisesta uskostaan. Miksi hän oli luopunut, sitä hän ei tarkasti kertonut. Hän sanoi, että kyllä sinä sen tiedät, synti vie uskon sydämestä. Minä sanoin hänelle: ”Mutta sinullahan on lupa uskoa synnit anteeksi, ja minä mielelläni saarnaan ne sinulle anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.” ”Kyllä minä tiedän sen, mutta ei nyt. Minä kyllä varmasti teen parannuksen myöhemmin.” Tähän keskustelumme uskomisesta päättyivät muutamia kertoja. Valitettavasti sitä parannuksen teon myöhempää aikaa ei tullut. Ikävältä tuntui suruviestin kuullessani muistella hänen sanojaan.
Toinen muisto on henkilöstä, joka sanoi minulle nähdessämme toisemme: ”Kuule, minä olen luvannut Jumalalle, että tästä uskosta minä en luovu.” Tähän luottamusta hehkuvaan sanaan minulla oli tapana vastata: ”Ei luvata kovasti, kun me ollaan heikkoja kristittyjä. Jos Jumala suo, niin meillä on halu uskoa ja päästä taivaaseen.”
Uskominen on positiivinen asia, ja se antaa elämään hienoja asioita. Apostoli luettelee hengen hedelmiä: rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Emmekö me jokainen toivoisi juuri näitä asioita itsellemme tähän ajalliseen elämään? Niitä me emme kuitenkaan itse saa aikaan, vaan Jumala antaa ne lahjanaan. Eikä jaa vain näitä hedelmiään, jota me emme itsessämme tunne, vaan antaa omilleen vielä iankaikkisen elämän.
Uskolle tämä maailma asettaa kovat vaatimukset. Ihmisen tulee olla uskovaisena täydellinen. Hän ei voi langeta eikä tehdä moraalittomia tekoja. Uskovaisen ihmisen lankeemus on megaluokan uutinen, jolla halutaan viestiä, ettei usko auta lopultakaan mitään. Lankeemukset ja synnit ovat ikäviä asioita, ja niitä tapahtuu myös uskovaisille. Jos olisin täydellinen ihminen, en tarvitsisi armoa, syntien anteeksiantamusta enkä uskoa. Heikon turva on Jumalassa, niin kuin psalmin kirjoittaja kirjoittaa: ”Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn. Jumalani, sinun apuusi minä luotan” (Ps. 25:1–2).
Omiin voimiin luottaessamme ajattelemme hallitsevamme tätä ja tulevaa elämää. Voimme määritellä parannuksen tekoa ja tulevaisuuttamme. Elämäämme emme pysty lopultakaan hallitsemaan. Paraskin yritys päättyy katastrofiin. Kuolema on synnin palkka. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa” (Room. 9:16).
Oma isäni tapasi sanoa, kun juttelimme parannuksesta ja uskomisesta: ”Kyllä minä uskon, jos Jumala näyttää minulle yhdenkin ihmeen.” Minä luettelin hänelle Jumalan tekemiä ihmeitä, mutta ne eivät kelvanneet hänelle uskon mielenkiinnon herättämiseksi. Minun puheeni enemmän ärsyttivät häntä kuin auttoivat pitämään hyvää suhdetta yllä. Siksi vältin enempää puhumasta hänelle uskomisen asiasta.
Mutta vaikka minä en puhunutkaan mitään, Jumala teki hänessä työtä. Sairauden kautta Jumala valmisteli häntä vastaanottamaan suurimman ihmeen, Jumalan armahduksen omalle kohdalleen. Äidin pyynnöstä tulin katsomaan isää sairasvuoteelle. Kun puhuin isälle maallisista asioista, hän sanoi: ”Minua ei kiinnosta enää tällaiset asiat.” Hämmästyen kysyin: ”Kiinnostaako sinua uskomisen asiat?” ”Kyllä”, isä vastasi. Se oli riemullinen hetki saarnata hänelle kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Itku muuttui iloksi. Ihmeellinen rauha laskeutui meidän molempien sisimpään. Siinä rutistuksessa tuntui isä entistäkin rakkaammalta. Vahvana on tuosta tilanteesta jäänyt mieleeni apostoli Paavalin sanat: ”Jumala siis armahtaa kenet tahtoo…” (Room. 9:18).
Jeesuksen ristin molemmin puolin riippuivat pahantekijät, jotka olivat tuomitut kuolemaan tekojensa tähden. Toinen pahantekijä yhtyi kansan ivaan ja herjasi Jeesusta pyytäen ”ihmettä”: ”Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!” (Luuk. 23:42) Toisen pahantekijän sydän oli avautunut kuullessaan Jeesuksen puhuvan Isälleen ja rukoilevan Isäänsä pahantekijöiden puolesta. Siksi hän kääntyi Jeesuksen puoleen ja pyysi: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi” (Luuk. 23:42). Jeesus kuuli pyynnön ja auttoi: ”Totisesti jo tänään olet minun kanssani paratiisissa” (Luuk. 23:43).
Uskovainen ihminen on Jumalan lapsi ja Jumalan valtakunnan asukas. Psalmin kirjoittajan tavoin pyyntö nousee Taivaan Isälle: ”Herra, sinä olet laupias, muista minua” (Ps. 25:6). Jumalan kansan matkasaatossa voi tuntea väkevää yhteyttä ja rukoilla Siionin laulun sanoin: ”Kannamme toisiamme luo armoistuimen ja rukouksissamme toistamme muistaen. (Olavi Vallivaara)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ensimmäisessä virkkeessä oli jo asia. Muu oli löpinää.