Kyllä on jollakin suuremmalla voimalla outo huumorintaju. Miksi nimesi seuraa joka paikkaan? Ihan kuin kantaisin mukanani sitä. Se on kuin leima otsassa.
Voi Antti....
Anonyymi
11<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kkuules pikkuinen, suosittelen tutustumaan käsitteeseen Baader-Meinhof ilmiö. Stalker.
Siis, mä ainakin stalkkaan ihan harrastuksen vuoksi: perässä juoksentelu ja puskissa piileskely on vähän kuin yhdistäisi suunnistuksen ja geokätköilyn ja lintujen bongaamisen. Siinä saa samalla kivasti ulkoilmaa ja (hyöty)liikuntaa.
http://i.imgur.com/r5sWOYT.jpg
Kirous
Mitä tarkoitat? T. Antti
En tiedä (koska en ole aloittaja).
Mutta Antti on aika yleinen nimi, mullakin on aina ollut enemmän kuin yksi työkaveri, jonka nimi on Antti - just nyt on kolme lähipiirissä (ja pari lisää kauempana).
Ja vaikka Anttila menikin taannoin konkurssiin, meille jäi sentään Gigantti. :)
Antti on oma kullanmuruseni, lämmöllä muistelen aikaa jolloin saimme olla yhdessä. Niin rakastuneita olimme, muistan ne monet metsäretket, jotka päätyivät usein seksiin luonnonhelmassa. Pari kertaa jopa marjastajat yllättivät =)
Kyllä sitä aikaa kaipaan, harmi kun Antin toinen vei =(
Ikävöiden: Perttu
Deudorantti. Elefantti. Kantti kertaa kantti.
Ai sä sitä meinaat...
Vaikka tänään olen matkojen päässä, näen sinut joka paikassa... luulen näkeväni... ystävät ja työtoverit katsovat reaktioitani tarkkaan kun nimesi mainitaan jossain asiayhteydessä... en ole sanallakaan maininnut sinusta mitään. Itselleni vain myöntänyt tuon komistuksen olevan olemassa... yritän pitää mielestä pois.. et saa ottaa valtaa minusta. Lähden kohti unelmiani...
Ehkä me vielä lähennymme? Hitaasti mutta varmasti :)
Minullakin on ikävä Anttia; onneksi siihen nimeen törmää usein, niin on ehtinyt turtua, se ei enää viillä.
Mutta joskus joulun aikoihin kävin yhdessä harrasteliikkeessä, joka oli lopettamassa; omistajat olivat jäämässä kuulemma eläkkeelle, lopultakin. Omistajamies halusi kovasti jutella, vaikka olin ihan ventovieras, ja minulle sopi kuunnella. Hän puhui yrittämisestään, perheestään, lama-ajasta, ja etenkin puolisostaan, jonka kanssa oli käynyt kaiken läpi. He vaikuttivat yhteenhitsautuneilta ja onnellisilta, hän esitteli ylpeänä vanhaa haalistunutta hääkuvaa ja kiitteli onneaan. Heidän nimensä olivat Antti ja ..., niin, minun nimeni. Se kyllä sattui, se tuntui vähän hullulta, en voinut olla miettimättä että heitinkö minä vastaavan onnen menemään? Tai oliko ikinä mikään edes mahdollista?