Sairastuin parikymppisenä paniikkihäiriöön, joka ilmeni käsitämättöminä kuolemanpelkokohtauksina, ahdistuksena..Seinät kaatuivat kirjaimellisesti päälle, en uskaltanut olla yksin, itketti, masensi, unohtelin asioita enkä uskaltanut enää tehdä mitään. Yöllä "tiesin" että ufot laskeutuvat takapihalle ja vievät kaikki rakkaat ihmiset mennessään. Kaikilla tutuilla oli mielestäni naamarit päällä, he tuntuivat paperisilta kopioilta niistä ihmisistä jotka aikoinani tunsin. Halusin elämäni takaisin, pään irti harteilta etten tuntisi sitä kauhua. Muistan erään päivän aurinkoisella rannalla, kun hiki oli kylmää, pikkusisko oli vieras ja maailma kaatui päälle eikä minnekään voinut juosta. Enää ei ole paniikkia. Enää maailma ei kaadu päälle.
Aloin miettiä uusia kysymyksiä: millainen tilanne laukaisee paniikin? Missä olen silloin ja kenen kanssa, mitä teemme, mistä puhumme? Mitä paniikki oikeastaan on? Se on pakokauhua, tarvetta paeta ja pelastaa henkensä. Mikä noissa tilanteissa on sellaista, että haluan paeta? Mitä oikeastaan pelkään ja mistä ahdistun? Aloin miettiä elämäntilannettani. Olin kihloissa miehen kanssa, joka halusi perheen, lapsia, asuntolainaa. Minä en halunnut mitään noista. Olin antanut itseni mennä tavallaan ansaan; sellaiseen tilanteeseen, missä todellinen minäni tunsi kuolevansa. Kroppani ilmoitti, että pakoon pakoon ja minä lähdin. Kaikesta pelosta huolimatta jätin miehen ja muutin omilleni. Vähitellen kohtaukset alkoivat harventua ja jäivät lopulta pois. Maskit poistuivat rakkaitteni kasvoilta.
Aloin miettiä uusia kysymyksiä: millainen tilanne laukaisee paniikin? Missä olen silloin ja kenen kanssa, mitä teemme, mistä puhumme? Mitä paniikki oikeastaan on? Se on pakokauhua, tarvetta paeta ja pelastaa henkensä. Mikä noissa tilanteissa on sellaista, että haluan paeta? Mitä oikeastaan pelkään ja mistä ahdistun? Aloin miettiä elämäntilannettani. Olin kihloissa miehen kanssa, joka halusi perheen, lapsia, asuntolainaa. Minä en halunnut mitään noista. Olin antanut itseni mennä tavallaan ansaan; sellaiseen tilanteeseen, missä todellinen minäni tunsi kuolevansa. Kroppani ilmoitti, että pakoon pakoon ja minä lähdin. Kaikesta pelosta huolimatta jätin miehen ja muutin omilleni. Vähitellen kohtaukset alkoivat harventua ja jäivät lopulta pois. Maskit poistuivat rakkaitteni kasvoilta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minulla on nyt vähän samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla ennen. Avoliitossa ihanan miehen kanssa mutta tuntuu että haluan aivan eri asioita kuin hän. Tuntuu että tukehdun, välillä tuntemukset todella voimakkaitakin, haluaisin, mutten osaa lähteä. Perhe, asunto ym. muut myös meillä puheenaiheena, mutten niitä itse pohjimmiltaan tahdo, en ole valmis.
Kuinka pystyit lähtemään? Kuinka teit päätöksesi?
Pahimmassa sairauden vaiheessa hakeuduin sairaalaan. Halusin lääkkeitä, että jaksaisin olla ja elää, mutta eivät heti antaneet. Lähettivät psykiatrille, mikä vaihtoehto osoittautuikin sitten parhaimmaksi. Hän muun muassa opetti minut kysymään itseltäni uusia kysymyksiä ja katsomaan sairauttani uudesta näkökulmasta. En tarvinnut lääkkeitä ikinä. Paniikkihäiriö ei vain "ala". Se syntyy pitkän ajan kuluessa, kasaantuu monista - jopa mitättömistä asiosta. Ei ole mikään myytti ja klisee pohtia lapsuuttaan ja suhdetta silloisiin lähimpiin ihmisiin. Ongelmat ovat syvällä ajassa. Toisekseen huomasin, että vaatii hirvittävästi rohkeutta tehdä ns. "yleisiä odotuksia vastaan". Kulttuurissamme on kirjoittamattomia sääntöjä, joita odotetaan noudatettavan, mutta jotka eivät missään nimessä ole pakollisia. Ihmiselämä on ainutkertainen, eikä mikään harjoitus seuraavaa varten.
Suhteen lopettaminen oli vaikeaa. Kihlattuni uhkaili itsemurhalla ja muutenkin teki asian vielä vaikeammaksi. Vuosia hän oli ainoa, joka yleensä tiesi paniikkihäiriöstäni ja joka pystyi jollakin lailla minua kohtausten aikana rauhoittamaan. Mutta hän oli myös äärimmäisen mustasukkainen: epäili, onko minulla suhde psykiatriinikin. Mitä siitä olisi vuosien kuluessa tullut? Ahdistukseni ei olisi yhtään parantunut vaikka olisi tullut lapsia - luultavasti tilanne olisi vain pahentunut. Aikaa on kulunut kymmenen vuotta, ja yhä vieläkin kammoan ajatusta lapsista ja asuntolainasta. Ja vasta nyt olen lopullisesti myöntänyt, että tällainen olen: ei kaikkia ihmisiä ole tarkoitettu elämään samalla tavalla. Mutta kipinän tämän asian myöntämiseen antoi paniikkihäiriöön sairastuminen. Asioita voi ajatella monelta kannalta. Vaikka se sitten merkitsisikin sitä, että joutuu loukkaamaan läheisiään. Läheisiään voi loukata myös sillä, että valehtelee ollakseen heille mieliksi. Mutta vuosien ja ajan kuluessa valehtelu vain pahentaa henkistä pahaaoloa.
Muistan sen hetken kun eropäätös oli tehty. Olin jättänyt kihlasormuksen hänelle, olin junassa matkalla toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Katselin maisemia ja sydämeni oli vapaudesta kevyt. Koko matka oli yhtä helpotuksen huokausta.
Oli mukava lukea tarinasi.
Itse olen kärsinyt jo parikymmentä vuotta paniikkikohtauksista, tosin minulla niitä on ollut aika vähän, mutta paniikin myötähän elämä täyttyy kaikenlaisilla peloilla ja ahdistuksilla. Välillä ongelmaa ei ollut ollenkaan, mutta nyt muutaman vuoden ajan se on ollut pahempi kuin milloinkaan.
Elämäni on ollut muutosvaiheessa, olen tajunnut, että avioero on se mitä haluan. Mutta sepäs ei olekaan niin helppoa. Tällä hetkellä on jo asunto hankittuna ja kalustettuna, olen siellä ollutkin aika paljon, pikkuhiljaa yritän päästä lopullisesti eroon liitostani. Ainoa asia, mikä enää tavallaan pitää kiinni niissä kulisseissa on se, että pelkään romahtavani täysin.. siis joutuvani täysin paniikkien armoille. Viime kesä oli pahin, senjälkeen tilanne on pikkuhiljaa parantunut. Ja vaikka eropaperit on tehty, silti en meinaa päästä eroon siitä turvallisesta, joka kuitenkaan ei ole sitä ollenkaan loppujen lopuksi.
Mitenkähän saisin otettua sen ihan viimeisen askeleen, nimittäin näyttää siltä, että mieheni ei ainakaan auta siinä yhtään. Hän on tavallaan kilttikin, on tukena, mutta tulee vaan tunne, että onkohan niin, ettei hän haluakaan sitä eroa. Tavallaan tämä minun panikoiminen palvelee turvallisuushakuista minääni ja myöskin mieheni "taka-ajatuksia" . Hän ehkä mielellään kuitenkin jättäytyisi siihen vanhaan turvalliseen, vaikka se ei tyydyttäisikään kumpaakaan.
Joten vähän samanlaisessa veneessä olen, kuin tekin, jotka tässä olette kertoneet tarinaanne.
Minulla on jotenkin tunne, että tästä kun selviän, taivas aukenee.. siksi en olekaan menettänyt malttiani vaan olen yrittänyt antaa itselleni aikaa ja anteeksi .. Parasta on ollut se, että tiedän suunnan olevan oikean, se on koko ajan pysynyt kirkkaana mielessä.
Tavallaan vaikeaa tällainen ero.. ei ole mitään varsinaista vihattavaa tekoa tai tapahtumaa.. on vain kaksi ihmistä, jotka ovat riippuvaisia toisistaan, kumpikin eri tavalla.