Pelon ja toivon varjossa?

Miksi nainen haluaa eroon jännämiehestä kun kerran on sen miehen kanssa alaknut seurustelemaan?

Minä kuljen suossa. Hahah, anteeksi. Pakko vitsailla välillä, että elämässä olisi iloa :)

Vakavasti ottaen,
en tiedä.

Mjoo, se on sellainen kalteva pinta, liukastelee sinne tänne. Se ei johdu yksinäisyydestä tai muistakaan mainitsemistasi omalla kohdalla, mutta samasta ilmiöstä on kyse.

Toivoo ja odottaa jotain, pelkää sitä toista. Kaikki mitä voi tehdä, on tehty, ei voi kuin odottaa. Asia ei ole nyt omissa käsissä.

Odottaessa sanoo itselleen, että asiaa on turha miettiä, kun sille ei mitään voi. Muttei sitten kuitenkaan voi olla miettimättä.

Joinakin päivinä on enemmän siellä toivon puolella, sitten taas soimaa itseään toivomasta, ettei pettymys olisi musertava jos toive ei toteudukaan. Joinakin päivinä on enemmän pelon puolella, sitten taas soimaa itseään turhasta murehtimisesta.

Suunnitelma A, B, C ja D on olemassa, mutta niin kauan kuin asiat on epävarmoja liukastelen kaltevalla pinnalla. Se on vittumaista ja väsyttävää.

-flowersreally-

Kun toivo lakkaa, häviää myös pelko. Naiset ovat minulle kaupankassoja, virkailijoita ja työkavereita. Minulle on itsestäänselvyys ettei minussa ole mitään sellaista, mistä viehättävä nainen voisi kiinnostua, eikä asiaan ole syytä tuhlata rajallisia energiavarojaan.

Ehkä kaikessa on kyse lopulta vain energiasta, mille annamme persoonan. Jos energiansa käyttää muuhun kuin pariutumiseen, myös pelon ja toiveiden kohteet vaihtuvat energian mukana.

Naiset pelkää yksin jäämistä ja siksi ottavat ekan paskan miehen jonka kohtaavat.

No tässä eletään tuossa välimaastossa... Jos miettii suhdetta... Pelkohan olisi, että rakas ihminen lipeäisi pois ja toivo taas, että ei.

Maistellut juuri tänään tuota ja ajatellut, että mitä minä juuri tuosta toivon... Että kaksi ihmistä on tyytyvisiä omaan elämään. Ja sitten ovat yhdessä tai erikseen. Yhdessä olossa on hyvät puolensa, mutta se on oltava mielekästä ja antoisaa. Enemmän aina positiivista kuin negatiivista.

Pelko siitä, että suhteesta ei tule mitään eliminoidaan siis hyvällä. Jos yhdessäoleminen tuottaa enemmän huonoa kuin hyvää, on erikseen oleminen hyvää. Eli ei ole pelkoa. Jos taas pelkää, että yhdessäoleminen on huonoa, ei taas ole järkeä lähteä yrittämään pelko päällimmäisenä tunteena.

Pelko yksinjäämisestä sitten on vaikeampi homma.. Se tulee varmaan, jos ei luota itseensä. Ja luottoa itseensä on vaikea saada ehkä yksin nousemaan.... Sanotaan, että ihmisen on hyvä ollakin yksin, että osaa olla toisen kanssa... Ehkä siinä ajassa kannattaa tutustua omiin hyviin ominaisuuksiin ja käyttää se aika tutkiskeluun, tulisiko ne piirteet ja ominaisuudet mieleen, mitkä itsessä ovat omasta mielestä hyviä. Luottaa niihin ja sitä kautta saada myös tuota yksinjäämisen ja olemisen pelkoa vähemmäksi, olo positiivisemmaksi?

Eiköhän nuo kummatkin tunteet ole ihan tarpeellisia. Kuten sanotaan - toivo parasta, pelkää pahinta. Otetaan konkreettinen esimerkki: huomaat patin rinnassasi. Jos et pelkäisi pahinta, et varmaan menisi lääkärille. Ja jottet taas eläisi pelkässä kauhunsekaisessa pelkotilassa, niin on hyvä toivoa parasta. Siinä keskivaiheilla on hyvä tasapainotella.
Ainahan noita ääripään ajatuksia ei edes tiedosta ja parempi niin, ihan nyt vaikka katua ylitettäessä ei ajattele irronneita ruuminosia ja levinneitä suolenpätkiä, mutta silti sitä katselee oikealle ja vasemmalle. 😊

Kyllä kuljen. Liittyvät perheenjäsenten sairauksiin ja/tai ominaispiirteisiin. Tuntuu, että aina tulee uusi jännitettävä asia, jossa pitää varautua pahimpaan. Ehkä sen kanssa oppii elämään. Olen jo vähän oppinutkin.

Mutta sitten, Olen oppinut käyttämään hyväkseni tätä olotilaa; pelon ja toiveen välistä tunnemylläkkää ja purkamaan sitä luovaan toimintaan. Se on kantanut hedelmää ja joskus olen jopa ajatellut, että olisinko mitään itselleni tärkeää saanut aikaiseksi, jos näitä olotiloja ei olisi ollut. Myöskään aikaisemmassa elämässä, noin kaksikymppisenä.