https://madinfinland.org/perusongelmia/
Olen monesti blogeissani kritisoinut psykiatrista diagnostiikkaa. Amerikkalaista DSM-III (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) -tautiluokitusta vuodelta 1980 pidetään biologisen psykiatrian aikakauden käynnistäjänä. Vuonna 1994 julkaistu DSM-IV on tästä laajennettu versio, joka pyrki säilyttämään status quon lisäten psykiatrista sairastavuutta pilkkomalla vanhoja tauteja eri vaikeusasteisiin. Nykyinen noin 600 tautia sisältävä DSM-V puolestaan laajensi diagnostiikkaa erityisesti “lastentautien” osalta. ADHD:n esiintyvyyttä laajennettiin venyttämällä diagnoosin ikähaitaria. Myös kokonaan uusia “lastentauteja” kehitettiin, kuten “sosiaalisen vuorovaikutuksen häiriö”, johon liittyy nimensä mukaisesti vaikeudet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Suomessa käytössä oleva WHO:n julkaisema ICD-10 -tautiluokitus jäljittelee nykyään melko tarkasti amerikkalaista esikuvaansa psykiatristen “F-sarjan” diagnoosien suhteen.
Antropologi James Daviesin (2015) kirjassa Hajalla: onneton totuus psykiatrian nykytilasta tautiluokituksen kehittämisen luonne tulee hyvin esiin. Kirjassa Davies haastattelee DSM-III -tautiluokituksen työryhmän johtaja Robert Spitzeriä:
Davies: “Onko tosiaan niin, että monilla DSM:ssä luetelluilla mielenterveyshäiriöillä ei ole todennettu biologisia aiheuttajia?”
Spitzer: “Ei pelkästään niin, että monilla, vaan yhdelläkään. Yhtään sellaista biologista tunnusmerkkiä ei ole löydetty, joka liittyisi johonkin mielenterveyshäiriöön.” (s.40-41)
Kirjassa DSM-III -työryhmän jäsen, psykiatri Roger Peele, puolestaan muistelee työryhmän työtapoja näin:
“Hän (Spitzer) naputteli teeskentelyhäiriön ja lyhytkestoisen psykoosireaktion kuvaukset noin vain. Ajattelin, että tässäpä tuottelias tyyppi. Hän tulee keskustelemaan ongelmasta ja poistuu paikalta mukanaan kahden mielenterveyshäiriön diagnostiset kriteerit.” (s. 50-51)
Spitzer myöntää kirjassa, että pieni työryhmä valtasi koko alan epätieteellisellä kyhäelmällään, ja samalla tiellä psykiatria on edelleen. Myöhemmät tautiluokitukset ovat vain laajennettuja versioita DSM-III:sta, eivätkä diagnosointimenetelmät ole kehittyneet.
Psykiatriset “taudit” ovat siis pienten työryhmien konsensukseen ja äänestykseen perustuvia sosiaalisia konstruktioita, jotka eivät perustu empiiriseen näyttöön.
Olen monesti blogeissani kritisoinut psykiatrista diagnostiikkaa. Amerikkalaista DSM-III (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) -tautiluokitusta vuodelta 1980 pidetään biologisen psykiatrian aikakauden käynnistäjänä. Vuonna 1994 julkaistu DSM-IV on tästä laajennettu versio, joka pyrki säilyttämään status quon lisäten psykiatrista sairastavuutta pilkkomalla vanhoja tauteja eri vaikeusasteisiin. Nykyinen noin 600 tautia sisältävä DSM-V puolestaan laajensi diagnostiikkaa erityisesti “lastentautien” osalta. ADHD:n esiintyvyyttä laajennettiin venyttämällä diagnoosin ikähaitaria. Myös kokonaan uusia “lastentauteja” kehitettiin, kuten “sosiaalisen vuorovaikutuksen häiriö”, johon liittyy nimensä mukaisesti vaikeudet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Suomessa käytössä oleva WHO:n julkaisema ICD-10 -tautiluokitus jäljittelee nykyään melko tarkasti amerikkalaista esikuvaansa psykiatristen “F-sarjan” diagnoosien suhteen.
Antropologi James Daviesin (2015) kirjassa Hajalla: onneton totuus psykiatrian nykytilasta tautiluokituksen kehittämisen luonne tulee hyvin esiin. Kirjassa Davies haastattelee DSM-III -tautiluokituksen työryhmän johtaja Robert Spitzeriä:
Davies: “Onko tosiaan niin, että monilla DSM:ssä luetelluilla mielenterveyshäiriöillä ei ole todennettu biologisia aiheuttajia?”
Spitzer: “Ei pelkästään niin, että monilla, vaan yhdelläkään. Yhtään sellaista biologista tunnusmerkkiä ei ole löydetty, joka liittyisi johonkin mielenterveyshäiriöön.” (s.40-41)
Kirjassa DSM-III -työryhmän jäsen, psykiatri Roger Peele, puolestaan muistelee työryhmän työtapoja näin:
“Hän (Spitzer) naputteli teeskentelyhäiriön ja lyhytkestoisen psykoosireaktion kuvaukset noin vain. Ajattelin, että tässäpä tuottelias tyyppi. Hän tulee keskustelemaan ongelmasta ja poistuu paikalta mukanaan kahden mielenterveyshäiriön diagnostiset kriteerit.” (s. 50-51)
Spitzer myöntää kirjassa, että pieni työryhmä valtasi koko alan epätieteellisellä kyhäelmällään, ja samalla tiellä psykiatria on edelleen. Myöhemmät tautiluokitukset ovat vain laajennettuja versioita DSM-III:sta, eivätkä diagnosointimenetelmät ole kehittyneet.
Psykiatriset “taudit” ovat siis pienten työryhmien konsensukseen ja äänestykseen perustuvia sosiaalisia konstruktioita, jotka eivät perustu empiiriseen näyttöön.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.