Onko asia näin?

On täysin persoonakohtaista. Vilkkaasti käyttäytyvät saavat usein helpommin/aikaisemmin diagnoosin. Toisaalta myös ADHD ja ADD voivat oireilla kuin yö ja päivä.

Monen tyyppisiä toki on. Toisaalta Aspergerissa perusoireena pidetään juuri sosiaalisia vaikeuksia, katsekontaktin välttelyä sekä niukka eleisyyttä.

Erityislapsista tuodaan julkisuudessa usein esille se puoli, että he ovat vilkkaita ja vaativat jatkuvaa valvontaa ja silmälläpitoa. Valitettavasti ujommat ja hiljaisemmat jäävät helposti varjoon ja pahimmassa tapauksessa jopa ilman diagnoosia. Ja sitten ihmetellään, kun heille tulee teineinä tai parikymppisinä vakavaa masennusta tai ahdistusta.

Kirjassa Autismikirjo ( 2019, Timonen, Castrén, Ärölä-Dithapo) on s.32 eritelty viisi erilaista aspergertyylistä toimintatapaa

- impulsiivinen (impulsive)
- metodinen (methodical)
- hidastoiminen (sluggish)
- asioihin paneutuva (studious)
- naamioituva tai kätkeytyvä (masked)

Minusta hyvin onnistunut jaottelu. Selitetty toki hieman pidemmästikin. Yleensä annetaan liian stereotyyppisiä kuvauksia.

Aspergerin diagnoosikriteereihin kuuluvat sosiaalisen kanssakäymisen ja vuorovaikutuksen vaikeudet, mutta käsittääkseni missään ei mainita tai edellytetä, että niiden pitäisi ilmetä juuri tietyllä tavalla. Kyllähän assi voi hyvin olla perusluonteeltaan vilkas ja sosiaalinen, hänellä voi silloin olla esim. vaikeuksia kuunnella muita tai antaa muille puheenvuoroa ja hän saattaa ottaa kontaktia toisiin ihmisiin hieman erikoisella tavalla.

Tuolla edellä sanottiin näin:
"Ja sitten ihmetellään, kun heille tulee teineinä tai parikymppisinä vakavaa masennusta tai ahdistusta."

Juuri noin kävi mm. minulle. Tunsin erityisesti koulussa olevani hyvin erilainen kuin muut ikäiseni. Olin paitsi kiltti ja hiljainen, myös luokan parhaita, jos todistuksen numeroita katsotaan. Lukiossa sain burnoutin. Erilaisuuteni sai nimen vasta paljon lukioikäni jälkeen. Lukiossa olin aikana, jolloin ei kukaan tiennyt vielä mitään Aspergerin syndroomasta. En voi syyttää ketään siitä, että kaikki koulut jouduin käymään ilman oikeaa tietoa siitä, mitä erilaisuuteni oikein oli. Näin kävi niinä aikoina (50-70-luvuilla) kaikille asseille. Ja assejahan on aina ollut nykytietämyksen mukaan noin 1,7 % väestöstä, Suomessa se tarkoittaa 80 000 ihmistä.

Assien kohdalla puhutaan usein "sosiaalisista vaikeuksista", vaikka kyse on paremminkin sosiaalisesta yliherkkyydestä, siitä että sosiaaliset tilanteet menevät assin ihon alle kaikessa ärsykerunsaudessaan ja aiheuttavat aivoissa ylikierrostilan. Assit eivät ole niinkään sosiaalisesti huonompia vaan herkempiä. Monien sosiaalisten tilanteiden jälkeen assin on vetäydyttävä lepäämään yksin johonkin tuttuun paikkaan, jossa ei ole muita ihmisiä. Assin aivojen palautuminen normaalitilaan vaatii tämän.

Keskustelun aihe on assien erilaisuus. Assit ovat todella yksilöllisesti hyvin erilaisia. Varsinkin neurotyypillisen enemmistön mielestä jo ihan tavallaan "keskivertoassi" on niin outo, epätyypillinen ja erilainen, että neurotyypilliset eli "nentit" hämmentyvät täysin ja näkevät assissa lähinnä vain "sairautta", "vaikeuksia", "huonoutta", "oireita", "kehityshäiriötä" jne. Kuitenkin olisi todenmukaisempaa nähdä, että neurotyypilliseen enemmistöön verrattuna assit ovat vain erilaisia, ja se erilaisuus on pysyvää, se pohjautuu erilaisiin geeneihin ja ilmenee erilaisena aivotoimintana, joka tuottaa erilaista aistikokemusta, ajattelua ja käyttäytymistä.

Ajattelun puutteesta ja tiedon vajaudesta kertova vimma ajaa monet ns. normaalit (eli enemmistön!) kuvittelemaan, että asperger on jotain sellaista, mikä tulisi tavalla tai toisella vääntää normaaliksi eli siis torjua, kitkeä, "eheyttää" jne.
Monenlaista terapiaa ja hoitoa on asseillekin tarjottu, mutta niiden takana on useimmiten juuri tiedon puute. Ei ymmärretä kylliksi sitä, mistä AS:ssa oikein on kysymys, ei ymmärretä esim. sitä keskeistä totuutta että AS:ssa kyse on pysyvästä synnynnäisestä erilaisuudesta ja että siinä on myös hyviä puolia, ns. vahvuuksia.
AS kuvitellaan "normaalia huonommaksi", sellaiseksi että assi itsekin muka kaipaa tulevansa normaaliksi tai ainakin normaalimmaksi. Ei kaipaa. Assit kaipaavat vain sitä, että heidän pysyvä synnynnäinen erilaisuutensa saisi enemmistöltä vihdoinkin vähän respektiä, kunnioitusta.

Kun maallikot (eli ummikot?) eli ns. normaalin enemmistön edustajat yrittävät muodostaa autismikirjosta tolkullista kuvaa niin törmäävät monenlaiseen erilaisuusrunsauden sekamelskaan eivätkä kykene näkemään niitä kaikissa autismikirjolaisissa olevia yhteisiä piirteitä, joita koko ilmiössä kuitenkin todella on. Mm. juuri ilmiön synnynnäisyys ja pysyvyys ovat näitä yhteisiä piirteitä. Juuri niitä peruspiirteitä eräät autismikirjolaisille tarkoitetut "hoitomuodot" loukkaavat. Onko liikaa vaadittu että ns. normaalit ensin ottaisivat selvää, mistä on kysymys. ennen kuin rientävät "hoitamaan" ja "auttamaan"!

Tulipas bredamainen rönsyily mutta ainakin minusta täyttä asiaa!
:-)

Kiitos Breda oikein hyvästä kirjoituksesta. Itse olen diagnosoinut itseni vasta 60 vuotiaana. Toisaalta helpotti hirveästi kun menneet vaikeudet saivat selityksensä. Olen kuitenkin elänyt suht hyvän elämän. Ehkä minun lähelläni oli enemmän hyväksyntää ja minun annettiin olla ujo ja syrjäänvetäytyvä lapsena 50-luvulla. Uskon että nykynuorilla on paljon enemmän sosiaalisuuden pakkoa.
Toisaalta oman itsen näkeminen uudella tavalla on aikamoinen prosessi ja kieltämättä työstän sitä joka päivä, positiivisella tavalla. Haluaisin lisätä ymmärrystä asiaan. Luen jatkuvasti asiasta, englanniksi ja saksaksi kun suomeksi ei ole kirjallisuutta vielä.
Ei se vaadi diagnooseja välttämättä vaan asennemuutosta ja respektiä toista kohtaan vaikka ei kaikkea ymmärräkään.