Raamatun rakenne ja kristinusko

Raamattu on perinteisesti jaettu Vanhaan testamttiin ja Uuteen testamenttiin.
Minä jakaisin sen toisella tavalla: historian merkittävien käännekohtien mukaan.
Kaikkein merkittävin käännekohta oli kirjoitustaidon keksiminen. Se ajoittuu kohteemme kannalta suurin piirtein exiilin eli Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikaan.
Sitä edeltävä suuri mullistus oli ihmiskunnan historiassa siirtyminen metsaästäys-keräilytaloudesta karjanhoito-maanviljelyskulttuuriin, mikä puolestaan ajoittuu exiilistä runsaat 10 000 vuotta taaksepäin.
On selvä asia, että vasta kirjoitustaito mahdolisti Vanhantestamentin kirjoittamisen. Yhtä selvää on, että exiiliä edeltävä kuvaus on lähinnä sankaritarujen kokoelmaa, ja tarkkuus on sitä luokkaa kuin se tuossa kirjallisuudenlajissa voi olla.
Uskonnollisen sisällön sille antaa epämääräinen jumala, joka mekastaa kautta linjan milloin missäkin hahmossa, nimenkin vaihdellessa Eli, Elohim , Herra (joka taitaa olla Baal toisella kielellä), Jahve jne. Tällä oli epämääräinen tottelevaisuusvaatimus, kuten kaikilla muillakin jumalilla, ja niitä käskyjä ei ole aina helppoa ymmärtää. On selvää, että tuo hahmo pitääkin sisällään monien tuolloin palvottujen jumalien piirteitä, ja kertomuksesta selviääkin, että elettiin milloin sulassa sovussa, milloin ilmisodassa ympäristön jumalien (lue: heimojen) kanssa. Mutta tapa uhrata eläimiä ja ihmisiä näyttää olleen vallalla, joskin ihmisuhri käytäntö peiteltiin hyvin viitteelliseksi.
Eksiilissä nuo kertomukset sitten kirjattiin yhteen kokoelmaan, jonka nimeksi tuli Toora, ja tämä sisälsi erityisen lakikokoelman, joka esitettiin suoraa tuolta jumalalta, joka ilmeisesti vasta tässä vaiheessa rupesi esiintymään yhdellä nimellä, Jahve jota sitten ei kuitenkaan saanut mainita.

Pakkosiirtolaisuudessa väkeä alkoi liueta ”sortajan” leiriin, mikä oli ymmärrettävää, koska babylonialaisilla oli jo kirjoitettu uskonto ja korkea sivistystaso.
Siinä tarvittiin Moosesta ja Daavidia ihan samoin kuin suomalaiset tarvitsivat Väinämöistä ja Ilmarista vastaavissa oloissa.
Exiilin aikainen ja sen jälkeinen profeettakirjallisuus alkaa sitten olla tuoreempa tapahtumaa.
Profeettojen tehtävänä (tässä kirjallisuudessa) on osoittaa, miten ”synti” saa jumalan vihan syttymään, kun taas vanhurskaus, joka oli jumalan tahdon mukaista toimintaa, sai tämän suosiolliseksi ja menestys oli taattu.
Ennen profeettoja oli milloin mikäkin kuningas tehnyt ”sitä mikä oli hyvää Herran silmissä” taikka sitten oli tehty ”sitä, mikä on pahaa Herran silmissä”, asianmukaisin seurauksin.
Historian nousut ja laskut ovat kuitenkin vääjäämättömiä silloin kuten nykyisinkin, poliittisesti värittyneellä tavalla, missä kirjoittajan kanta teki tulkinnat.
Profeetat kuvasivat hirmuisia uhkia, jotka toteutuvat jos kansa ei tee sitä ja sitä, sekä vapahduksen sanomasta, mikä toteutuu taas toisenlaisten tekojen seurauksena. Messiasodotus on tätä perua. Myöskin on ajankohtaan liittyviä tapahtumakuvauksia lähdetty tulkitsemaan väärin ennustuksiksi. Nämä tulkinnat menevät niin pitkälle, että ei ole vieläkään toteutunut, vaan tulee vasta joskus meidän jälkeemme.
Kolmas taitekohta on sitten se, mikä johti Rooman valtakunnan tuhoon. Kysehän oli jälleen talousjärjestelmän muuttumisesta; vanha orjanomistusjärjestelmä oli tulossa tiensä päähän, ja vaadittiin siirtymistä tehokkaampaan talouteen, seurasi feodaaliaika. Kristinuskon ilmaantuminen liittyi tähän tapahtumasarjaan.
Jeesus ei perustanut kristinuskoa. Ei Paavalikaan muuta kuin pani kehityksen alulle. Vaadittiin 300 vuotta kestävä ajanjakso, jonka kuluessa riideltiin valmiiksi se kaanon, jota kykyisin noudatetaan.
Jeesushan sanoi, samoin kuin Johannes kastajakin, että ”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle”, ja: ”Uskokaa, niin pelastutte”. Mihin siinä sitten piti uskoa? Ei suinkaan ristiinnaulittuun kristukseen Jeesukseen, koska mitään sellaista ei ollut olemassakaan, sen lanseerasi vasta Paavali kirjeissään. Jeesus yksinkertaisesti kehotti uskomaan sen mitä hän saarnasi, ja vakuudeksi tästä ns. evankeliumeista löytyy useitakin mainintoja, miten hän kehaisee niitä jotka näin menettelivät, ainakin näennäisesti. ”En ole israelilaisten keskuudessakaan tavannut näin lujaa uskoa kuin tällä pakanalla”. ”Uskosi on sinut pelastanut”.
Kirkkohistoriana tunnettu oppiaine sitten kertookin, miten ”kirkkoisien” kirjallinen tuotanto sekä lukuista kirkolliskokoukset, joissa tuli näkyviin, miten väitetty ”jumaalan henkeyttäminen” tapahtui, muodostivat käytössä olevan kaanonin . Se muodostaa sen mitä nykykristillisyys pitää keskeisenä sisältönään: Pyhä kolminaisuus, Jeesuksen jumaluus, sakramentit, Jeesuksen neitseellinen syntymä jne. Jäljelle jäi vieläkin riidan siemeniä, kuten Marian ikuinen neitsyys, taivaaseen astuminen jne yms, jotka sitten ovatkin jakaneet kirkkohistorian kirkon peräti kolmeen kappaleeseen. Joten ei se usko aivan yhteinen sitten kuitenkaan ole.