Nouset aina mieleeni, vuosia on niin mennyt. En ymmärrä, mitä meidän välillä tapahtui vuosia sitten, vaikka ei edes juteltu... katsottiin vain. En koskaan unohda sinua ja tuskin sinäkään minua.
Tähän aikaan vuodesta
Anonyymi
63<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 5 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 63
Vanhimmat
Siitä on kohta kuusi vuotta aikaa.
Totta.... aika hullua kaiken kaikkiaan!
Siis ja olette vaan tuijotelleet, muttette puhuneet? Ja kaipaat aika monen vuoden jälkeen?! No kyllä maailmaan mahtuu.
Tilanteessa on ollut monta muuttujaa. Ihmeellinen tarina kaiken kaikkiaan.
Jatkoa vielä: Jos ns. sielujen sympatiaa pystyy kokemaan lähes tuntematonta kohtaan, oli hän sellainen minulle.
Kait nyt sentään jotain juttelitte?
Kyllä ihmeelliseltä kuulostaa..mutta voi olla että vaikka heti ensi näkemältä olette tietäneet kuuluvanna toisillenne,ette ole osanneet lähestyä toisianne kuin korkeintaa hetkittäin, tilanteen vaatimalla tavalla.Tietenkiin jos ikävä toista kohtaan kasvaa valtaviin mittoihin niin tiedä miten tilanne saa uutta puhuria purjeisiinsa.
Hänen tilanne on sellainen, että tuo puhuri ei ole hyvä juttu.
Osuvasti kommentoitu ;D
Ei sitä unohda, yksi nopea kohtaus illassa. Molemmat heittivät housunsa alas ja ei edes juteltu... katsottiin vain
"olette vaan tuijotelleet, muttette puhuneet? Ja kaipaat aika monen vuoden jälkeen?! "
Kutakuinkin näin, täälläkin; lisäksi joitakin neutraaleja viestejä on vaihdettu. Ja se vilkuilu ja avoin tuijottelukin oli sentään useimmiten aika hillittyä, mitä nyt joskus vähän härnäsin.
Toivon päässeeni siitä jo melkein yli, mutta en tosiaan ole varma. Olisi aika pelottavaa jälleen nähdä, kaikkien vuosien jälkeen, kun pelkkä ajatuskin siitä saa tärisemään. Mitä jos se kauhea tunnetsunamin taas tulisi ja hukuttaisi alleen, minne sitä pääsisi pakoon, ettei se ruhjo taas ihan mössöksi? Tai mitä jos tekisi epätoivoissaan jotain ihan hullua?
Ei näissä tunteissa mitään järkeä ole, eikä niitä järjellä voi hallita, pitää vain yrittää välttää kaikkea mikä voisi niitä yllyttää.
Hänen takiaan en halua nähdä enää... Mun elämäntilanne on vielä sellainen, että tunnetsunamit ei saa taloudellisia yms rikkoja aikaiseksi.
Uskotko siis, että hänellä on tunteita vielä? Ymmärrän hyvin ettet halua sotkea kenenkään elämää - itsekin olen sitä mieltä että perheet täytyy pitää kasassa.
Mä en todellakaan tiedä, miten mun tapauksessani se vastapuoli silloin aikoinaan koki asiat, mutta luulen, että nykyään näkeminen olisi ongelma vain minulle. (Ja ehkä kiusallista hänelle, jos/kun käyttäyttisin ihmeellisesti.) Mä en mitenkään pysty uskomaan että hän olisi myös näin "hullu", eiköhän tämä haikailu ole vain omassa päässäni.
Seitsemisen vuotta on täällä siitä kun oli vastaava kokemus erään naisen kanssa ja ei hän suostu unohtumaan mielestäni ei. Erittäin voimakkaasti koin silloin ja hän oli samalla tavalla ellei jopa itseäni enemmän muissa maailmoissa, voimakkain tunnekokemus tälle miehelle koskaan ikinä missään.
Näitä tällaisia tapauksia kun taitaa olla laajemminkin niin alan uskoa oikeasti kemiaan ihmisten välillä. Jotenkin tahtoisin kohdata hänet ja luulen että siinä hetkessä kipinöisi jotain.
Olen oppinut, että elämä voi olla hullua eikä vain järkevää. Hulluudesta ei pitäisi joutua kärsimään lapset, jos niitä on ehtinyt tulemaan...
Tähän pitää jatkaa kun illalla en tätä muistanut. Yksi tapaus meidän kesken oli kun sormenpäidemme kohdatessa saatiin sähköisku, itsellä oli teknisiä keinokuituvatteita päällä ja hankaus oli varannut vaatteeni ja ihoni pinnan.
Hauska tapaus oli kun tunnekin huiteli seitsemännessä taivaassa.
Mitä ojensit?
Tai siis tiedänkin
Oliko sillon itsepalvelutiskillä kun tarkoituksellisesti kävelit lähes päin näköä muka feikaten puhuvasi puhelimeen ja kosketit sormiani kun olin koskemassa lihapakettiin? 😂😂
Mä menin ihan puihin. En tajunu muuta kun sen, että teit sen tahallasi.kehtasitvieläviruilla ilkikurisesti.
Minullakin on samankaltainen kokemus, mutta siitä on kulunut kohta jo 20 vuotta.
Tavallaan "kiva" että täällä on kohtalotovereita; ei ehkä tunnu niin hullulta se, miten pahat (?) jäljet ei-mikään voi jättää, etenkin kun on tottunut pitämään itseään aika realistisena ja rationaalisena olentona.
Kyllä sitä muut naureskeli meidän katselujutulle aikanaan. Oli se kuitenkin sen arvoista. 😄
Laskentatavasta riippuen kymmenisen vuotta täällä. Ei pysty ymmärtämään, miksi sitä ei osaa siirtyä eteenpäin. Kaipaus löytyy kuitenkin aina jostain uudestaan vaikka kuinka on aikaa kulunut eikä pientä härnäämistä suurempia vastakaikuja löytynyt. Pallon heitin aikoinaan hänelle (tulkitsi hän sen niin tai ei), joten ei ole minun asiani häntä enää häiritä. Kaipauksen tunteeni ovat oma ongelmani - eivät hänen. Toivottavasti hän joskus muistelisi edes jotakuinkin hyvällä ja ottaisi huonoina hetkinä voimaa siitä, että tuotti aikoinaan pelkällä olemassaolollaan niin paljon positiivisia tunteita lähes puolituntemattomalle.
Minulla oli samantyylinen juttu joskus. Koitin jopa katkaista välejä, joita ei oikeastaan ollut. Tein sitä monta kertaa, kunnes ymmärsin että satutan vain itseäni. Tietysti sitä toistakin josta muka eniten välitin tai välitän. Kyllä se aika hulluuden rajoille vei. lopulta se kuitenkin helpotti.
Voi tosin olla että jos tapaisin tämän ihmisen niin en saisi sanaa suustani.
Vaikka muuten olenkin sosiaalinen ja jopa joskus flirtti.
Ehkä se tunnetsunami vain on niin voimakas että sitä on vaikea käsittää.
Etsii jotain järkevää selitystä tunteille, ja kun ei sitä ole niin vähemmästäkin voi kai seota. Järki koittaa tapella sydäntä vastaan kun ei järki käsitä sydäntä. Tai ei ehkä vain ole valmis kokemaan sitä mitä olis tulossa. Ehkä olis hyvä jos tapaisi niin pitäisi olla aikaa tutustua vähän pitempään toiseen. Että ei tule sellainen olo et tää jäi nyt kuitenki vaa tähän. Toinen saattaa karata koska pelottaahan se.
Pitäisi luottaa tunteeseen mutta kun se on melko mahdotonta järjellä käsittää. Toivottavasti löytyy sisäinen rauha ja saa kohdattua sen joka nämä tunteet saa aikaan. Olisi se kuitenkin todella mielenkiintoista.
Toivottavasti kaikki vastaavia kokeneet löytää sisäisen rauhan ja eivät pelkää että elämä sekoaa kohtaamisesta. Luulisin että se kohtaaminen olisi juuri sitä miksi täällä eletään.
Tuo viimeinen lause oli kaunis.
Hyviä ja mielenkiintoisia kirjoituksia nuo muutamat edelliset. Joskus tilanne voi jumittua , noh turha tänne availla ehkä joskus ajan kanssa jutustellen kun tuo irl yhteyskin jonkinlainen.
Muistan sen kuin eilisen. Pitkään katseita vaihdeltiin. Harmi että en ikinä uskaltanut sinulle kertoa kuinka kauniit silmäsi ovat. Viimeksi ne näin 6 vuotta sitten. Ikinä en unohda
T: sinisilmäinen tyttö
Missäs näitte?
Töissä nähtiin, sitten työtehtävät vaihtui emmekä enää törmänneet. Hieman kaduttaa etten silloin uskaltanut mitään asialle tehdä.
Täällä on myös yksi kohtalontoveri. Useamman kerran jäimme silmiin kiinni. Itse ihastuin kovasti. Emme koskaan jutelleet. Vain muutamia sanoja on ikinä vaihdettu. Joskus matkustin satoja kilometrejä pois kotoa nähdäkseni hänet, koska tiesin hänen olevan siellä. Hänessä oli jotain erityistä. Kiinnitin häneen huomiota heti ensimmäisessä kohtaamisessa. Muistan edelleen kaikki kohtaamiset hänen kanssaan. En muista ketä muita oli paikalla. En ole unohtanut häntä vaikka aikaa on kulunut. Hän on mennyt eteenpäin omassa elämässään ja toivon, että hän on onnellinen.
Kylläpäs on monelle käynyt samoin. Mulla sama juttu, yksi nopea kohtaaminen miehen kanssa kaupassa eikä sanaakaan vaihdettu, kun hämmennyin jotenkin koko tilanteesta. Hän kyllä yritti tulla juttusille, mutta en osannut olla "normaalisti" 😂
Välillä vieläkin käy mielessä, että mitähän hittoa. Aikaa on tosin kulunut useita vuosia (olisikohan ollut 2013 tai 2014 elokuussa), varmaankin hänellä on perhe ja puoliso jne. Itsekin asun jo muualla, en ole tosin saavuttanut noita juttuja, mutta elämää rakentelen sitten muulla tavoin 😊
Ei varmaan nähdä koskaan, mutta toivon kaikkea hyvää hänelle, ja kaikille meille muillekin tietysti!
Kuinka paljon hukkaan heitettyä aikaa tässäkin ketjussa! Olisiko noista jutuista voinut tulla jotain elämää suurempaa kenties. Ihanaa on silti lukea että tällaistakin vielä on, jaksaa itsekin uskoa vielä ihmisyyteen.
Tiedän monta muuta ketjua missä aikaa hukataan paljon enemmän 😂
Minkähänlaisia viestejä tästä ketjusta on poistettu...
Joku tuolla kirjoitti että "Näitä tällaisia tapauksia kun taitaa olla laajemminkin niin alan uskoa oikeasti kemiaan ihmisten välillä. "
Kyllä se "kemia" varmasti on ihan oikea ilmiö, mutta sitä ilmenee täysin arvaamattomasti - ja sen vaikutusta on vaikea ymmärtää, jos ei itse ole sitä kokenut. Varmasti maailmassa on paljonkin sopivia ihmisiä, joiden kanssa voi elää täysin onnellisena, mutta niitä joiden kohdalla käy niin, että maapallo tuntuu ottavan yhtäkkiä muutaman ylimääräisen pikakierroksen jalkojen alla, niitä tuntuu olevan harvassa.
Olen aivan samaa mieltä kanssasi. Ja kun on kokenut kemiaa, on vaikea ns. tyytyä vähempään.
Tosiaan pitkiäkin suhteita voi elä hyvin ja onnellisena ilman tuota kemiaa. Voi rakastua ja rakastaa. Silti se on aivan eri asia kun suuren rakkauden kohtaa. Se on täysin erilaista ja räjäyttää pienen ihmisen maailman. Jos tuo käy saman aikaan molemmille on sääli ettei se johda edes yritykseen tutustua. Aina tilanteet ei anna myöten toki, ja aina kemia ei ole molemmin puolista.,
Mutta mielestäni rakkaus omaa lasta kohtaan ja hänen vuokseen pysyminen perheenä on ensisijaista.
Se, etten yrittänyt tutustua rehellisesti ja kertoa miltä minusta tuntuu, se oikeasti harmittaa, ja koen tehneeni siinä väärin.
Silloin se vaikeneminen oli mielestäni oikea ja järkevä ratkaisu, ja vaikea tietenkään sanoa näin jälkikäteen että oliko se sitten oikein tehty, mutta ihan varmasti vaakakupissa painoi liikaa se, että se hullaantuminen oli niin todella pelottavaa. Tuntui ettei päähäni mahtunut mitään tai ketään muuta kuin se ihminen, josta en tiennyt oikeastaan mitään, ja jota hädin tuskin uskalsin katsoa. On kauheaa kun samaan aikaan sekä toivoo että pelkää tulevansa huomatuksi. En ollut valmis niin suureen haavoittuvuuteen.
On toki. Tässä tullaan sitten monogamian ongelmiin, kun sen yhden parisuhteen pitäisi tyydyttää kaikki intiimit tarpeet ja vielä toimia vakaana alustana perhe-elämälle.
Mun mielestä tuleekin lapsia hankkia sen oikean ihmisen kanssa, se on myös lapsen etu.
No tuohan olikin oiva neuvo, kas kun en itse ollut tullut moista ajatelleeksi? On varmaan aika kätevää, että pystyy sijoittamaan sen ylimaallisen hullaantumisensa niin, että se tapahtuu oikeassa aika-ikkunassa ja sen oikean ihmisen kanssa. Good for you. Ehkä sekin auttaa jos kokee suuria tunteita neljännesvuosittain, on sitten runsaasti niitä tilaisuuksia? Tai ehkä sinulla on aikakone, jolla voi matkustaa menneisyyteen ja siistiä sen nykytilanteeseen sopivaksi?
Itse hankin lapsen henkilön kanssa, joka on se oikea minulle. Tarkoitus ei ollut kyseenalaistaa ketään.
Okei. Mä yritän sanoa, että on paljon oikeita ihmisiä; tunnetsunamit ovat asia erikseen.
Ja ongelmana tuossa "mallissa", että odottelee sitä jalat alta vievää huumaa, on se, että ihmiset eivät tiedä, mitä odottaa, eivätkä voi tunnistaa sitä ennen kuin se oikeasti osuu kohdalle. He eivät myöskään tiedä sitä, että koska se tapahtuu, vai tapahtuuko sitä ikinä. Minusta on tosiaan parempi, että ihmiset vain etsivät itselleen sopivan ihmisen ja elävät elämänsä suhteellisen onnellisina, eivätkä suotta odota kuumaa huumaa vanhainkotiin saakka - mutta kuten sanottu, siinäkin mallissa on ongelmansa.
Mulle se oikea on myös ns. tunnetsunami. En tyydy vähempään.
Itse olen kohdannut näin suuret tunteet kahdesti ja 25v välein. Ensirakkaus ja nyt perheellisenä huonossa avoliitossa elävänä. Kuvittelin koko tuon 25v, että kyse oli ensirakkaus ja siksi se oli niin voimakas kokemus. Nyt tiedän, ettei nuo välissä olleet suhteet vaan olleet samanlaisia. Nekin oli rakastumisia ja rakkautta, mutta vaan niin erilaisia. Kuin yö ja päivä.
Kumpikin noista suuresta tunteesta alkoi tutustumalla ensin muuten. Ja sitten tunteet vaan tuli ryöpyllä päälle. Tämä toinen rakkaus ei ole kasvanut suhteeksi, eikä mikään kerto että sen saisimme kokea. Tuo ensirakkaus taas päättyi suhteellisen pian. Vuosia myöhemmin hän kertoi, että pelästyi tunteen ja yhteyden voimaa. Kokemus oli kummallekin sama.
Sitä voi joko elää suhteessa ilman suuria tunteita tai ottaa kopin kun se osuu kohdalle. Seuraava kerta voi osua kohdalle 70v. 😂 Siksi en voinut olla kertomatta hänelle tunteistani, vaikka oma eroni on vielä vaiheessa. Ihanne olisi tietysti erota, toipua ja sitten vasta rakastua. Olen aina pitänyt eron jälkeen tauon miesten tapailuissa. Ei tunteita voi hallita eikä ne aina tule tilauksesta juuri kun sitä odottaisi.
Hän pysyy mielessä eikä tunteet hälvene. Ei tuo ensimmäinenkään poistunut mielestä moneen vuoteen. En yleensä nuku huonosti, mutta nyt olen joitain öitä miettinyt häntä, tunteitani, itseäni ja elämäntilanteita. Olemassa olevaa parisuhdettani ei saa pelastettua, aina ongelmat ei ole ratkaistavissa, vaikka kuinka yrittäisi. Olemme kertakaikkisen väärät toisillemme.
"En tyydy vähempään."
Mmmhhm. Miksipä kukaan itkisi leivän perään, kun maailmassa on kakkujakin.
"Kuvittelin koko tuon 25v, että kyse oli ensirakkaus ja siksi se oli niin voimakas kokemus. Nyt tiedän, ettei nuo välissä olleet suhteet vaan olleet samanlaisia. Nekin oli rakastumisia ja rakkautta, mutta vaan niin erilaisia. Kuin yö ja päivä. "
Juuri näin, rakkautta on monenlaista, eikä sitä kohdalle osuvaa lajia pääse itse valitsemaan.
Sitä en sitten tiedä, että onko se suuri hullaantuminen mikään takuu siitä, että ihminen olisi yhtään sopiva kumppaniksi - mutta ainakin siinä luulisi olevan motivaatiota yrittää saada homma toimimaan.
Niin samaa mietin. Jos on kokenut suuren rakkauden ja vielä suurempi onni osunut kun tunne on ollut ilmeisesti molemmin puolinen ja vielä perustettu perhe yhdessä, mikä saa aikaan sen että täällä ikävöi?
En itsekään ajatellut tyytyväni vähempään, en vaan tiennyt mitä se voi olla oikein osuessaan. Aina ei voi tunteesta huolimatta valita sitä oikeaa. Molempien pitää haluta samaa nyt ihan esimerkiksi. Jos sen oikean kanssa pääsee vakavaan suhteeseen lisääntymisikäisenä ja -haluisena, kyllä se tietysti suuri onni ja unelmien täyttymys on. Luulen kyllä, että juuri sen oikean osuminen kohdalle saa kummasti ajatukset lisääntymisestäkin kääntymään sika helposti. Myös ne aiemmin ehdottomat.
1:35 viestiin:
Tämä osui syvälle. Vitsit kun oman kaivatun kanssa tilanne olisi pohjimmiltaan ollut tuollainen. Sitä sai joskus muilta rivien välistä kuulla, että kemia olisi ollut molemminpuolista, mutta kun ei paremmin tunnettu niin siihen se jäi. Tätä myötä myös toisen oikeat tunteet jäi arvoitukseksi. Ehkä vasta myöhemmin on alkanut paremmin hahmottamaan toisen tuntoja ja tuota mahdollista haavoittuvuuden pelkoa. Ei näitä osannut aikoinaan ottaa hyvin huomioonkaan, kun toinen oli muuten sitä sosiaalista ja itsevarmaa tyyppiä. Vaikenemisen ja välttelyn kaiut tuntuvat siitä huolimatta yhä luissa ja ytimissä, eikä edelleenkään pysty ymmärtämään, miten voi sellasen ihmisen kanssa, jota kohtaan löyty niin vahvat kemiat, saada "välit" pysyvästi täyteen umpisolmuun.
"Vaikenemisen ja välttelyn kaiut"
No lisätään tuohon listaan sitten vielä valehtelu, sillä mitä muutakaan kuin kamalaa valehtelua se on, että sitkeästi teeskentelee ettei mitään tapahtunut, ja että tekee parhaansa pitääkseen ne harvat viestit kepeinä ja neutraaleina, vaikka vielä vuosikausia niiden tapahtumattomuuksien jälkeenkin valvoo valoisia öitänsä miettimässä sitä mitä ei ollut? Ja valehtelua on myös uskotella itselleen toimineensa moraalisesti oikein, kun todellinen syy toimimattomuuteen on pelkuruus. (Sori sävy, itsestäni puhuin.)
Mietin myös että mitähän ihmettä siitä keskustelusta voisi edes tulla, jos sellaiseen tilanteeseen joskus pääsisi? Niitä sanomattomia asioita on jotenkin niin paljon, lattiat leväällään ja ilma sakeanaan, että vähemmästäkin kieli kompastuu ja mieli menee solmuun.
Tunnen tuskan, etenkin kun sitä itsekin esittää samassa näytelmässä roolia, jossa toisen toiminta ei tunnu missään ja eteenpäin on siirrytty ajat sitten. Ymmärrän osaltaan kaivattuni välttelyn: sen ettei hän mahdollisesti halunnut sanoaa pahaa sanaa tai osannut ratkaista tilannetta. Ei se tee kenestäkään huonoa ihmistä ja vähiten ajattelisin niin hänestä. Mutta siksi tilanteesta tuleekin pyörre, jossa ei osaa syyttää kuin itseään - ei pitkällä tähtäimellä järkevää sekään.
En osaa antaa ratkaisevia neuvoja, mutta jos asia vaivaa enemmän, niin olisiko sinun mahdollista kokeilla ajatustesi aukikirjoittamista hänelle? Lyhyt viesti somessa tai muualla. Joskus jo ihan sen toteaminen, että tilanne tuntuu itsestäkin vaikealta, tunteita on, mutta koko juttu on niin monimutkainen/iso, ettei niitä osaa pukea sanoiksi tai tiedä, miten niiden kanssa pitäisi/olisi pitänyt edetä, voi toimia tilanteen avaajana. Mielestäni kellään ei tarvitse olla ratkaisua tai vastauksia valmiina tuollaiseen keskusteluun ryhtyessä. Avauksella saisit kuitenkin nostettua toisen samalle sivulle, ja sen jälkeen olisi myös hänestä kiinni, miten jatkatte siitä. Suhde on aina kahden ihmisen yhteistyötä ja myös toisen on tultava vastaan jos toinen kokee jonkin asian, kuten suhteesta puhumisen, vaikeaksi. (Mainitset kuitenkin, että haluaisit saada asian yhdessä käsiteltyä.) Ainakin se voisi auttaa siihen, ettet tuntisi omaa taakkaasi tilanteesta noin painavaksi.
Ehkä, en tiedä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen se (yhteydenotto) tuntuisi varmaan aika oudolta; kaiken järjen mukaan kun mitään selvitettävää ei kai edes pitäisi olla. Ja minulle on jäänyt sellainen käsitys ettei hän halunnut olla yhteydessä.
Ja siis, jos hän ei itse kokenut mitään samanlaista, silloin aikoinaan, niin tuollainen "meidän pitää puhua" yhteydenotto voisi olla aika kummallinen ja ahdistava - ja jos hän on jo onnellisesti kuivilla, niin en missään nimessä halua kiskoa häntä takaisin tänne rapakkoon.
"ettet tuntisi omaa taakkaasi tilanteesta noin painavaksi"
No jaa, itse hankittu krapula, kuitenkin, niin kai se itse pitää kärsiä. Ensisijaisesti tämä on kuitenkin oma ongelmani - siinäkin mielessä, ettei siitä voi oikein puhua kenellekään. Yllättävää vain se miten kauan tästä on joutunut toipumaan, se miten hitaasti kipu helpottaa.
Mutta mietin asiaa.
"Sitä sai joskus muilta rivien välistä kuulla, että kemia olisi ollut molemminpuolista"
Tämä on mielenkiintoista, joskus ulkopuoliset tuntuvat olevan paljon paremmin kartalla siitä mitä on tekeillä kuin varsinaiset asianosaiset, mutta he eivät yleensä puutu asioiden kulkuun, kunhan myhäilevät... Mitä oikeastaan kuulit ja keneltä?
Noinhan se usein menee. Kaipa myös ikäkysymys.
Tuo mitä kysyit, niin samaan paikkaan osuttuamme toisen kaverit heittivät tälle muutaman kerran painotetusti "Noni, tuossa se X nyt sit ois." ja vilkaisu omaan suuntaan satuinko kuulemaan mitä puhuivat. Tuli niin puun takaa silloin, että edelleen elää takaraivossa ajatus onko muisti myöhemmällä iällä tehnyt tepposia ja keksinyt nuo jutut. Ei vielä nuoruudessa osannut huikata leveästi hymyillen, "Täällähän minä, kuka kaipaa?"
:D
Aika klassinen.
Vaikka ei se aina iästä ole kiinni, että osaako reagoida letkeästi. Mä ainakin olen sen verran perus-ujo (kai?), että olen muutaman kerran teeskennellyt etten kuullut mitään, kun tuollainen vähän vastaava tilanne on hämmentänyt. Ja joskus en tosiaan ole tajunnut/uskonut että joku yrittää kiinnittää minun huomioni, ja olen sitten käyttäynyt tylysti, tarkoittamatta sitä, ja tajunnut tilanteen vasta kun se toinen on jo häipynyt ovet paukkuen tai kaasu pohjassa... Ei voi väittää etteikö elämässä olisi ollut tilaisuuksia, mä vain yleensä onnistun tärväämään ne. ;D
Jaa vai niin. joku nähnyt jossain 20 vuotta sitten jonkun sanomatta sanaakaan ja vieläkin miettii tai ainakin muistaa/on tunnemuistissa ko. ihminen? Vai niin. oletteko te ihan järjissänne :D ? :D Vai niin.
No niin, onko nyt parempi mieli, kun pääsit näyttelemään sitä rationaalisen ihmisen roolia "tunteet"-keskustelupalstalla. Tuliko jo päivän ylemmyydentarvekiintiö täyteen? 8/
Ehdotan, että etsit itsellesi muuta luettavaa sisälukutaitosi kehittämiseksi, netistä löytyy kyllä helppotajuisempaa ja ihan selkokielistäkin materiaalia.
Vai niin. et voi tietää mitä ennen sitä on tapahtunut.Pääasia ett naurattaa.Ei tarvitse olla ikäväpalstalla.
Joopa, on palavasti rakastunut toiseen henkilöön jonka kanssa ei uskalla puhua eikä tutustua ollenkaan enempää koska:
Pelottaa että se kohde ei sitten olekaan sellainen minkälaiseksi hänet on kuvitellut. Sitten se ihastus katoaa, ja sitä ei haluaisi.
Esimerkiksi sarjakuvahahmoihin voi rakastua tuolla tavoin, vaikka Iines-ankkaankin. Se on vähän sama asia sitten. Rakkautta ensisilmäyksellä, eli heti kun ensimmäisen Aku Ankka -sarjakuvalehden näki.
Mutta jos sellaisesta tulee niin kova ikävä että pitää itkeä peiton alla koko päivä, ei ole kovin hyvä asia.
Ikävä lähtee sillä millä se on tullutkin, kuten moni muukin asia.
NIIN ei kaikki ikävä siis lähde Aku Ankkaa lukemalla, vain sellainen ikävä mikä on tullut Aku Ankkaa lukemalla.
Olisi yksinkertaista jos ikävä lähtisi aina sarjakuvalehden avulla.
Nyt YLE1 tulee digituijatut-ohjelma 0625. Tuossa on hyviä opettavaisia tarinoita.
Oli joku Habbo-hotel -juttukin, ei ollut nimeltä mainittu tuota peliä, mutta tunnistin sen kun joskus kokeilin minkälainen peli tuo oli.
Kunpa vain olisi keino saada yhteys ihmiseen, jota ajattelee. En kyllä tiedä mitä sanoisin, mutta tieto siitä helpottaisi, että hän oikeasti on olemassa, eikä pelkästään mielikuvituksen tuotetta. Moni toivoo kaivatulleen hyvää, niin minäkin.
Miksi Ihmissuhteet ovat niin vaikeita? Aina tulee seinä vastaan. Joko et pääse edes tutustumisasteelle tai sitten homma menee puihin. Olisi kiva löytää kumppani, jonka kanssa voisi elää rauhallisesti lopun elämää.