Olen 16-vuotias masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivä nuori. Olen aivan loppu ja rikki enkä jaksa enää. Olen hankkinut apua, tuloksetta ja tällä hetkellä olen lähtöpisteessä. Menetin vähän aikaa sitten 4 kaveriani väärinkäsityksen takia, siskoni muuttaa pois, veljeni kiukuttelee ja vihaa minua, äitillä on vaikea masennus ja kaikki menee päin persettä. En yksinkertaisesti jaksa panostaa mihinkään, tuskin jaksan sängystä nousta. Nukun puolet päivistä, koska hereillä olo on yhtä helvettiä. En vain pysty enää yrittää kun apua ei saa millään. Haluan pois täältä, en pysty ja jaksa enää.
En kestä enää
Anonyymi
2<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tarvitset omaa rauhaa, koska selvästi nuo ulkoiset asiat häiritsevät sinua ja vaikuttavat sinuun. Jos jollakin läheisellä ihmisellä on sellainen vaikea masennus, niin se kyllä vaikuttaa aika raskaasti sinuunkin, vaikkei sinulla ole siihen osallisuutta.
Itse olin kaikista ahdistunein juuri kahdeksannella luokalla. Sitten syntyi pikkusisko samaan aikaan, joka jostain syystä piristi minua paljon. Isäni oli myös siihen aikaan masentunut ja alkoholisti, ja on ilmeisesti vieläkin. Parasta sinulle olisi muuttaa omaan asuntoon, jolloin huomaisit nopeasti että pää selkenee ja omat tavoitteet alkavat selkeytyä, eikä kukaan ahdistele mistään suunnasta. KELA maksaa asumistuet yms. kunhan pyrit elämässä eteenpäin. Mutta olet vielä hyvin nuori ja siinä iässä että ahdistaa pahiten, eikä ole ehkä vielä työkaluja miten tunteita ja ajatuksia voi käsitellä ja liennytellä, eikä läheisetkään osaa eikä ymmärrä sellaisesta? Tuossa iässä odottaa vanhemman olevan tukena ja apuna, mutta sitä ei nyt ole saatavilla. Mielestäni äitisi on se joka kaikista eniten tarvitsee apua, koska se vaikuttaa muihinkin. Ei kukaan lapsi voi hyvin jos äiti ei voi hyvin. Vanhemmista kaikki heijastuu suoraan lapsiin.
Kaveripiirit muuttuvat, eikä ole mikään häpeä olla yksinkään. Negatiiviset tunteet voi tuntua joskus rajattoman suurilta, mutta vain sinä tiedät mitä pääsi sisällä tunnet... Jos et jaksa panostaa mihinkään, se tarkoittaa kai että et ole innostunut mistään ja toisaalta et tunne voivasi saavuttaa niitä asioita mitä haluaisit. Jos saisit lisättyä uskoasi siihen, että voit sittenkin saavuttaa niitä asioita mitä haluat, niin saat innostuksesi takaisin. Koeta vaan sinnitellä, niin kyllä se päivä siitä alkaa paistaa. Älä tee mitään hätiköityä!
Psykiatrille kannattaisi rehellisesti kertoa tilanteestasi, mutta sitten pitää kyllä kertoa kaikki avoimesti mitä tunnet ja ajattelet missäkin tilanteessa - sitten voit saada apua siihen! Pahinta on että esittää että kaikki on ihan hyvin psykologille, vaikkei olisikaan. Silloin apu jää saamatta. Voit yrittää uudestaan. Sinun ikäisellesi kaikki ongelmat annetaan anteeksi ja pyritään auttamaan kaikin tavoin! Tulet huomaamaan sen!
Olet kuitenkin kohta täysi ikäinen ja sitten vapaa päättämään omista asioistasi. Joskus kaikki läheiset ihmiset eivät ole meille hyväksi. Aika menee äkkiä ja pian asut omassa asunnossasi. Sitten ei häiritse äidin masennus eikä veli kiukuttele. Uusiin kavereihin voi aina tutustua. Uskon että ehkä ainakin yksi kavereistasi ymmärtäisi, jos selittäisit minkälaisesta väärinkäsityksestä on kyse? Toisaalta olipa tilanne mikä hyvänsä, niin sellainen se on, ja siitä voi alkaa rakentaa taas uutta ja jättää taakseen sen mitä oli ennen. Jos sinulla on jotain harrastuksia, niin keskity siihen mitä tykkäät tehdä. Elät rankkoja aikoja, jotka menevät aikanaan ohi. Voi helpottaa muistuttaa itseään siitä että et tule aina asumaan siellä missä nyt asut. Muillakin on samoja ongelmia. Aina ei jaksa, eikä kaikkea tarvitsekaan jaksaa.