Joulukuussa 1991 EY-maiden poliittiset johtajat kokoontuivat Maastrichtissa Hollannissa pidettyyn huippukokoukseen. Siellä tehtyjen päätösten tarkoituksena oli aloittaa "uusi vaihe" siinä Euroopan yhdentymiskehityksessä, jonka tavoitteena on uuden suurvallan, Euroopan yhtenäisvaltion muodostaminen.
Maastrichtissa hyväksyttiin sopimus Euroopan yhteisöjen syventämisestä poliittiseksi liitoksi, liittovaltioksi, joka ristittiin Euroopan unioniksi. Samalla muutettiin unioniin sulautettujen hiili- ja teräsyhteisön, talousyhteisön sekä ydinenergiayhteisön perustamissopimusten lukuisia artikloja.
Ulkoasiainministeriö julkaisi noin 100-sivuisen kirjasen nimeltään "Euroopan nionin jäsenyys. Yhteenveto Suomen EU-jäsenyyden sisällöstä". Sitä jaettiin maksutta "Eurooppa-tiedotuksen palvelupisteissä" ja kunnallisten kirjastojen "Eurooppa-tietopisteissä."
Kirjasessa, joka analysoituna osoittautuu keskeisiltä osiltaan yksipuolisesti EU-jäsenyyden puoltopropagandanksi, kuvataan unionin rakenne ja luonne tietoisesti virheellisesti ja harhaanjohtavasti.
EU:n väitetään koostuvan "kolmesta pilarista", luonteeltaan ylikansallisesta EY:stä sekä Maastrichtin sopimuksen pystyttämästä kahdesta lisäpilarista, "yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä oikeus- ja sisäasioiden yhteistyöstä", joissa kirjasen mukaan on kyse vain "hallitusten välisestä yhteistoiminnasta eikä lainkaan ylikansallisuudesta.
Vaikka Maastrichtin sopimuksella perustettu Euroopan unioni merkitsee, niin kuin sopimuksessa nimeomaisesti todetaan, uutta kehitysvaihetta yhä läheisemmän Euroopan kansojen välisen liiton luomiseksi, ulkoministeriön propagandakirjassa tosiasiat on käännetty päälaelleen. Siinä pyritään antamaan lukijalle sellainen valheellinen kuva, että Maastrichtin sopimus ei merkitsisi yhteisön ylikansallisen luonteen syventämistä vaan täysin päinvastaista kehitystä ja että Euroopan unioni ja Euroopan yhteisö olisivat kaksi aivan erillistä asiaa, joista vain jälkimmäinen on luonteeltaan ylikansallinen, kun sen sijaan edellisessä olisi kyse ainoastaan hallitusten välisestä yhteistoiminnasta ilman minkäänlaista jäsenmaita koskevaa sitovuutta.
Euroopan federalistisessa integraatioprosessissa ei ole kysymys uusien toisistaan erillisten "pilarien" pystyttämisestä vaan vaiheittaisesta etenemisestä kohti yhtenäisvaltiota.
Maastrichtin sopimus alkaa jo edellä siteeratulla aluseslla, jossa todetaan, että sen allekirjoittajat "ovat päättäneet toteuttaa uuden vaiheen siinä Euroopan yhdentymiskehityksessä, johon on sitouduttu luomalla Euroopan yhteisöt."
Maastrichtissa hyväksyttyyn Euroopan unionin perustamissopimukseeen sisältyvän ja siellä osittain muutetun EY:n perustamissopimuksen, Rooman sopimuksen, tärkeän 5. artiklan toisen momentin mukaan jäsenmaat "pidättyvät kaikista toimenpiteistä, jotka ovat omiaan vaarantamaan tämän perustamissopimuksen tavoitteiden saavuttamista."
Suomen hallitus on jo kauan sitten, ilman kansan ja eduskunnan antamaa valtuutusta, vakuuttanut EU:lle, että Suomi hyväksyy kaikilta osin Maastrichtissa tehdyt päätökset.
Jos ulkoministeriön kirjanen olisi tarkoitettu muuksi kuin kansalaisia harhauttavaksi propagandaksi, sen sisältö merkitsisi sitä, että Suomi pyrkii EU:n jäseneksi samalla ilmoittaen, että se ei tulekaan noudattamaan Maastrichtin sopimusta, vaan pitää unionia siihen kuuluvien maiden hallitusten yhteistoimintaelimenä, joka ei ole - näin ulkoministeriön kirjasessa sanotaan - edes "kansainvälinen järjestö eikä sillä ylipäänsä ole oikeuskelpoisuutta."
Kun siis EU:n jäsenmaat ovat ilmoittaneet aloittaneensa Maastrichtin sopimuksella "uuden vaiheen Euroopan yhdentymiskehityksessä" ja asettaneensa tavoitteekseen "korostaa ominaislaatuaan kansainvälisellä tasolla erityisesti toteuttamalla yhteisen ulko- ja turvallisuupolitiikan ja lopulta sisällyttämällä siihen sellaisen yhteisen puolustuspolitiikan määrittelemisen, joka voisi aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen" (Lainaus Maastrichtin sopimuksen B-artiklasta).
Suomen hallitus kertoi kansalle asiat toisin ja totuutta vääristäen.
Ulkoministeriön kirjasessa annetaan ymmärtää, että EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka voi olla vain sellainen kuin Suomen hallitus haluaa. Siis Suomi ohjaisi EU:ta ja sen suuria jäsenmaita eikä päinvastoin.
Jokainen käsittää, ettei tällaista kanntaa edustavaa Suomea kelpuutettaisi EU:n jäseneksi. Ulkoministeriön EU-kirjanen tarkoitettu vain propagandaksi, jonka avulla kansalaiset yritetään saada nielemään sille tarjottu EU-syötti tietämättä, millainen käsiraudat-jalkapuu yhdistelmä siihen kätkeytyy. Mikäli EU:ssa ei toimittaisi "tarkoitus pyhittää keinot" -periaatteen mukaisesti, ulkoministeriön kirjasen sisältämä totuuden vääristely johtaisi luonnollisesti siihen, ettei Suomea kelpuutettaisi unionin jäseneksi.
Kirjasen on siis tarvinnut syntyä myös EU:n hyväksymänä, mikä kielii paitsi Suomen poliittisessa johdossa vallitsevasta rappiosta myös keinoista, joilla eurooppalainen valtaeliitti pyrkii laajentamaan reviriään.
Suomen silloinen hallitus ja erityisesti sen ulkoministeri Heikki Haavisto kantavat tulevaisuuden silmissä raskaan vastuun ulkoministeriön laatiman ja levittämän, kansalaisten manipuloimiseksi tarkoitetun kirjasen sisällöstä ja vaikutuksesta.
Ulkoministeriön kirjanen antaa väärän ja totuudenvastaisen kuvan paitsi EU:n ja sen jäsenmaiden keskinäisestä suhteesta myös jäsenmaiden veto-oikeudellisesta asemasta, josta väitetään mm. seuraavaa: "Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat täysivaltaisia itsenäisiä valtioita, joiden omat valtioelimet käyttävät omintakeista valtaa niiden alueella. Jäsenvaltioilla on myös kansainvälinen toimintakelpoisuus. Vaikka jäsenyys Euroopan unionissa asettaa jäsenvaltioille velvoitteita, jotka rajoittavat niiden oikeutta yksin määrätä omasta lainsäädännöstään tai suhteistaan ulkovaltoihin, eivät kolmannet valtiot tai jäsenvaltiot itse ole asettaneet kyseenalaiseksi jäsenvaltioiden luonnetta itsenäisinä täysivaltaisina valtioina."
Täysivaltainen eli suvereeni, itsenäinen valtio on sellainen, jonka yläpuolella ei ole mitään muuta, korkeampaa valtaa, jota sen olisi toteltava. Itsenäisen valtion yläpuolella voivat olla vain kansainvälisen oikeuden normit, jotka velvoittavat kaikkia itsenäisiä valtioita.
EU:n jäsenvaltiot eivät täytä itsenäisen, suvereenin valtion vaatimuksia, koska niiden yläpuolella on korkeampi valta, unionin päätöselimet ja tuomioistuin, joita niiden on toteltava.
Ulkoministeriön kirjasessa sivuutettiin tosiasia, että unionin jäsenmaiden omat valtioelimet voivat käyttää omintakeista valtaa vain niissä asioissa, joita ei toistaiseksi ole sisällytetty unionin toimivaltaan.
Tällainen oli pääosiltaan vielä tuolloin mm. sosiaalipolitiikka, mutta tilanne on jo muuttunut. EU:ssa on puhuttu yhteisen "sosiaalisen ulottuvuuden" kehittämisestä. Tällä tarkoitettaan "kaikkia työelämään ja sosiaalipolitiikkaan liittyviä, kansalaisten elämään vaikuttavia tekijöitä."
Jo ETA:n kuuluminen rajoitti jäsenmaiden liikkuma-alaa sosiaalipoliittisissa ratkaisuissa. Tämä johtuu sitoutumisesta EU:n perusideologian mukaiseen vapaaseen kilpailuun ja kauppaan sekä EU:n yhteiseen talous- ja rahapolitiikkaan. Sitoutumisen seurauksena on perinteisiä kansallisia sosiaalipolitiikan toimia ja samalla kansalaisten sosiaaliturvaa alettu pitää esteenä omassa maassa toimivien yritysten menestymiselle ja entisestään huonontuneen työllisyyden ylläpitämiselle.
Toisin kuin ulkoministeriön kirjasessa väitettiin sosiaalipolitiikka ei kuulunut enää silloinkaan kaikilta osin jäsenmaiden omaan toimivaltaan. EU:n neuvosto saattoi hyväksyä määräenemmistöllä työympäristölle asetettavia vähimmäisvaatimuksia koskevia direktiivejä. Tämän lisäksi neuvosto saattoi yksimielisesti antaa komissiolle tehtäviä, jotka liittyvät määrättyjen yhteisten, etenkin siirtotyöläisten sosiaaliturvaa koskevien toimenpiteiden toteuttamiseen.
Maastrichtissa hyväksyttiin sopimus Euroopan yhteisöjen syventämisestä poliittiseksi liitoksi, liittovaltioksi, joka ristittiin Euroopan unioniksi. Samalla muutettiin unioniin sulautettujen hiili- ja teräsyhteisön, talousyhteisön sekä ydinenergiayhteisön perustamissopimusten lukuisia artikloja.
Ulkoasiainministeriö julkaisi noin 100-sivuisen kirjasen nimeltään "Euroopan nionin jäsenyys. Yhteenveto Suomen EU-jäsenyyden sisällöstä". Sitä jaettiin maksutta "Eurooppa-tiedotuksen palvelupisteissä" ja kunnallisten kirjastojen "Eurooppa-tietopisteissä."
Kirjasessa, joka analysoituna osoittautuu keskeisiltä osiltaan yksipuolisesti EU-jäsenyyden puoltopropagandanksi, kuvataan unionin rakenne ja luonne tietoisesti virheellisesti ja harhaanjohtavasti.
EU:n väitetään koostuvan "kolmesta pilarista", luonteeltaan ylikansallisesta EY:stä sekä Maastrichtin sopimuksen pystyttämästä kahdesta lisäpilarista, "yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä oikeus- ja sisäasioiden yhteistyöstä", joissa kirjasen mukaan on kyse vain "hallitusten välisestä yhteistoiminnasta eikä lainkaan ylikansallisuudesta.
Vaikka Maastrichtin sopimuksella perustettu Euroopan unioni merkitsee, niin kuin sopimuksessa nimeomaisesti todetaan, uutta kehitysvaihetta yhä läheisemmän Euroopan kansojen välisen liiton luomiseksi, ulkoministeriön propagandakirjassa tosiasiat on käännetty päälaelleen. Siinä pyritään antamaan lukijalle sellainen valheellinen kuva, että Maastrichtin sopimus ei merkitsisi yhteisön ylikansallisen luonteen syventämistä vaan täysin päinvastaista kehitystä ja että Euroopan unioni ja Euroopan yhteisö olisivat kaksi aivan erillistä asiaa, joista vain jälkimmäinen on luonteeltaan ylikansallinen, kun sen sijaan edellisessä olisi kyse ainoastaan hallitusten välisestä yhteistoiminnasta ilman minkäänlaista jäsenmaita koskevaa sitovuutta.
Euroopan federalistisessa integraatioprosessissa ei ole kysymys uusien toisistaan erillisten "pilarien" pystyttämisestä vaan vaiheittaisesta etenemisestä kohti yhtenäisvaltiota.
Maastrichtin sopimus alkaa jo edellä siteeratulla aluseslla, jossa todetaan, että sen allekirjoittajat "ovat päättäneet toteuttaa uuden vaiheen siinä Euroopan yhdentymiskehityksessä, johon on sitouduttu luomalla Euroopan yhteisöt."
Maastrichtissa hyväksyttyyn Euroopan unionin perustamissopimukseeen sisältyvän ja siellä osittain muutetun EY:n perustamissopimuksen, Rooman sopimuksen, tärkeän 5. artiklan toisen momentin mukaan jäsenmaat "pidättyvät kaikista toimenpiteistä, jotka ovat omiaan vaarantamaan tämän perustamissopimuksen tavoitteiden saavuttamista."
Suomen hallitus on jo kauan sitten, ilman kansan ja eduskunnan antamaa valtuutusta, vakuuttanut EU:lle, että Suomi hyväksyy kaikilta osin Maastrichtissa tehdyt päätökset.
Jos ulkoministeriön kirjanen olisi tarkoitettu muuksi kuin kansalaisia harhauttavaksi propagandaksi, sen sisältö merkitsisi sitä, että Suomi pyrkii EU:n jäseneksi samalla ilmoittaen, että se ei tulekaan noudattamaan Maastrichtin sopimusta, vaan pitää unionia siihen kuuluvien maiden hallitusten yhteistoimintaelimenä, joka ei ole - näin ulkoministeriön kirjasessa sanotaan - edes "kansainvälinen järjestö eikä sillä ylipäänsä ole oikeuskelpoisuutta."
Kun siis EU:n jäsenmaat ovat ilmoittaneet aloittaneensa Maastrichtin sopimuksella "uuden vaiheen Euroopan yhdentymiskehityksessä" ja asettaneensa tavoitteekseen "korostaa ominaislaatuaan kansainvälisellä tasolla erityisesti toteuttamalla yhteisen ulko- ja turvallisuupolitiikan ja lopulta sisällyttämällä siihen sellaisen yhteisen puolustuspolitiikan määrittelemisen, joka voisi aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen" (Lainaus Maastrichtin sopimuksen B-artiklasta).
Suomen hallitus kertoi kansalle asiat toisin ja totuutta vääristäen.
Ulkoministeriön kirjasessa annetaan ymmärtää, että EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka voi olla vain sellainen kuin Suomen hallitus haluaa. Siis Suomi ohjaisi EU:ta ja sen suuria jäsenmaita eikä päinvastoin.
Jokainen käsittää, ettei tällaista kanntaa edustavaa Suomea kelpuutettaisi EU:n jäseneksi. Ulkoministeriön EU-kirjanen tarkoitettu vain propagandaksi, jonka avulla kansalaiset yritetään saada nielemään sille tarjottu EU-syötti tietämättä, millainen käsiraudat-jalkapuu yhdistelmä siihen kätkeytyy. Mikäli EU:ssa ei toimittaisi "tarkoitus pyhittää keinot" -periaatteen mukaisesti, ulkoministeriön kirjasen sisältämä totuuden vääristely johtaisi luonnollisesti siihen, ettei Suomea kelpuutettaisi unionin jäseneksi.
Kirjasen on siis tarvinnut syntyä myös EU:n hyväksymänä, mikä kielii paitsi Suomen poliittisessa johdossa vallitsevasta rappiosta myös keinoista, joilla eurooppalainen valtaeliitti pyrkii laajentamaan reviriään.
Suomen silloinen hallitus ja erityisesti sen ulkoministeri Heikki Haavisto kantavat tulevaisuuden silmissä raskaan vastuun ulkoministeriön laatiman ja levittämän, kansalaisten manipuloimiseksi tarkoitetun kirjasen sisällöstä ja vaikutuksesta.
Ulkoministeriön kirjanen antaa väärän ja totuudenvastaisen kuvan paitsi EU:n ja sen jäsenmaiden keskinäisestä suhteesta myös jäsenmaiden veto-oikeudellisesta asemasta, josta väitetään mm. seuraavaa: "Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat täysivaltaisia itsenäisiä valtioita, joiden omat valtioelimet käyttävät omintakeista valtaa niiden alueella. Jäsenvaltioilla on myös kansainvälinen toimintakelpoisuus. Vaikka jäsenyys Euroopan unionissa asettaa jäsenvaltioille velvoitteita, jotka rajoittavat niiden oikeutta yksin määrätä omasta lainsäädännöstään tai suhteistaan ulkovaltoihin, eivät kolmannet valtiot tai jäsenvaltiot itse ole asettaneet kyseenalaiseksi jäsenvaltioiden luonnetta itsenäisinä täysivaltaisina valtioina."
Täysivaltainen eli suvereeni, itsenäinen valtio on sellainen, jonka yläpuolella ei ole mitään muuta, korkeampaa valtaa, jota sen olisi toteltava. Itsenäisen valtion yläpuolella voivat olla vain kansainvälisen oikeuden normit, jotka velvoittavat kaikkia itsenäisiä valtioita.
EU:n jäsenvaltiot eivät täytä itsenäisen, suvereenin valtion vaatimuksia, koska niiden yläpuolella on korkeampi valta, unionin päätöselimet ja tuomioistuin, joita niiden on toteltava.
Ulkoministeriön kirjasessa sivuutettiin tosiasia, että unionin jäsenmaiden omat valtioelimet voivat käyttää omintakeista valtaa vain niissä asioissa, joita ei toistaiseksi ole sisällytetty unionin toimivaltaan.
Tällainen oli pääosiltaan vielä tuolloin mm. sosiaalipolitiikka, mutta tilanne on jo muuttunut. EU:ssa on puhuttu yhteisen "sosiaalisen ulottuvuuden" kehittämisestä. Tällä tarkoitettaan "kaikkia työelämään ja sosiaalipolitiikkaan liittyviä, kansalaisten elämään vaikuttavia tekijöitä."
Jo ETA:n kuuluminen rajoitti jäsenmaiden liikkuma-alaa sosiaalipoliittisissa ratkaisuissa. Tämä johtuu sitoutumisesta EU:n perusideologian mukaiseen vapaaseen kilpailuun ja kauppaan sekä EU:n yhteiseen talous- ja rahapolitiikkaan. Sitoutumisen seurauksena on perinteisiä kansallisia sosiaalipolitiikan toimia ja samalla kansalaisten sosiaaliturvaa alettu pitää esteenä omassa maassa toimivien yritysten menestymiselle ja entisestään huonontuneen työllisyyden ylläpitämiselle.
Toisin kuin ulkoministeriön kirjasessa väitettiin sosiaalipolitiikka ei kuulunut enää silloinkaan kaikilta osin jäsenmaiden omaan toimivaltaan. EU:n neuvosto saattoi hyväksyä määräenemmistöllä työympäristölle asetettavia vähimmäisvaatimuksia koskevia direktiivejä. Tämän lisäksi neuvosto saattoi yksimielisesti antaa komissiolle tehtäviä, jotka liittyvät määrättyjen yhteisten, etenkin siirtotyöläisten sosiaaliturvaa koskevien toimenpiteiden toteuttamiseen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Nyt sitten pitäisi kristillisdemokraattienkin yrittää selittää, että miksi EU:ssa olo on väitteen mukaan välttämätön?m Ja mitä sosiialipoliittisia etuja on sieltä sitten olevinaan tulossa, kun pohjoismainen itsenäinen hyvinvointi poistetaan? Aika epäkristilliseltä vaikuttaa EU:N "sosiaalipolitiikka" sekä KD:N kumartelu sille eduskuntamme kauttakin? Mutta onko kridet sitten jo niin modernin "synkretistis-humanistis-uskonnollisia", että lähimmäisen rakkaus ja köyhäinhuoltokin on suhteellista enää?