totuuden EU:sta saattamisessa kansan tietoisuuteen?
koko EU:n olemassalo joutuisi vaakalaudalle. Tämä tosiasia merkitsee sitä, että EU:ta voidaan kehittää ja hallita vain mukailemalla suurten jäsenmaiden kantaa. Vaikka niillä yksin ei ole muodollista, niillä pitkälti tosiasiallinen veto-oikeus EU:n päätöksiin. Niiden on kannattanut vaihtaa itsemääräämisoikeutensa EU:ssa vaikuttamisoikeuteen, koska ne johtavan asemansa turvin kykenevät EU:n avulla paitsi turvaamaan omat etunsa myös käyttämään unionia ja siihen kuuluvia jäsenmaita ja kansoja omaksi hyödykseen. Niillä on sama asema kuin roomalaisilla muinaisessa Rooman imperiumissa. Jos näin ei olisi, ne eivät kuuluisi EU:hun. Saksa onkin itse ilmoittanut tämän tosiasian, ennen kuin se ratifioi Maastrichtin sopimuksen. Ilmoitus sisältyy Karlsruhen perustuslakituomioistuimen päätökseen, jonka mukaan Saksan valtiopäivillä on oikeus ratkaista, missä määrin EU:n päätökset sitä sitovat.
Pääministerinä aikoinaan Aho jopa tuli pitäneeksi Karlsruhen perustuslakituomioistuimen päätöstä todistuksena siitä, että EU olisi itsenäisten valtioiden yhteisö.
Jos näin olisi, Suomen hallituksen olisi pitänyt voida sisällyttää EU:n kanssa neuvottelemaansa liittymissopimukseen Karlsruhen perustuslakituomioistuimen päätöksen kaltainen varaus. Sitä oli ja on mahdotonta tehdä, koska se on ristiriidassa Maastrichtin sopimuksen kanssa. Sitä on myös tuon saksalaisen perustuslakituomioistuimen päätös, mutta se ei johda konfliktiin Saksan ja EU:n välillä, ennen kuin Saaksa siihen vedoten kieltätytyy EU:n päätösten täytäntöönpanosta.
Karlsruhen päätös merkitsee siis käytännössä Saksan ilmoitusta, että se on mukana EU:ssa vain siinä tapauksessa, että jäsenyys on Saksan etujen mukainen eikä unioni tee ratkaisuja, jotka saavat Saksan toimimaan Karlsruhen päätösten edellyttämällä tavalla. Ja näin unioni ei voi tehdä, ellei halua koko oman tulevaisuutensa vaarantavaa konfliktia Saksan kanssa.
Suomella pienenä maana vastaava oman voiman näyttöä ei ole mahdollista siitä yksinkertaisesta syystä, että tällaista voimaa vallitsevien tosiasioiden takia ole olemassa.
Suomen ulkoministeriön itsenäisyys-perusteluista paras on kenties väite, jonka mukaan EU:n jäsenmaiden itsenäisyyden ja täysivaltaisuuden todistaisi se, että kolmannet maat eivät ole asettaneet sitä kyseenalaiseksi. Perustelun heikkous on siinä että se kuuluu samaan luokkaa kuin kysymys "Koska olette lakaannut lyömästä vaimoanne?" Normaalissa rauhan ajan diplomatiassa ei ole tapana lyödä lyötyä eli ilmoittaa itsenäisenä esiityvälle, mutta tosiasiallisesti suvereniteettinsa menettäneelle maalle sen aikaisemmin tunnustaneiden taholta, etteivät ne enää tunnusta sen itsenäisyyttä.
Niinpä Ukraina ja Valko-Venäjäkin hyväksyttiin idän Neuvostoliiton osavaltioina YK:n jäseniksi samoin kuin sen "kansandemokraattiset" satelliittivaltiot. Niidenkään itsenäisyyttä ei kyseenalaistettu, vaikka oli selvää, että ne tosiasiallisesti joutuivat toimimaan Neuvostoliiton määräämällä tavalla.
koko EU:n olemassalo joutuisi vaakalaudalle. Tämä tosiasia merkitsee sitä, että EU:ta voidaan kehittää ja hallita vain mukailemalla suurten jäsenmaiden kantaa. Vaikka niillä yksin ei ole muodollista, niillä pitkälti tosiasiallinen veto-oikeus EU:n päätöksiin. Niiden on kannattanut vaihtaa itsemääräämisoikeutensa EU:ssa vaikuttamisoikeuteen, koska ne johtavan asemansa turvin kykenevät EU:n avulla paitsi turvaamaan omat etunsa myös käyttämään unionia ja siihen kuuluvia jäsenmaita ja kansoja omaksi hyödykseen. Niillä on sama asema kuin roomalaisilla muinaisessa Rooman imperiumissa. Jos näin ei olisi, ne eivät kuuluisi EU:hun. Saksa onkin itse ilmoittanut tämän tosiasian, ennen kuin se ratifioi Maastrichtin sopimuksen. Ilmoitus sisältyy Karlsruhen perustuslakituomioistuimen päätökseen, jonka mukaan Saksan valtiopäivillä on oikeus ratkaista, missä määrin EU:n päätökset sitä sitovat.
Pääministerinä aikoinaan Aho jopa tuli pitäneeksi Karlsruhen perustuslakituomioistuimen päätöstä todistuksena siitä, että EU olisi itsenäisten valtioiden yhteisö.
Jos näin olisi, Suomen hallituksen olisi pitänyt voida sisällyttää EU:n kanssa neuvottelemaansa liittymissopimukseen Karlsruhen perustuslakituomioistuimen päätöksen kaltainen varaus. Sitä oli ja on mahdotonta tehdä, koska se on ristiriidassa Maastrichtin sopimuksen kanssa. Sitä on myös tuon saksalaisen perustuslakituomioistuimen päätös, mutta se ei johda konfliktiin Saksan ja EU:n välillä, ennen kuin Saaksa siihen vedoten kieltätytyy EU:n päätösten täytäntöönpanosta.
Karlsruhen päätös merkitsee siis käytännössä Saksan ilmoitusta, että se on mukana EU:ssa vain siinä tapauksessa, että jäsenyys on Saksan etujen mukainen eikä unioni tee ratkaisuja, jotka saavat Saksan toimimaan Karlsruhen päätösten edellyttämällä tavalla. Ja näin unioni ei voi tehdä, ellei halua koko oman tulevaisuutensa vaarantavaa konfliktia Saksan kanssa.
Suomella pienenä maana vastaava oman voiman näyttöä ei ole mahdollista siitä yksinkertaisesta syystä, että tällaista voimaa vallitsevien tosiasioiden takia ole olemassa.
Suomen ulkoministeriön itsenäisyys-perusteluista paras on kenties väite, jonka mukaan EU:n jäsenmaiden itsenäisyyden ja täysivaltaisuuden todistaisi se, että kolmannet maat eivät ole asettaneet sitä kyseenalaiseksi. Perustelun heikkous on siinä että se kuuluu samaan luokkaa kuin kysymys "Koska olette lakaannut lyömästä vaimoanne?" Normaalissa rauhan ajan diplomatiassa ei ole tapana lyödä lyötyä eli ilmoittaa itsenäisenä esiityvälle, mutta tosiasiallisesti suvereniteettinsa menettäneelle maalle sen aikaisemmin tunnustaneiden taholta, etteivät ne enää tunnusta sen itsenäisyyttä.
Niinpä Ukraina ja Valko-Venäjäkin hyväksyttiin idän Neuvostoliiton osavaltioina YK:n jäseniksi samoin kuin sen "kansandemokraattiset" satelliittivaltiot. Niidenkään itsenäisyyttä ei kyseenalaistettu, vaikka oli selvää, että ne tosiasiallisesti joutuivat toimimaan Neuvostoliiton määräämällä tavalla.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.